Malissa paukkuu, mitä sitten?

But if history teaches anything, it teaches that simple-minded appeasement or wishful thinking about our adversaries is folly. It means the betrayal of our past, the squandering of our freedom.

Edellisestä postauksesta onkin vierähtänyt aikaa, mutta koska tunnetusti selitykset vain pahentavat asiaa, jätän sen sillensä. Aloitettakoon uusi vuosi Afrikasta.

Kuten uutisia seuraavat ovat huomanneet, viimeisen vuoden aikana Malissa, tuossa noin kolme kertaa Suomen kokoisessa afrikkalaisvaltiossa on käynyt sisällissota jonka intensiteetti kasvoi vastikään jälleen. Tyypilliseen afrikkalaistapaan sotaan on liittynyt heimokähinöitä, selkäänpuukottamisia, vallankaappaus, palkkasotilaita, raajojen katkomisia ja raiskauksia. Malin tapahtumat voidaan halutessamme kuitata valkoisen miehen syyllisyydellä ja todeta ongelmien erään perustekijän olevan kolonialismin taakka.

Vaikka moraali antaisi myöden seurata uuden Ruandan syttymistä, Maliin kannattaa kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota. Sisällissodassa Malin pohjoisosan, noin Ranskan kokoisen alueen ovat ottaneet hallintaansa eri islamistijärjestöt (Al-Qaida Islamilaisessa Maghrebissa ja paikallinen partaporukka Ansar Dine) joiden mielestä sellaiset asiat kuten aviottomat lapset ovat oivallinen syy perheen teloitukselle.

Mali on vanhaa Ranskan periferiaa ja Ranska on ollut aktiivinen konfliktin osapuoli vajaan viikon ajan. Voisimme toki jättää Ranskan hoitamaan pesänsä tai antaa malilaisten sotia itsensä hengiltä, mutta Malissa kyse on suuremmasta kuin yhden Afrikan valtion sisällissodasta. Mali on suoraa jatketta länsivaltojen radikaalin islamin vastaiselle taistelulle, jatkoa Afganistanille, Jemenille ja monelle muulle.

Elättelimme sitten millaisia kuvitelmia hyvänsä, on ilmeistä että radikaali islam pyrkii levittäytymään voimakeinoin kuten sosialismi vanhaan hyvään aikaan. Mikäli länsi antaa Malissa periksi, luovuttaa se Länsi-Afrikan radikaalin islamin tukialueeksi. Silloin Afganistan näyttäytyy vain pienenä sivujuonena isossa tarinassa ja terrorismi on jälleen Euroopan ovella.

Suomessa kun ei tapana ole ottaa juuri mistään kantaa poliittisella tasolla (ainakaan retoriikassa), ei sitä ole otettu myöskään radikaalin islamin suhteen. Meneillään olevassa taistelussa ”vapaiden kansojen” ja sharia-lakiin uskovien välillä ei kuitenkaan hyssyttelemällä ole positiivista odotusarvoa. Mali on myös Euroopan Unionin ulkopolitiikan uusi koetinkivi.

Mielenkiintoisena sivujuonteena viisi suurta eli turvallisuusneuvoston jäsenmaat ovat kerrankin kaikki yhdessä rintamassa. Jokaisella on  ongelmansa radikaalin islamin kanssa ja Venäjää lukuunottamatta jokaisella on intressit alueen vakauden säilyttämiseksi. Julkilausuttu tuki tai jopa sotilaalliset toimet eivät tällä kertaa ole minkään suurvallan varpaille astumista. Nyt olisi irtopisteitä tarjolla.

Bittien maailma – puolustuksesta hyökkäykseen?

”Puolustus on valmistautumista hyökkäykseen”

Suomessa on sekä julkisella että yksityisellä sektorilla panostettu viime vuosina runsaasti tietoturvallisuuteen, kuten tehdään tietysti muuallakin. Tietoa ja tiedonvälitysverkkoja pidetään omalle toiminnalle tärkeinä. Meillä on kansallinen tietoturvaviranomainen CERT-FI, meillä on tietoturva-alan yrityksiä ja yrityksissä ja julkisyhteisöissä on tietoturvapäälliköitä ja teknistä henkilöstöä jonka työtehtävän ydin on oman toiminnan suojaaminen bittien maailmassa.

Bittien maailman puolustuksesta on siis tullut jokapäiväistä, tavallista. Hyökkääjiä sen sijaan kuvataan rikollisiksi, anarkisteiksi, ehkäpä moraalittomiksikin. Tiettävästi julkisesti tunnustettuja bittimaailman hyökkäysjoukkoja nimettynä organisaationa ei ole.

Sotilaalle taistelukentällä päätökset ovat hieman samankaltaisia kuin korttipelissä. Pitää tietää milloin hyökätä (panostaa), milloin puolustaa (maksaa toisen panos), milloin viivyttää (sököttää) tai milloin irtautua taistelusta (kipata). Miksi bittien maailmassa käytössä ovat vain check ja call – napit?

Tietoverkkojen maailma on vain yksi taistelukentän ulottuvuuksista, joissa myös sotilasorganisaation tulee kyetä toimimaan. Kaikissa ulottuvuuksissa pitää kyetä hyökkäämään (vaikuttamaan vastustajaan), puolustautumaan (estää vastustajan vaikuttaminen), viivyttämään (hankkia aikaa omille toimenpiteille) ja tarvittaessa irtautumaan jotta taistelua voidaan jatkaa myöhemmin. Tämä yksinkertainen lainalaisuus ei kuitenkaan nykyisessä moraalikäsityksessä tunnu pätevän Internetin maailmassa. Meiltä puuttuvat Internet – vaikuttamisen joukot, keinojahan on kehitelty niin kauan kuin tietoverkkojakin on ollut.

Ongelmia riittää 

Hyökkäykselliset operaatiot maailmanlaajuisessa tietoverkossa ovat sotilaallisesta näkökulmasta verrattavissa joukkotuhoaseiden käyttöön. Niillä voidaan parhaimmillaan saada aikaan suurta vaikutusta laajalla alueella, mutta pahimmillaan hyökkäyksillä on negatiivisia seurauksia omalle toiminnalle. Kuten taistelukaasujen tai biologisten aseiden käytössä, myös tietoverkkohyökkäyksissä ”vaikutusaineet” ja ”oireet” voivat levitä myös omalle puolelle. Vastustajan sotapotentiaalin heikentäminen lamauttamalla sen taloutta tietoverkkohyökkäyksillä voi aikaansaada maailmanlaajuisen talouden laskusuhdanteen josta myös itse kärsisimme. Tietokonevirusten levittäminen vastustajan tietokoneisiin voi aiheuttaa samojen virusten leviämisen omiin tietokoneisiin. Olemalla aloitteellinen valtiollinen toimija tietoverkkohyökkäyksissä voimme avata tietoverkkosodankäynnin pandoran lippaan jonka seurauksia voi olla vaikea ennustaa. Hyökkäyksiä voi olla vaikea harjoitella tuottamatta vahinkoa itselle ja paljastamatta omaa suorituskykyä. Hyökkäyskyvyn salaaminen ja oma tietoturva on haasteellista, ihmisillä kun on tapana retostella kyvyillään. Lainsäädännöllisesti hyökkäysoperaatiot globaalissa tietoverkossa ovat varmasti haasteellisia.

Joukkotuhoaseista täsmäiskuihin

Iranin ydinohjelmaa vastaan suunnatusta Stuxnet – hyökkäyksestä on jauhettu vähintäänkin riittävästi. Se kuitenkin toimii esimerkkinä valtiollisesta tietoverkkohyökkäyksestä jolla saavutettiin vaikutusta vastustajaan ilman negatiivisia vaikutuksia omassa toiminnassa. Kylmän sotilaallisesta perspektiivistä myös Puolustusvoimien tulee saavuttaa tietoverkkojen täsmäiskukyky jolla voimme heikentää vastustajan sotapotentiaalia. Täsmäiskuilla voimme heikentää vastustajan johtamiskykyä, tilannekuvaa, tiedustelukykyä, huoltokykyä, asejärjestelmien toimintaa ja aikaansaada kaaosta ja epävarmuutta syvällä vastustajan kotialueella. Mahdollisuuksia on paljon enemmän kuin pystyn itse ikinä keksimään. Uskon että kotimaista osaamista on myös olemassa.

Tietoverkkojen maailma on isolla perspektiivillä kohtalaisen tuore ilmiö. Kenellä riittää rohkeus perustaa bittimaailman hyökkäysoperaatioiden terävä keihäänkärki Suomeen vai ovatko tietoverkot meille pyhiä ja hyökkäysoperaatiot samanlainen tabu kuin tulenkäyttö vastustajan alueelle meikäläisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa? Vaarana on, että rajoittamalla omaa toimintaamme ammumme itseämme jalkaan.

