Niinistö sohaisi muurahaispesään

Kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps) avasi keskustelun Upseerien lentolisästä hallitukselle tekemällään kirjallisella kysymyksellä. Sohaisullaan Niinistö ei tainnut tietää minkä Pandoran lippaan avasi, mutta ihailen miehen (tyhmän?)rohkeutta. Upseerien lentolisä on ollut vaiettu tabu, johon kukaan puolustusministeri tai PV:n komentaja ei ole halunnut tikullakaan koskea.

Itse lentolisä on tarkoitettu kompensoimaan palkkauksellista epätasa-arvoa siviililentäjiin verrattuna sekä myöskin kompensoimaan poikkeuksellisen pitkiä palvelussitoumuksia, joiden rikkomisesta voi seurata yksilölle jopa kuusinumeroinen summa euroja. Ennen kuin muodostatte liian vahvaa näkökulmaa lentolisästä, suosittelen lukemaan myös asialliset kommentit Niinistön kysymykseen Uuden Suomen Puheenvuorosta.

Toisin kuin Lentäjäyhdistyksen puheenjohtaja antaa ymmärtää, lentolisäjärjestelmässä on hieman mätääkin. Sitä nimittäin todellisuudessa nauttii henkilöitä, joiden rauhan- tai sodan ajan työtehtävät nyt tai näkyvissä olevassa tulevaisuudessakaan ei edellytä aktiivista lentopalvelusta potkurikoneen puikoissa. On myös kyseenalaista kuinka paljon laivuepalveluksen läpikäynyt ja esikuntaan paperinpyörittelijäksi juurtunut lentoupseeri enää lisää tai ylläpitää omassa tehtävässään tarvittavaa ammattitaitoa kiepauttamalla Pilatuksella siirtolennon Tikkakoskelta Mikkelin kautta Helsinkiin.

Lentolisäjärjestelmää kokonaisuudessaan ei siis missään nimessä tule poistaa, mutta todella kriittisesti tulee tarkastella kenen rauhan- tai sodan ajan pätevyys edellyttää tämänkaltaista lentotuntuman ylläpitoa. Kun suuruusluokkia verrataan, lentolisäjärjestelmällä oltaisiin rahoitettu esimerkiksi Pohjois-Karjalan Prikaatin ja Pioneerirykmentin olemassaolo, kyse on siis merkittävästä rahasummasta.

Niinistö ei ottanut kantaa myöskään muuhun Ilmavoimien lisäjärjestelmään, jota pitäisi vieläkin tiukemmalla kammalla seuloa. Ilmavoimissahan on olemassa myös lennonvarmistuslisä ja vastuu- ja vaaralisä. Mielenkiintoista kyllä, meri- tai maavoimissa palveleva ammattisotilas ei näistä lisistä nauti vaikka hänen työtehtävänsä koskisivat lennonvarmistusta. Uskallan väittää että jokainen varusmieskouluttaja tai yksikön päällikkö on myös sekä vastuullisessa että vaarallisessa tehtävässä, kun isänmaan pahnanpohjimmaisille johdetaan esimerkiksi taisteluammuntoja tai käsikranaatin heittoharjoituksia. Syytä on myös kyseenalaistaa järjestelmää, jossa ilmavoimien lisäjärjestelmän piiriin päässyt henkilö saa edelleen ko. lisää vaikka hänen musta- tai harmaapukuinen edeltäjänsä samassa tehtävässä ei sitä saa. Palkkatasa-arvo ei siis toteudu tältä osin PV:n sisällä.

Valitettavasti puolustusvoimauudistuksessa sotilaat kautta isänmaan tulevat kokemaan palkka-inflaation. Totuus nimittäin on, että 1.1.2015 tulee todella monen kuukausipalkka putoamaan. Pitäen tämä mielessä, on vaikea perustella miksi Ilmavoimat pitäisi olla ainoa puolustushaara, jossa palkkakehitys jatkuu positiivisena, kuten Petteri Puusa vastineessaan esitti.

Sitten lopuksi, kenenkään ammattisotilasveljen palkka ei ole minulta pois, enkä ole itse kokenut vääryyttä työskennellessäni eripukuisten kanssa. Jos olisin rahan perässä, olisin jo ihan muussa firmassa töissä. Tämä mielessäpitäen, toivon hyvää syksyä kaikille lentoupseereille, tiedän että tehtäviinne ei joka jamppa kykene, en ainakaan minä.

Mitä apua NATO:sta?