Tiedottamisen opetuksia ulkomailta

Helmikuu, 2003. Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell esittää YK:n turvallisuusneuvostolle ja television välityksellä koko maailmalle virheellistä tiedustelutietoa Irakin joukkotuhoaseista ja vaatii kansainvälistä yhteisöä puuttumaan tilanteeseen sotilaallisin keinoin. Powell onnistuu ja Yhdysvallat kerää neljänkymmenen valtion koalition ja miehittää Irakin mutta menettää samalla ulkopoliittista uskottavuuttaan ja moraalisen asemansa läntisen vapauden puolustajana myös liittolaistensa silmissä vuosiksi eteenpäin.

Heinä – elokuu, 2008. Eri etnisten ryhmien jännitteet puhkeavat jälleen väkivaltaisuuksiksi Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa. Georgia valmistautuu sotaan separatisteja vastaan, Venäjä valmistautuu sotaan Georgiaa vastaan. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhuu vakuuttavasti Georgian suorittamasta ”etnisestä puhdistuksesta” ja väittää johdonmukaisesti Georgian aloittaneen sodan. Venäjän asevoimat lyövät Georgialaiset ja Venäjä miehittää osan Georgiasta. Läntinen yhteisö ei pääse yhteisymmärrykseen syyllisyydestä ja tuki Georgialle rajoittuu diplomaattisiin ja humanitäärisiin puheisiin ja toimiin.

Marraskuu, 2012. Israelin hallituksen tiedottaja Mark Regev ja asevoimien tiedottaja everstiluutnantti Avital Leibovich käyvät väsymätöntä tiedotuskampanjaa televisiossa myös vihamielisesti suhtautuvilla kanavilla selittäen Israelin toimien tarpeellisuutta Gazassa. Israelin asevoimat tiedottaa taisteluista ja tilanteesta tekstein, kuvin ja videoin blogissaan, Twitterissä, Facebookissa,Youtubessa ja Flickr:ssä. Asevoimat laativat helposti markkinoitavia, yksinkertaistettuja kuvia Hamasin rakettien kantamista. Länsimaisten poliitikkojen retoriikka Israelia kohtaan on selvästi lievempää kuin vuoden 2008 operaatiossa. Jopa kotoinen ulkoministerimme, joka aiemmin on lähes yksiselitteisesti omista ideologisista näkökohdistaan tuominnut Israelin toimet, on varsin puolueeton sanankäänteissään. Israelin toiminnanvapaus kasvaa. Mielenkiintoista kyllä, suurempi toiminnanvapaus ei estänyt melko nopean tulitauon alkamista.

Tiedottaminen siis vaikuttaa. Tiedottamista täytyy kohdentaa sekä ulkovaltojen päättäviin elimiin että ulkovaltojen kansalaisiin jotta nämä luovat päättäjilleen painetta ryhtyä toimenpiteisiin. Tiedottamisessa on käytettävä hyväkseen totuutta tai vähintään sellaista totuutta, jonka muuntumista tavallinen kansalainen tiedotuksen kohteena ei voi lähteitään käyttäen havaita. Kriisitiedotuksen uskottavuuteen vaikuttaa merkittävästi tiedottajan uskottavuus, johon liittyy läheisesti tuntemus asevoimista. Israelin malli poliittisesta tiedottajasta ja sotilastiedottajasta vaikuttaa toimivalta. Myös Colin Powell evp kenraalina oli hyvin vakuuttava YK-puheensa aikana. Sotilasasioista tiedottavan täytyy tuntea sotilasasiat, itsensä tekee naurunalaiseksi hyvin nopeasti mikäli faktat eivät ole kunnossa.

Kansalaisiin on vaikutettava kansalaisten käyttämillä medioilla. Myös meillä on pikkuhiljaa herätty tähän, ja PV on esillä sekä Facebookissa, Youtubessa että Twitterissä. On silti huomattavaa, että toistaiseksi sisältö on lähinnä suomenkielistä, PV:n nettisivuilla on onneksi hieman ulkomaankielistä sisältöä. Mikäli haluamme vaikuttaa kriisitilanteessa poliittisiin päätöksentekijöihin kansalaiskeskustelun kautta, tulee Pääesikunnan viestintäosaston varautua vähintään englanninkieliseen tiedottamiseen, mielellään myös venäjän, ruotsin, saksan, ranskan, espanjan ja italian kielillä. Positiivista mielikuvaa kotimaisen puolustuksen oikeutuksesta tulee luoda jo rauhan aikana, ei vasta sitten kun tuuletin jo pyörii.

Kuten Israelin viimeaikaiset sodat osoittavat, tiedotuksen sisältö on päätettävä tarkkaan, vastakkain ovat informaation tarkkuus ja tiedotuksen uskottavuus sekä toisaalta operaatioturvallisuus. Tiedustelujärjestelmän muodostaman tilannekuvan näyttämisellä tiedottaja voi esimerkiksi uskottavasti osoittaa vieraan vallan tunkeutumisen alueellemme, toisaalta se voi kertoa tilannekuvan laadusta tai käytettävistä tiedustelujärjestelmistä vastustajalle jotain mitä emme halua paljastaa.

Kuten muistakaan sotatoimista, meillä ei ole juuri omia kokemuksia sotilaallisen kriisin tiedottamisesta. Viime aikoina esillä olleesta huostaanottokeskustelusta Venäjän kanssa on kuitenkin syytä oppia, sekä sotilaallisella että poliittisella viestinnällä on oltava valmius aloittaa tiedottaminen kohdemaan kieli ja kulttuuri tuntien välittömästi, ei useita vuorokausia kriisin puhkeamisen jälkeen. Tiedotussotakin voidaan voittaa tai hävitä hyvin nopeasti ja alkuvaiheen passiivisuus voi osoittautua peruuttamattomaksi virheeksi.

Seuraava uudistus on jo ovella

PV:n suurin rauhanaikainen mullistus etenee kuin juna raiteillaan. Rauhan ajan organisaatioita supistetaan suunnitellulla tavalla ja sodan ajan organisaatiotkin muuttuvat ja niiden toimintatavat uudistuvat. Kaikki viittaa siihen, että 2015 PV on todellakin uudessa muodossaan, vaikkakin ”lihakset näkyvät paremmin” – mantra onkin osoittautumassa valheelliseksi. Rahaa koulutukseen ei nimittäin ole, ja tästä ovat varoitelleet niin PV:n komentaja, pääministeri kuin puolustusministerikin. Kahden jälkimmäisen osalta voisi tietysti kysyä, mitäs läpyttelette huulianne, laittakaa asia kuntoon. Summa summarum, organisaatiomuutos toteutuu, taistelutapamuutos (ei vain maavoimissa!) toteutuu, uusien taistelutapojen edellyttämät kalustohankinnat tullaan toteuttamaan mutta mikäli rahoituskehys ei muutu post-2015, ei meillä ole resursseja kouluttaa asevelvollisia tehokkaiksi sotilasjoukoiksi.

Nyt tehtävällä uudistuksella naksautetaan sotaväki asentoon seuraavaksi noin kymmeneksi vuodeksi. Puolustusvoimien suunnittelun on kuitenkin oltava vieläkin pitkäjänteisempää, ja kunhan tästä myllerryksestä päästään kohta yli, katseet kääntyvät ensi vuosikymmenelle: mitä tapahtuu 2020-luvulla ja sen jälkeen?

Yksi merkittävimmistä tekijöistä on sotamateriaalin elinkaari ja sen hinnanmuutos. Kuten puolustusministeri tänään YLE:n ykkösaamussa totesi, sotamateriaalin hinta nousee yleistä hintakehitystä nopeammin. 2020-luvulla vanheneekin valtava määrä kalustoa.

Sotamateriaalin elinkaarissa on jonkin verran vaihtelua. Lyhytikäisemmästä päästä ovat erilaiset ohjukset, niiden käyttöikä on tyypillisesti 20-25 vuotta. Osa materiaaleista vanhentuu suorituskyvyllisesti suhteessa uudempaan, esimerkiksi 1980-luvulla ostettu pimeänäkölaite tai johtamisjärjestelmä voi toimia 2010-luvulla yhtä hyvin kuin 30 vuotta sitten, mutta nykyaikaiset pimeänäkölaitteet ja johtamisjärjestelmät ovat jo monta kertaa parempia. Pitkäikäisimpiä ovat ammuksia ampuvat aseet, kuten pistoolit, kiväärit, konekiväärit ja tykit.

Ajoneuvot kestävät meikäläisessä käytössä tyypillisesti 20-30 vuotta. 2020-luvulla joudutaan siis poistamaan käytöstä 1980-1990-luvuilla hankittuja kuorma-autoja (MASI, RASI jne), taistelupanssarivaunut (Leo2), rynnäkköpanssarivaunut (BMP-2), viimeiset ilmatorjuntapanssarivaunut (Marksman),telakuorma-autot (Bandvagn, Nasu) ja niin edelleen. Modernisoinneilla voidaan kaluston käyttöikää lisätä ehkäpä noin 10 vuodella, siis 1980-luvulla ostetut Pasi-kuljetuspanssariajoneuvot modernisoidaan lähivuosina jolloin ne jaksavat aina 2020-luvun puoleenväliin asti.

Valmiusprikaatien kalusto on hankittu pääosin 1990-luvulla ja 2000-luvulla, joten se tulee pääosin happanemaan 2020-luvulla. Osa kalustosta on tätäkin vanhempaa ja jo kertaalleen modernisoitu.

2020-luvulla ilmatorjuntakalustosta vanhenevat ainakin ITO90 Crotale (hankittu 1990-luvun alussa, modernisoitu 2010-luvun alussa) ja MOSTKA87M (hankittu 1980-luvun lopussa, modernisoitu 2010-luvun alussa).

Kuten varmaan kaikki tietävät, Hornetit on korvattava vuosina 2025-2030. Hornetin seuraaja tulee olemaan kaikissa tapauksissa erittäin kallis hanke.

Rauma-luokan ohjusveneet hankittiin 1990-luvun alussa. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, alukset modernisoidaan. Käyttöikää jatketaan noin 10 vuotta, eli alusluokka poistunee käytöstä 2020 – luvun alkupuoliskolla. Hamina-luokan ohjusveneet saavuttavat 20 vuoden käyttöiän samoihin aikoihin. Modernisoimalla ne ensi vuosikymmenellä, käyttöikä jatkunee 2030-luvulle. Rahaa joka tapauksessa palaa myös modernisointiin.

Tämän sekavan selostuksen perusteella ensi vuosikymmenellä käytöstä poistuvat (jos mitään ei tehdä) kaikki maavoimien operatiiviset joukot, kaikki hävittäjälentokoneet ja puolet merivoimien iskukykyisimmistä aluksista, toisen puolen tullessa modernisoiduksi. Ensi vuosikymmenen jälkeenkin käyttökelpoista lienee nyt uudistettavat maavoimien alueelliset joukot, ilmavoimien tukeutumis-, valvonta- ja johtamisjärjestelmä ja merivoimien valvonta- ja johtamisjärjestelmä, nämäkin kaikki tietyin varauksin.

Ottaen huomioon tämän kaluston ja sen tosiasian, että poistuvat järjestelmät ovat kaikki erittäin kalliita uusia, tulemme näkemään ensi vuosikymmenellä seuraavan suuren puolustusvoimauudistuksen. On täysin mahdollista, että maavoimilla ei tule enää olemaan operatiivisia joukkoja, vaan Maavoimat siirtyvät kokonaisuudessaan alueellisten joukkojen viitoittamaan taisteluosastomalliin. Hornetin seuraajan lukumäärä tulee olemaan nykyistä pienempi, ehkäpä 30-40 taistelukonetta. Rauma-luokalle tuskin tulee seuraajaa, jolloin isänmaan merivoimien ohjusvenemäärä jää neljään (4). Samalla merivoimien toiminnot keskitettäneen täysin Turkuun.

Mikäli poistuvia suorituskykyjä halutaan korvata, tullaan rauhan ajan organisaatioissa siirtymään yhä keskitetympään kokonaisuuteen. Nyt yhdistettäväksi leimattuja joukko-osastoja (nykyiset Viestirykmentti, Tykistöprikaati, Lapin Ilmatorjuntarykmentti) lakkautetaan siten että toiminnot siirretään muihin, suurempiin kokonaisuuksiin. Nyt toteutettava hallinnollinen yhdistäminen ei tule tuottamaan riittävästi säästöjä. Sotakouluja tullaan yhdistämään nykyisestäkin. Mekanisoitujen taisteluosastojen kaluston vanheneminen voi tarkoittaa merkittäviä muutoksia nykyisen Panssariprikaatin organisaatioon. Ilmavoimat joutunee luopumaan kokonaan Tampereen tukikohdasta. Henkilöstöä tullaan karsimaan nykyisestä kaikissa puolustushaaroissa.

Mikäli tulevaisuus Puolustusvoimien palveluksessa kiinnostaa, suosittelen tarkastelemaan mitä suorituskykyjä PV:llä tulee olemaan käytössään 2020-luvun jälkeen ja hankkimaan osaamisen siihen liittyen, muuten tekee itsestään järjestelmälle tarpeettoman. Asuntolainaa ei lohdulla makseta.

 

Minne menet, miehistö?

Varusmieskoulutuksessa on epäilemättä otettu merkittäviä edistysaskeleita nykyisen joukkotuotantomallin tultua käyttöönotetuksi 1990-luvun loppupuolella. Koulutuksen painopisteeksi on selkeästi muodostunut johtajakoulutus, johon myös monin eri keinoin panostetaan. Varusmiesjohtajat pyritään valikoimaan mahdollisimman hyvin alokasjoukosta eri mittareita käyttäen (toki aineksen riittävyydestä tai mittareista voi debatoida). Itse johtajakoulun (aliupseerikurssi, reserviupseerikurssi) käytyään varusmiesjohtajat saavat pääsääntöisesti harjoitella 5-6kk oman sodan ajan joukkonsa johtamista ja kouluttamista. Ammattisotilaiden rooliksi on muodostunut kouluttajan kouluttaminen, sillä uskomuksella että koulutustaito kehittää myös johtamistaitoja. Johtamiskautensa aikana varusmiesjohtajia arvioidaan, heidän kanssa käydään palautekeskusteluja, tyypillisesti sotaharjoitusten jälkeen ja perus-, erikois- ja joukkokoulutuskausien päätteeksi. Johtamiskoulutusjärjestelmä on mielestäni aika hyvä väline varusmiesjohtajalle omien kykyjen ja ominaisuuksien tunnistamiseen ja suunnitelmalliseen kehittämiseen. Kotiutuvat varusmiesjohtajat myös kyselyjen mukaan keskimäärin arvostavat saamaansa koulutusta. Painopiste on mielestäni oikea, johtaja on joukkonsa tärkein yksittäinen taistelija, oli joukkona sitten jääkäriryhmä tai osakeyhtiön henkilöstö.

Miehistön osalta asia on toisin. Miehistö saa keskimäärin huonompaa koulutusta, koska heille koulutuksen antaa usein varusmiesjohtaja, kouluttajauransa alkutaipaleella oleva nuori sotilas. Miehistön kanssa ei juuri henkilökohtaisia palautekeskusteluja käydä, tai henkilökohtaisia kehittämissuunnitelmia laadita. Ainoastaan palveluksen loppuvaiheessa taistelija saa miehistön palvelustodistuksen, johon kouluttaja on arponut pärstäkertoimen mukaan numeroita. Miehistön työtehtävät ovat sotaväessä tyypillisesti yksinkertaisia, yksitoikkoisia, fyysisesti ja henkisesti raskaita, harvoin kovin palkitsevia. Koska kerma on kuorittu päältä, myös aines on heikompaa. Miehistökoulutuksessa on siis parantamisen varaa, mikä heijastuu myös loppukyselyissä, miehistö antaa sotilaskoulutuksestaan huonomman arvosanan kuin varusmiesjohtajat. Miehistö on (ehkä syystäkin) helpommin levittämässä yhteiskunnassa sanaa asepalveluksen epäkohdista, luoden palvelukselle negatiivisia mielikuvia.

Epäkohtien havaitseminen on helppoa, asioiden korjaaminen vaikeampaa. Miehistökoulutuksen kehittäminen on epäilemättä haasteellista. Meitä ammattisotilaita on suorittavassa portaassa valitettavan usein niin vähän, ettei jokaisen soturin kanssa ole aikaa istua pöydän ääreen ja miettiä toiminnan kehittämistä. Jotain olisi silti syytä tehdä, jotta miehistön jäsenet voitaisiin paremmin sitouttaa yhteisen tavoitteen, sotakelpoisen joukon kouluttamisen taakse.

Koulutuksellisesti olisi syytä kehittää miehistön osaamisen hallintaa. Nykyisin taistelija suorittaa peruskoulutuskaudella sotilaan perustutkinnon ja erikoiskoulutuskaudella erikoistutkinnon oman toimialan tehtäviin. Voisiko näiden kahden ”tutkinnon” lisäksi / sijaan olla olemassa neljä kuukautta kestävä tehtäväkohtainen kehittämissuunnitelma? Tässä suunnitelmassa olisi merkitty viikoittain tavoitteet tarvittavasta osaamisesta. Mikäli kouluttajaresursseja ei riitä, taistelijan pysymistä suunnitelmassa voisi koulutuskausittain tarkastella esimerkiksi joukkueen kokelas  tai taistelijan ryhmänjohtaja, joka voisi kouluttajansa kanssa tarkastella taistelijoiden osaamisen kehittymistä.

On myös syytä tarkasti pohtia mikä miehistölle annettava koulutus tehdään varusmiesjohtajavetoisesti, mikä ammattisotilaiden toimesta. Tästä on monilla eritoten nuorilla kouluttajilla epäselvää, mitä koulutan itse, mitä jätän kokelaalle tai alikersantille? Mennään metsään jos kaikki koulutus on varusmiesjohtajan vajavaisesta työkalupakista, toisaalta jos ammattisotilaskouluttaja antaa kaiken koulutuksen varusmiesjohtajat eivät saa tarpeellista harjoittelua.

Paljon on kiinni kouluttajan suhtautumisesta miehistöön. Tunnen paljon kouluttajia, jotka hoitavat kaikki asiat joukon varusmiesjohtajien kautta eivätkä puhu miehistölle juuri koskaan. Toisaalta jos kouluttaja käskee suoraan sotamiestä, jää jälleen varusmiesjohtajalta tarpeellinen johtamisen harjaantuminen väliin. Asiat eivät voi olla näin mustavalkoisia. Miehistöön ei tule suhtautua välinpitämättömästi tai ylimielisesti.

Miehistölle, kuten mille tahansa ihmisryhmälle, asiat on perusteltava. Kun taistelija ymmärtää oman tehtävänsä merkityksen suuremmassa kokonaisuudessa, luo se uskoa oman tehtävän tärkeyteen ja kannustaa tekemään työnsä paremmin. Asioiden perusteleminen on usein ammattisotilaille vaikeaa. ” Turpa kiinni ja teette nyt kuin minä sanon” on usein annettu vastaus, joka ei sitouta ihmistä työhönsä.

Miehistölle on harvoin kannusteita oman osaamisen kehittämiseen tai tehtävän hyvään suorittamiseen. Palkitsemisjärjestelmää olisi syytä kehittää. Mikäli miehistön osaamisen kehittämisen suunnitelmassa onnistutaan, voisi se tarjota mahdollisuuksia laatia nykyistä paremmin oppilaitosten hyväksymiä todistuksia sosiaalis-kognitiivisista taidoista. Tämä on vain yksi esimerkki kannustamisesta. Myös mahdollisuutta päästä ns. parempiin tehtäviin olisi syytä selvittää. Hyvin hoidettu miehistöpalvelus ja osaamisen kehittäminen voisi mahdollistaa hyväksilukuja esimerkiksi ns. jälki-aliupseerikurssille tai avata ovia palvelustehtäviin puolustusvoimissa, joihin yleensä vaaditaan johtajakoulutus.

Nyt kun johtajakoulutus on saatu varusmieskoulutuksessa kohtuullisen hyvään kuosiin ja syväjohtamisen kulmakivet ovat tulleet tutuiksi, voisi seuraava koulutuksen kehittämiskohde olla miehistö.

 

 

Islantiin

Pitkällisen kädenväännön lopputulemana näyttäisi olevan, että Suomi ja Ruotsi tulevat lähettämään hävittäjäkoneita Islannin ilmatilaa turvaamaan. Julkistettuja päätöksiä on syytä odottaa lähiviikkoina, ainakin jos poliitikkoja lähellä oleviin lähteisiin ja aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun on uskominen. Tarkastellaanpas siis hetki mistä on oikeastaan kyse.

Toisin kuin julkisen keskustelun liturgia antaa ymmärtää, Suomi ei ole menossa valvomaan Islannin ilmatilaa. Jos olisi, Islantiin kannattaisi viedä ilmavalvontatutkia. Lentokoneilla ei valvota ilmatilaa, sen sijaan niillä voidaan (monien muiden juttujen lisäksi) aseellisesti turvata ilmatilan koskemattomuus. Ero voi vaikuttaa semantiikalta, mutta ilmatilan turvaamisessa on kyse tarvittaessa tappavan voiman käytöstä ilmatilaan tunkeutumisen estämiseksi, ilmavalvonnan tavoitteena on selvittää mitä ilmatilassa liikkuu. Sotilaan ja juristin kannalta ero on merkittävä.

Vaikeuksia riittää

Toisen valtion ilmatilan turvaaminen on varmasti aiheuttanut melkoista päänvaivaa Puolustusministeriön valmisteleville virkamiehille. Ilmatilan turvaamisesta NATO:n alueella vastaa liittouma, joten worst case scenario on seuraava:

Venäläinen pommikone lähestyy Islannin ilmatilaa ja kone havaitaan ilmavalvontasensoreilla. NATO:n ilmaoperaatiokeskuksesta käsketään tunnistustehtävä ja suomalainen Hornet nousee Keflavikin tukikohdasta ilmaan. Hornet-lentäjä suorittaa tunnistuksen. Pommikone ei muuta reittiään, vaan tunkeutuu Islannin ilmatilaan, syystä tai toisesta, eikä vastaa torjuntahävittäjän radiokutsuun. Ilmaoperaatiokeskuksesta annetaan varoitus- ja myöhemmin torjuntatehtävä, jonka seurauksena pommikone putoaa mereen, liukuen juuri ja juuri kansainväliselle merialueelle.

Poliittinen paine Moskovasta tulisi olemaan valtava. Lentäjän ja häntä johtaneen taistelunjohtajan toimet kyseenalaistettaisiin. Tässä tilanteessa myös juridisen selkänojan täytyy olla aukoton: oliko suomalaisella lentäjällä suomen lakien mukaan oikeus käyttää tappavaa voimaa toisen valtion alueen turvaamiseksi? Oliko suomalaisella taistelunjohtajalla oikeus käskeä torjuntatehtävä lentäjälle? Voiko puolustusministeri tai ylipäällikkö delegoida kansallisen tulenavausoikeutensa kasvottomalle NATO:n organisaatiolle? Itsepuolustukseen vetoaminen ei tässä tapauksessa onnistuisi.

Islannin ilmatilan turvaaminen ei sotilaallisilta toimintamenettelyiltään juuri eroaisi kansallisesta. Meillähän lennostot suorittavat alueellisen koskemattomuuden turvaamista päivittäin. Islannin tehtävällä on myöskään vaikea nähdä merkittäviä yhteensopivuushyötyjä. Mikäli määrärahat otetaan puolustusbudjetista (kuten luulen), tehtävä itse asiassa heikentää kansallista ilmapuolustuskykyä. Karjalan Lennoston komentaja, eversti Ari Jussila antoi lentoupseerin näkemyksen tehtävään Savon Sanomien haastattelussa toukokuussa. ”Jos ulkomaille lähdetään, Islanti-operaatio ei kehitä millään tavalla lentäjien taktista suorituskykyä.”

Miksi sitten?

Juridisista vaikeuksista ja sotilaallisesta hyödyttömyydestä huolimatta Islantiin silti mennään. Operaation taustalla on siis nähtävä ennenkaikkea poliittiset intressit. Hallitus ja TASPRES näkevät että Ilmavoimien osaston lähettämisellä saavutetaan poliittisia hyötyjä. Täten tehtävä on linjassa Libanonin operaation kanssa, jonka taustalla on nähtävä (kuviteltu tai todellinen) vaikutusvallan kasvattaminen YK:ssa. Islanti, Libanon ja Afganistan ovat periclausewitzilaisia toimia, jossa sotilaallista voimaa käytetään poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, kuten Tarmo Ropponen toukokuussa hieman eri sanoin antoi ymmärtää. Mielenkiintoista on myös se, että tätä voimapolitiikkaa toteuttavan hallituksen ulkoministeri on tunnettu pasifisti Erkki Tuomioja, joka ei tyypillisesti ole ollut realistisen intressipolitiikan äänekkäin asianajaja.

En ryhdy tässä yhtedessä arvioimaan Islannin operaation poliittisia hyötyjä, uskon että esimerkiksi Ulkopolitistin kirjoittajat osaavat ottaa asiaan paremmin kantaa. Tyydyn vain harmittelemaan sitä, ettei hallitus jälleen kerran kykene käymään Islanti – operaation todellisista syistä julkista keskustelua, vaan se verhotaan jopa virheellisen terminologian taakse. Henkilökohtaisella tasolla en myöskään näe ongelmaa siinä, että sotilaiden tehtäväkenttä muuttuu Suomen puolustamisesta Suomen intressien puolustamiseksi, kunhan kaikki ovat tietoisia mistä on kysymys.

Näin lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: kun Suomi jo antaa liittouman käyttöön sotilaallista voimaa  ja tosiasiallisesti kohta turvaa sekä NATO:n jäsenmaata (Islanti) että liittouman intressejä (Afganistan), voisimmeko me lopultakin ottaa vastaan myös liittouman antaman avun meille ja liittyä jäseneksi? Nykytilanteessa koemme jo jäsenyyden haitat, mutta emme nauti hyödyistä. Paradoksaalista on se.

Riittääkö valmius?

WordPressin blogipalvelu tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden seurata, mihin hänen kirjoituksiaan on linkitetty. Aika-ajoin käyn omahyväisyydessäni katselemassa minkälaisia tuntoja kirjoitukset ovat herättäneet tai minkälaisissa asiayhteyksissä niihin on viitattu. Parhaat naurut sain feissarimokista.

Niin hassunhauskaa kuin se onkin, jutun aloittaneen ”Lauran” pohdinnassa on vakavastiotettava keskustelunaihe, riittääkö kohtuuttoman pitkään rauhan aikaan* tuudittautuneen Puolustusvoimien valmius reagoida riittävän aikaisin? Kuinka nopeasti taistelut voi alkaa? Ehditäänkö joukkoja, materiaalia ja toimipaikkoja perustaa, kouluttaa, ryhmittää, linnoittaa, hajauttaa? Asiasta on kollegojeni kesken merkittäviä erimielisyyksiä jotka aika-ajoin keskustelussa ponnahtavat esiin. Asian julkista käsittelyä tässä yhteydessä vaikeuttaa tietysti valmiusasioiden turvaluokittelu, joten pysyttäydyn maalaisjärkitasolla enkä voi sukeltaa liian syvälle yksityiskohtiin. Lähteet ovat kaikki julkisia, kuten warfare.ru ja wikipedia.

* Tyypillinen sanonta ammattipiirissä jota ei sen vakavammin kannata ottaa

Uhka

Uhkaa käsitellessä muistetaan harvoin mistä se koostuu, kysehän on sekä tahdon että suorituskyvyn yhdistelmästä. Mikäli ei ole poliittista tahtoa, merkittävääkään suorituskykyä ei ole mielekästä pitää uhkana, esimerkiksi Yhdysvaltoja on tuskin syytä pitää uhkana Kanadan olemassaololle, vaikka suorituskyvyn epäsuhta on valtava. Toisaalta poliittinen tahto jää huulien läpyttelyksi jos taustalla ei ole riittävää sotilaallista voimaa.

Venäjän sotilaallisen uhkan käsittely julkisuudessa on ongelmallista. Uhkan poliittista näkökulmaa ei haluta käsitellä tai se nähdään ideologisista katsantokannoista riippuen joko pinnan alla piileväksi tai (lähes) olemattomaksi, mutta mielellään asiasta ei puhu edes poliitikot, sotilaat vaikenevat siitä tyystin. Uhkan sotilaallista näkökulmaa käsitellään julkisuudessa aika-ajoin, viimeisimpänä iltapäivälehdissä asiaan otettiin voimakkaasti kantaa vain hetki sitten (ilmeisesti uutisrintamalla oli hiljaista).

Hyvien tai edes neutraalien diplomaattisuhteiden aikakaudesta harvoin sormia napsauttamalla siirrytään täysimittaisiin sotatoimiin, vaikka suorituskykyä olisikin. Ollakseen nykyistä suurempi uhka Suomelle, Venäjän välisten suhteiden olisi siis syytä olettaa huonontuvan ennen varsinaisia sotatoimia. Tämä diplomaattisuhteiden muutos tulisikin tapahtuessaan laukaista poliittisia ja sotilaallisia toimenpiteitä Suomessa.

Uhkakeskustelun sotilaallisessa keskiössä on viime aikoina näkynyt Venäjän asevoimien parantunut valmius, joka on korostunut maavoimien osalta. Venäjän maavoimilla on Suomen vastaisen rajan läheisyydessä ryhmitettynä 138. Moottoroitu jalkaväkiprikaati Kamenkassa, Viipurin lähellä ja 200. Moottoroitu jalkaväkiprikaati Petsamossa. Molemmilla yhtymillä väitetään olevan kyky siirtyä ensimmäiseen tehtävään vuorokauden kuluessa käskyn saamisesta. Lisäksi Lugan varuskunnassa toimii tykistöohjusprikaati, joka voi periaatteessa vaikka varuskunnastaan aloittaa tulenkäytön Suomen alueelle. Muut läntisen sotilaspiirin joukot ovat kauempana ja niiden kalusto vaatii merkittäviä juna- tai lavettikuljetuksia hyökkäysoperaation aloittamiseksi.

Valmiutta on myös ilmavoimissa. Hyökkäyskykyisiä rynnäkkö- tai pommikoneita on lähialueella ainakin Montsegorskissa ja Voronezissa. Venäläiset eivät ole toitottaneet ilmavoimien valmiudesta samanlaisia suorituskykyvaatimuksia kuin maavoimista. Lienee syytä olettaa, että koordinoitu hyökkäyskyky muiden puolustushaarojen kanssa edellyttää nykyisten harjoitusmäärien kasvattamista jolloin tavallisesta poikkeavasta harjoittelusta on saatavissa havaintoja.

Merivoimien valmiustiedot julkisissa lähteissä ovat yhtä ohkaiset kuin Ilmavoimien osalta. Valmiuden nosto merivoimissa on ehkä helpoiten havaittavissa, sillä aluksia on vaikea piilottaa. Yhtälailla lienee syytä olettaa että taistelukyky vaatii harjoitustoimintaa.

Itsenäisenä, tiettävästi hyvin koulutettuna aselajina ilmakuljetteisilla joukoilla on syytä olettaa olevan myös korkea valmius operaatioiden aloittamiseksi. Tästä kertoo ilmakuljetteisten joukkojen nopea siirtyminen Georgian sotatoimialueelle vuonna 2008.

Hyökkäyskyvyn saavuttaminen on kuitenkin muutakin kuin yksittäisten joukkojen toimintaa. Se vaatii mm. esikuntien aktiivista toimintaa, joukkojen yhteistoiminnan harjoittelua ml. kovapanosammunnat, joukkojen keskittämistä ja kaluston tavanomaisesta poikkeavaa huoltoa. Vaikka edelliseen sotaan ei ole syytä varautua, viimeinen Venäjän käymä sota tarjoaa referenssin: Poliittiset suhteet olivat jo valmiiksi heikot, joukkojen hyökkäyskyvyn saavuttaminen kesti 3-4 kuukautta. Suosittelen lukemaan aiheesta kovin vähälle huomiolle jääneen artikkelin täältä.

Oma valmius

Menemättä turvaluokiteltuihin yksityiskohtiin, lienee jokaiselle valveutuneelle kansalaiselle selvää että Maavoimillamme ei ole valmiutta aloittaa taisteluita vuorokaudessa sormia napsauttamalla, jo pelkästään henkilöstöstä johtuen. Reserviläiset tulee kutsua palvelukseen, heidän täytyy saapua perustamispaikalleen, varustaa, siirtää toiminta-alueelle ja varsinkin näin vähillä kertausharjoitusmäärillä, kouluttaa. Samanaikaisesti pitää myös linnoittaa, raivata tulialueita, koota materiaalia ja tehdä kaikkia muita tyypillisiä sotajoukon valmistautumistoimia. Ajoneuvojakin tarvitaan siviiliyhteiskunnasta, sotaväellä on vain pieni osa tarvittavista ajoneuvoista hallussaan. Jätän jokaisen pääteltäväksi kuinka pitkä prosessi maavoimien täyden taisteluvalmiuden saavuttaminen olisi, tästä on myös kollegojen kesken eri näkemyksiä. On myös syytä huomata, että massiivista joukkojen perustamista meillä ei ole viime sotien jälkeen harjoiteltu.

Maavoimilta ei tietysti syvän rauhantilan vallitessa jatkuvaa valmiutta vaaditakaan, sillä rajaturvallisuudesta maa-alueilla vastaavat Rajavartiolaitos ja Tulli. Meri- ja Ilmavoimien osalta valmiusvaatimukset ovat kovemmat, sillä niiden tulee joka hetki vastata valtakunnan alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta. Tulenavauskyky on siis nopeampi, mutta kyllä molemmat puolustushaarat tarvitsevat reserviläisiä jos oikeasti on tarve sota-aluksille merellä ja hävittäjäkoneille ilmassa vähänkään suuremmissa määrin tai pidempiä aikoja.

Sotilaallista valmiutta voidaan rajoitetusti kohottaa sotilaiden omin toimin: onhan Puolustusvoimain komentajalla oikeus kutsua reserviläisiä kertausharjoituksiin. On silti selvää että ottaakseen materiaalia siviiliyhteiskunnalta ja laajentaakseen harjoittelua ja perustettavien joukkojen määrää tarvitaan poliittisia päätöksiä, joilla myönnetään sotilaalle lisäoikeuksia. Nämä kulkevat meillä Valmiuslain ja Puolustustilalain nimellä. Lisäksi Puolustusvoimat tarvitsee lisämäärärahoja hankintojen toteuttamiseksi. Valmiuslainsäädännön käyttöönotto tapahtuu valtioneuvoston asetuksella, puolustustilalaki tasavallan presidentin asetuksella ja määrärahoja hallinnoi luonnollisesti eduskunta.

Yhteenveto

Kuten kävi ilmi, Puolustusvoimien, eritoten Maavoimien valmius ei sellaisenaan riitä jos uskomme venäläisten puheisiin lähialueen maajoukkojen kykyyn siirtyä tehtävään vuorokaudessa. Puolustusvoimien riittävä valmius voidaan siis taata vain sillä, että poliittinen päätöksentekokoneisto A) haluaa ja B) kykenee tekemään riittävän aikaisin päätökset puolustuskyvyn kasvattamisesta. Ottaen huomioon eräiden johtavienkin poliitikkojen suhtautumisen puolustusvoimiin, sotilaisiin ammattiryhmänä tai aseelliseen voimankäyttöön ylipäätänsä, en ole henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut olisiko poliittinen johtomme tähän kykenevä, varsinkin kun diplomaattikanavat epäilemättä antaisivat ristiriitaisia viestejä naapurin aikeista. Tämä kannattaa pitää mielessä seuraavissa eduskuntavaaleissa, arvon lukijat.

Niinistö sohaisi muurahaispesään

Kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps) avasi keskustelun Upseerien lentolisästä hallitukselle tekemällään kirjallisella kysymyksellä. Sohaisullaan Niinistö ei tainnut tietää minkä Pandoran lippaan avasi, mutta ihailen miehen (tyhmän?)rohkeutta. Upseerien lentolisä on ollut vaiettu tabu, johon kukaan puolustusministeri tai PV:n komentaja ei ole halunnut tikullakaan koskea.

Itse lentolisä on tarkoitettu kompensoimaan palkkauksellista epätasa-arvoa siviililentäjiin verrattuna sekä myöskin kompensoimaan poikkeuksellisen pitkiä palvelussitoumuksia, joiden rikkomisesta voi seurata yksilölle jopa kuusinumeroinen summa euroja. Ennen kuin muodostatte liian vahvaa näkökulmaa lentolisästä, suosittelen lukemaan myös asialliset kommentit Niinistön kysymykseen Uuden Suomen Puheenvuorosta.

Toisin kuin Lentäjäyhdistyksen puheenjohtaja antaa ymmärtää, lentolisäjärjestelmässä on hieman mätääkin. Sitä nimittäin todellisuudessa nauttii henkilöitä, joiden rauhan- tai sodan ajan työtehtävät nyt tai näkyvissä olevassa tulevaisuudessakaan ei edellytä aktiivista lentopalvelusta potkurikoneen puikoissa. On myös kyseenalaista kuinka paljon laivuepalveluksen läpikäynyt ja esikuntaan paperinpyörittelijäksi juurtunut lentoupseeri enää lisää tai ylläpitää omassa tehtävässään tarvittavaa ammattitaitoa kiepauttamalla Pilatuksella siirtolennon Tikkakoskelta Mikkelin kautta Helsinkiin.

Lentolisäjärjestelmää kokonaisuudessaan ei siis missään nimessä tule poistaa, mutta todella kriittisesti tulee tarkastella kenen rauhan- tai sodan ajan pätevyys edellyttää tämänkaltaista lentotuntuman ylläpitoa. Kun suuruusluokkia verrataan, lentolisäjärjestelmällä oltaisiin rahoitettu esimerkiksi Pohjois-Karjalan Prikaatin ja Pioneerirykmentin olemassaolo, kyse on siis merkittävästä rahasummasta.

Niinistö ei ottanut kantaa myöskään muuhun Ilmavoimien lisäjärjestelmään, jota pitäisi vieläkin tiukemmalla kammalla seuloa. Ilmavoimissahan on olemassa myös lennonvarmistuslisä ja vastuu- ja vaaralisä. Mielenkiintoista kyllä, meri- tai maavoimissa palveleva ammattisotilas ei näistä lisistä nauti vaikka hänen työtehtävänsä koskisivat lennonvarmistusta. Uskallan väittää että jokainen varusmieskouluttaja tai yksikön päällikkö on myös sekä vastuullisessa että vaarallisessa tehtävässä, kun isänmaan pahnanpohjimmaisille johdetaan esimerkiksi taisteluammuntoja tai käsikranaatin heittoharjoituksia. Syytä on myös kyseenalaistaa järjestelmää, jossa ilmavoimien lisäjärjestelmän piiriin päässyt henkilö saa edelleen ko. lisää vaikka hänen musta- tai harmaapukuinen edeltäjänsä samassa tehtävässä ei sitä saa. Palkkatasa-arvo ei siis toteudu tältä osin PV:n sisällä.

Valitettavasti puolustusvoimauudistuksessa sotilaat kautta isänmaan tulevat kokemaan palkka-inflaation. Totuus nimittäin on, että 1.1.2015 tulee todella monen kuukausipalkka putoamaan. Pitäen tämä mielessä, on vaikea perustella miksi Ilmavoimat pitäisi olla ainoa puolustushaara, jossa palkkakehitys jatkuu positiivisena, kuten Petteri Puusa vastineessaan esitti.

Sitten lopuksi, kenenkään ammattisotilasveljen palkka ei ole minulta pois, enkä ole itse kokenut vääryyttä työskennellessäni eripukuisten kanssa. Jos olisin rahan perässä, olisin jo ihan muussa firmassa töissä. Tämä mielessäpitäen, toivon hyvää syksyä kaikille lentoupseereille, tiedän että tehtäviinne ei joka jamppa kykene, en ainakaan minä.

Mitä apua NATO:sta?

Suomen NATO-jäsenyyden poliittisista vaikutuksista on Suomessa debatoitu jo pitkään, ja ilmiselvää lienee, että asiasta on erimielisyyksiä. Yhtä lailla Suomessa käydään, ainakin harrastelijatasalla, ajoittaista keskustelua kollektiivisen puolustusvelvoitteen (5. artikla ja Lissabonin sopimus) pitävyydestä. En aio tarttua näihin aiheisiin, mutta totean silti että jäsenmaiden keskuudessa ei, Baltiaa lukuunottamatta, tätä keskustelua juurikaan esiinny. Esimerkiksi norjalaiset sotilaat, joiden kanssa olen aiheesta ulkomailla keskustellut, ihmettelivät koko kysymystä.

Jäsenyyden sotilaallisista vaikutuksista ja eritoten ”Suomen rintamalle” tarvittaessa siirrettävistä sotilaallisista suorituskyvyistä ei ole juuri julkisuudessa keskusteltu, siispä tartun jäsenyysaiheeseen tiukan sotilaallisesta näkökulmasta ja tarkastelen niitä suorituskykyjä, millä kansallista puolustustamme voitaisiin liittokunnan muiden jäsenten toimesta tarvittaessa vahventaa. Tässä yhteydessä on merkityksellistä ymmärtää, että NATO:lla organisaationa ei ole omaa sotilasvoimaa (pl.  tutkavalvontakoneet), vaan suorituskyvyt tulevat jäsenmaiden tuottamina.

Koska mikään sotavoima ei ole vahva kaikkialla yhtäaikaa, NATO:n suorituskykyjäkin keskitetään sinne, missä tarve on suurin. Tässä tarkastelussa NATO:n toiminnan painopiste on pohjoisella sivustalla, Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan alueella. Koska Suomen ja Ruotsin turvallisuusratkaisuja voidaan pitää toisiinsa kytkettyinä, oletan että Ruotsi on liittynyt jäseneksi samanaikaisesti Suomen kanssa.

Johtuen sekä maantieteestä että poliittisista suhteista ja traditioista, Suomelle merkittävimmät kumppanijäsenet tulisivat olemaan Ruotsi, Norja, Tanska, Viro, Saksa, Hollanti, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Painostusvaihe

Lähes jokaista nykyaikaista kansainvälistä laukaustenvaihtoa on edeltänyt verbaalinen laukaustenvaihto, ajanjakso jolloin diplomatian kieli koventuu ja poliittisella kentällä käydään joko aktiivisia neuvotteluja tai neuvotteluyhteydet ja diplomaattisuhteet ovat poikki. Myös taloudellisia ja sotilaallisia painostuskeinoja, ml. asevoimien rajoitettu käyttö, voidaan käyttää. Samanaikaisesti asevoimat pyrkivät kohottamaan valmiuttaan kutsumalla joukkoja palvelukseen ja harjoituttamalla näitä. Painostusvaiheen pituudesta on merkittäviä näkemyseroja, toisten uskoen välittömään Spetznaz-ukkojen lastaukseen Aeroflotin koneisiin jo hyvien suhteiden aikana, toisten uskoessa valmistautumisen kestävän kuukausia, jopa puoli vuotta. Esimerkiksi Kosovon sotaan valmistautuminen vei NATO:lta noin 5 kuukautta, Georgian sotaan valmistautuminen otti Venäjältä kolmisen kuukautta.

NATO:n työkalu kriisin de-eskaloimiseen painostusvaiheen aikana on nopean toiminnan joukot, NATO Response Force (NRF). NRF, jonka osallisena Suomikin on, voidaan siirtää operaatioalueelle kärkijoukkojen osalta alle viikossa. Joukon kokoonpano vaihtelee rotaatioittain, mutta se sisältää sekä maa-, meri- että ilmavoimien elementtejä.  NATO:n nettisivujen mukaan NRF sisältää tällä hetkellä n. 13 000 sotilasta ja näiden lisäksi joukkopoolin, josta voidaan tarvittaessa vahventaa kärkijoukkoa.

NRF itsessään ei ole niinkään merkittävä sotilaallinen voima, sen sijaan se on ennenkaikkea työkalu jolla liittouma tarvittaessa osoittaa sitoutuneisuutensa jäsenvaltion kollektiiviseen puolustukseen.

Itse NRF-joukkojen lisäksi ehkä vieläkin merkittävämpää on liittouman tiedustelu- ja maalittamissuorituskykyjen sekä huoltovarmuudellisten tekijöiden keskittäminen toiminta-alueelle. Täten Suomen alueelle voitaisiin keskittää esimerkiksi lääkintähuollon materiaalia, ampumatarvikkeita ja polttoainetta.

NATO:n kohottaessa valmiuttaan eteläisellä Itämerellä parannetaan myös kansallisen huoltovarmuuden toimintaedellytyksiä.

Strategisen iskun torjunta

Kotimaisen puolustussuunnittelun painopiste on jo pitkään ollut strategisen iskun torjunnassa. Liturgiaa tuntemattomille, strategisella iskulla tarkoitetaan nopeaa yllätyshyökkäystä jolla pyritään lamauttamaan yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja valtionjohdon toimintakyky sekä estämään sotilaallisen voiman kasvattaminen kohdealueella. Strategisen iskun torjuntaan vaadittavien sotilaallisten suorituskykyjen on oltava nopeasti siirrettäviä, tulivoimaisia ja kauaskantoisia.

Ilmapuolustus

Ilmapuolustuksen onnistuminen on edellytys riittävän aikavoiton hankkimiselle, jotta maavoimien joukot ehditään perustaa, kouluttaa ja ryhmittää toiminta-alueille. Lisäksi se on edellytys yhteiskunnan elintärkeiden kohteiden suojaamiseksi. Kuten aiemmin kirjoitin, mikäli Venäjän ilmavoimakomponentti keskitetään Suomen lähialueelle, tilanne on meille epäedullinen, vaikkakaan ei mahdoton. Kansallista ilmapuolustustamme olisi loogisinta vahventaa niin hävittäjätorjunnan, ilmatorjunnan kuin ilmavalvonnankin osalta.

NATO:n pohjoisten jäsenvaltioiden kokoonpanossa on runsaasti lentokalustoa, joka voidaan kohtuullisen nopeasti uudelleenryhmittää liittouman alueella, kuten Libyan sota osoitti. Suomen tapauksessa hävittäjävoimaa voitaisiin keskittää lentueen verran (n. 12 konetta) Ruotsista, Tanskasta, Hollannista, Belgiasta tai Britanniasta. Vahvuus kaikkiaan voisi olla kahden laivueen (2 * 24 konetta) luokkaa, mikä määrällisesti lähes tuplaisi Ilmavoimien suorituskyvyn hävittäjätorjunnassa. Koska kyseessä ovat monitoimikoneet (F-16, Gripen, Eurofighter), osastot kykenevät suorittamaan myös ilmasta-maahan -tehtäviä. Hävittäjien lisäksi liittoumalla olisi käytössään lentävää tutkailmavalvontaa (E-3 Sentry, Erieye) joilla voidaan vahventaa ilmavalvonta- ja taistelunjohtokykyä.

Norjan asevoimien painopisteen ollessa pohjoisessa, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosista voidaan muodostaa erillinen ilmaoperaatiosuunta, jonka ilmapuolustuksesta vastaa esimerkiksi Norjan, Ruotsin ja Suomen ilmavoimat yhdessä vahvennettuna Norjanmerellä operoivilla lentotukialuksilla (Yhdysvallat).

Itse koneiden mukana tarvittaisiin myös tukeutumissuorituskykyjä, sillä Ilmavoimien henkilöstö on mitoitettu vain omien koneiden tukeutumisen mahdollistamiseksi. Tämä tarkoittaa siis varaosia ja mekaanikkoja, tankkauskykyä ja aseistamiskykyä sekä tukikohtien maasuojausta. Soveltuvia lentokenttiä sentään riittää, Suomessa lienee n. 30-40 lentopaikkaa joista kyetään operoimaan parven suuruisella (4 konetta) osastolla.

Ilmauhkan kevennettyä merkittävästi kylmän sodan ajoista NATO:n jäsenvaltioilla on ”jouten” merkittävä määrä pitkän kantaman ilmatorjuntakalustoa. Eritoten Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa on joukkosupistuksista huolimatta lukuisia Patriot-yksiköitä (yhteensä lähes 20 patteristoa). Ryhmittämällä yksi-kaksi patteristo(a) pääkaupunkiseudulle saataisiin Helsingin seudun ilmapuolustukseen pitkän kantaman elementti, johon kansallisilla resursseilla ei ole varaa. Patteriston keskittämisellä vapautettaisiin myös osa kansallisista lyhyemmän kantaman ohjusyksiköistä muiden kohteiden suojaamiseen ja mahdollistettaisiin rajoitettu ballististen ohjusten torjuntakyky, jota voitaisiin tarvittaessa täydentää Arleigh Burke – luokan ohjushävittäjällä. Ilmatorjuntayksiköiden ryhmittäminen Suomeen saattaa edellyttää kaluston etukäteissijoittamista Suomen alueelle riittävän valmiuden saavuttamiseksi.

Meripuolustus

Kokonaisuudessaan NATO:n merellinen voima Itämerellä (sisältäen merellä toimivan ilmavoimakomponentin) on merkittävästi suurempi kuin Venäjän Itämeren laivaston. Suomen ja Venäjän välisen kriisin sattuessa Suomelle riittää, että NATO:n merellinen voima sitoo Kaliningradissa olevat Venäjän Itämeren laivaston joukot Kaliningradin lähialueille ja mahdollistaa huoltokuljetukset Tanskan salmiin saakka. Kaliningradiin tukeutuvien alusten sitominen Itämeren eteläosiin mahdollistaa myös Merivoimien painopisteen asettamisen Suomenlahden alueelle. Jäsenyys tekisi myös käytännössä mahdottomaksi Itämeren laivaston maihinnousuoperaatiot Suomenlahden itäosia lukuunottamatta.

Tarvittaessa liittouma voi siirtää Suomen lähialueille ja läntiselle Itämerelle sukellusveneentorjuntakykyä sekä miinoitteiden raivauskykyä huoltovarmuuden parantamiseksi.

Maapuolustus

Maavoimat puolustushaarana on logistisesti vaikein siirtää ja toisaalta täkäläiset olosuhteet tekevät maaoperaatiot haastavaksi liittouman jäsenmaille. Mikäli vanhat suunnitelmat pitävät paikkansa, liittouma keskittää Yhdysvaltalaisia, Britannialaisia ja Hollantilaisia merijalkaväen joukkoja Etelä-Norjaan ja maavoimien pääosan (9 divisioonaa, operaatio Eagle Guardian) Puolan-Baltian alueelle, jossa maasto on soveltuva läntiselle maataisteluopille. Keskittämällä joukkoja Puolan ja Baltian alueelle liittouma pakottaisi Venäjän keskittämään joukkojaan Pietarin eteläpuolelle, keventäen painetta Suomen lähialueella.

Suomen alueelle voitaisiin keskittää nopeasti ryhmitettäviä ilmakuljetteisia joukkoja joiden toiminta-alue olisi todennäköisesti selustan alueet Eteläisessä Suomessa sekä erikoisjoukkoja tiedustelu-, tuhoamis ja maalittamistehtäviin.

Hyökkäys alueiden valtaamiseksi

Toiselta nimeltään PV:n ”kun paska iskee tuulettimeen-skenaario”, jossa strategisen iskun jatkeena toimii merkittävä maaoperaatio alueiden valtaamiseksi. NATO:n jäsenvaltioiden joukkorakennetta, valmiutta ja kuljetuskykyä tarkasteltaessa käy ilmi, että on vain melko rajallinen määrä joukkoja joita edellämainittujen lisäksi voitaisiin Suomen alueelle keskittää. Maapuolustuksen runkona toimisivat siis kansalliset maavoimat, joiden taistelua tukee monikansalliset ilma- ja merivoimat sekä rajoitettuja maavoimakomponentteja, kuten erillinen PSV-pataljoona (SWE), taisteluhelikoptereita (NED) ja kuljetushelikoptereita (SWE, NED, UK, US), erikoisjoukkoja, miehittämättömiä ilma-aluksia ja raskaita raketinheittimiä.

Johtopäätökset

Liittoumalla on käytettävissä huomattava määrä suorituskykyjä, joista läheskään kaikki ei ole sellaisenaan siirrettävissä Suomen puolustuksen käyttöön, mutta ne jotka ovat, parantaisivat merkittävästi ilma- ja meripuolustuksellista voimaa alueellamme sekä mahdollistaisivat huoltokuljetukset Itämerellä. Edellä luetellut suorituskyvyt edustaisivat todella pientä osaa liittouman käytettävissä olevasta kokonaisvoimasta. Tämä on linjassa sen näkemyksen kanssa, että Suomi ei olisi sotatoimien  painopisteessä. Maavoimallinen komponentti on vaikeammin siirrettävissä ja toimintaympäristö poikkeaa keski-eurooppalaisesta. Siksi on syytä olettaa, että kaikissa tapauksissa maapuolustuksen runko tulisi olemaan kansallinen reserviläisarmeija.

Tulisilla hiilillä

Alkuvuonna saimme kuulla edessä häämöttävästä myllerryksestä, puolustusvoimauudistuksesta (PVUUD). Tässä yhteydessä kävi ilmi, että Puolustusvoimista tullaan irtisanomaan henkilöstöä, mukaanlukien ammattisotilaat. Alkuvaiheessa henkilöstövähennyksen määrä kokonaisuudessaan vaikutti olevan hieman yli 2000 henkeä, joista n. 1200 olisi irtisanottu. Yhä useamman jätettyä tämän ilmoituksen jälkeen uppoavan laivan, irtisanottavien määrä näyttää nyt jäävän uutisten mukaan 700-800 henkeen, joista sotilaita on 100-200.

Henkilöstövähennysten julkitulon jälkeen PV:n henkilöstöllä on, kuten missä tahansa henkilöstövähennyksistä ilmoittavissa yrityksissä ja organisaatioissa, huoli omasta työstään. Vaikka irtisanominen ei edes osuisi kohdalle, jäljellejäävistäkin tuhannet tulevat muuttamaan eri puolille maata jäljellejääviin toimipisteisiin. PVUUD on kohta karua todellisuutta tuhansille puolisoille ja lapsille, toisen tai joissakin tapauksissa molempien vanhempien muuttaessa toisaalle.

PVUUD on tiettävästi ensimmäinen kerta rauhan aikana kun ammattisotilaita irtisanotaan massamaisesti, PV:n siviilejähän on jo aiemmissa joukko-osastolakkautuksissa vähennetty. Ammattisotilaiden irtisanominen on problemaattista. Me olemme aikanaan sitoutuneet antamaan työmme ja tarvittaessa elämämme isänmaalle, joten vastapainona olisi kohtuullista olettaa että isänmaa huolehtisi omistaan. Toisaalta valtiolla on ulkoisen turvallisuuden monopoli. Irtisanottaville ammattisotilaille ei ole toista työnantajaa joka tarjoaa alan töitä.

Sotilaiden eri ammattiryhmistä erikoisupseereilla ja upseereilla on keskimäärin muita paremmat edellytykset työllistyä siviilimarkkinoilla. Erikoisupseereilla on muu kuin sotilaskoulutus jo pohjalla, ja upseereilla on ylempi tai alempi yliopistotutkinto tai siihen rinnastettava upseerin tutkinto. Opistoupseereilla ja aliupseereilla tilanne on haastavampi: Opistotasoista koulutusta ei Suomessa ole enää ollut aikoihin ja aliupseerin koulutus on luonteeltaan sotilasammatillinen, joka suoranaisesti ei tarjoa mihinkään kelpaavaa tutkintoa.

Ei tarvitse olla fakiiri ennustaessaan, että nyt irtisanottavat tulevat olemaan enemmistöltään määräaikaisia aliupseereja ja osittain myös määräaikaisia reserviupseereja sekä määräaikaisia upseereja (sotatieteiden kandidaatteja). Täten kenkää tulevat todennäköisimmin saamaan ne, joilla on heikoimmat edellytykset työllistyä pelkästään oman koulutuksensa avulla. Järjestelmä on toisaalta PV:lle järkevin, pidetään talossa ne, kenen työpanosta sodan ajan organisaatio kipeimmin kaipaa ja ne, joita on isolla rahalla pisimpään koulutettu.

Ajoittain kuulee mielipiteitä miksi organisaation (niin RA kuin SA) supistuessa upseereja ei laiteta kilometritehtaalle. Tähän on pari loogista syytä.

1) Upseerit, kuten kaikki ammattisotilaat, ovat palveluksessa sodan ajan organisaatiota varten. Meillä on ollut aina vajetta kadettiupseereista, ja huolestuttavaa on jos pataljoonan kokoisesta organisaatiosta ei löydy yhden yhtä ammattiupseeria, joka suunnittelisi ja valmistelisi joukkoyksikön sodan ajan toimintoja. Riittämätön tilanne on sekin, jos pataljoonan komentajana toimii vastavalmistunut nuori upseeri. Aiemmassa SA-organisaatiossa (350 000 sotilasta) kadettiupseerien määrä on ollut n. 0,7% vahvuudesta, nyt se nousee noin prosenttiin ja joukkoyksikkötasolle pystytään kohdentamaan aiempaa paremmin 10-15 vuotta palvelleita esiupseereita, majureita ja everstiluutnantteja.

2) Upseerin koulutus on PV:lle kalliimpaa kuin aliupseerin koulutus, jolloin irtisanottava upseeri on suurempi hukkainvestointi.

3) Tähän asti komppaniatason päällikkötehtäviä ovat hoitaneet pääosin opistoupseerit, vaativimmissa yksikkötyypeissä upseerit ja vähemmän vaativissa myös reservin upseerit. Koska opistoupseereita ei enää lisää tule, yksikön päällikkötehtävät tullaan korvaamaan sekä kadettiupseereilla että reserviupseereilla. Kadettiupseerien vähentäminen asettaisi reserviupseerit liian vaativiin tehtäviin suhteessa heille annetun sotilaskoulutuksen ja -kokemuksen määrään ja laatuun. Kyse ei ole pelkästään johtamiskyvystä vaan rauhanaikaisesta suunnittelusta ja valmistelusta sekä kehitystyöstä, ei voida vaatia reserviupseereilta jatkuvaa ammattitaitonsa päivitystä heidän vapaa-aikanaan.

Tätä kirjoittaessa en tiedä itsekään mihin päädyn. Johonkin kolmesta ruudusta se osuu, palvelus jatkuu haluamallani paikkakunnalla [ ], palvelus jatkuu paikkakunnalla joka on mahdollisesti satojen kilometrien päässä perheestäni [ ] tai palvelus päättyy ja alan miettimään mihin saamani koulutus ja kokemus voisi edes jollakin tasolla soveltua [ ]. Elämme mielenkiintoisia aikoja, mutta maanantaina olen jo hieman viisaampi.