Suomen NATO-jäsenyyden poliittisista vaikutuksista on Suomessa debatoitu jo pitkään, ja ilmiselvää lienee, että asiasta on erimielisyyksiä. Yhtä lailla Suomessa käydään, ainakin harrastelijatasalla, ajoittaista keskustelua kollektiivisen puolustusvelvoitteen (5. artikla ja Lissabonin sopimus) pitävyydestä. En aio tarttua näihin aiheisiin, mutta totean silti että jäsenmaiden keskuudessa ei, Baltiaa lukuunottamatta, tätä keskustelua juurikaan esiinny. Esimerkiksi norjalaiset sotilaat, joiden kanssa olen aiheesta ulkomailla keskustellut, ihmettelivät koko kysymystä.

Jäsenyyden sotilaallisista vaikutuksista ja eritoten ”Suomen rintamalle” tarvittaessa siirrettävistä sotilaallisista suorituskyvyistä ei ole juuri julkisuudessa keskusteltu, siispä tartun jäsenyysaiheeseen tiukan sotilaallisesta näkökulmasta ja tarkastelen niitä suorituskykyjä, millä kansallista puolustustamme voitaisiin liittokunnan muiden jäsenten toimesta tarvittaessa vahventaa. Tässä yhteydessä on merkityksellistä ymmärtää, että NATO:lla organisaationa ei ole omaa sotilasvoimaa (pl.  tutkavalvontakoneet), vaan suorituskyvyt tulevat jäsenmaiden tuottamina.

Koska mikään sotavoima ei ole vahva kaikkialla yhtäaikaa, NATO:n suorituskykyjäkin keskitetään sinne, missä tarve on suurin. Tässä tarkastelussa NATO:n toiminnan painopiste on pohjoisella sivustalla, Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan alueella. Koska Suomen ja Ruotsin turvallisuusratkaisuja voidaan pitää toisiinsa kytkettyinä, oletan että Ruotsi on liittynyt jäseneksi samanaikaisesti Suomen kanssa.

Johtuen sekä maantieteestä että poliittisista suhteista ja traditioista, Suomelle merkittävimmät kumppanijäsenet tulisivat olemaan Ruotsi, Norja, Tanska, Viro, Saksa, Hollanti, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Painostusvaihe

Lähes jokaista nykyaikaista kansainvälistä laukaustenvaihtoa on edeltänyt verbaalinen laukaustenvaihto, ajanjakso jolloin diplomatian kieli koventuu ja poliittisella kentällä käydään joko aktiivisia neuvotteluja tai neuvotteluyhteydet ja diplomaattisuhteet ovat poikki. Myös taloudellisia ja sotilaallisia painostuskeinoja, ml. asevoimien rajoitettu käyttö, voidaan käyttää. Samanaikaisesti asevoimat pyrkivät kohottamaan valmiuttaan kutsumalla joukkoja palvelukseen ja harjoituttamalla näitä. Painostusvaiheen pituudesta on merkittäviä näkemyseroja, toisten uskoen välittömään Spetznaz-ukkojen lastaukseen Aeroflotin koneisiin jo hyvien suhteiden aikana, toisten uskoessa valmistautumisen kestävän kuukausia, jopa puoli vuotta. Esimerkiksi Kosovon sotaan valmistautuminen vei NATO:lta noin 5 kuukautta, Georgian sotaan valmistautuminen otti Venäjältä kolmisen kuukautta.

NATO:n työkalu kriisin de-eskaloimiseen painostusvaiheen aikana on nopean toiminnan joukot, NATO Response Force (NRF). NRF, jonka osallisena Suomikin on, voidaan siirtää operaatioalueelle kärkijoukkojen osalta alle viikossa. Joukon kokoonpano vaihtelee rotaatioittain, mutta se sisältää sekä maa-, meri- että ilmavoimien elementtejä.  NATO:n nettisivujen mukaan NRF sisältää tällä hetkellä n. 13 000 sotilasta ja näiden lisäksi joukkopoolin, josta voidaan tarvittaessa vahventaa kärkijoukkoa.

NRF itsessään ei ole niinkään merkittävä sotilaallinen voima, sen sijaan se on ennenkaikkea työkalu jolla liittouma tarvittaessa osoittaa sitoutuneisuutensa jäsenvaltion kollektiiviseen puolustukseen.

Itse NRF-joukkojen lisäksi ehkä vieläkin merkittävämpää on liittouman tiedustelu- ja maalittamissuorituskykyjen sekä huoltovarmuudellisten tekijöiden keskittäminen toiminta-alueelle. Täten Suomen alueelle voitaisiin keskittää esimerkiksi lääkintähuollon materiaalia, ampumatarvikkeita ja polttoainetta.

NATO:n kohottaessa valmiuttaan eteläisellä Itämerellä parannetaan myös kansallisen huoltovarmuuden toimintaedellytyksiä.

Strategisen iskun torjunta

Kotimaisen puolustussuunnittelun painopiste on jo pitkään ollut strategisen iskun torjunnassa. Liturgiaa tuntemattomille, strategisella iskulla tarkoitetaan nopeaa yllätyshyökkäystä jolla pyritään lamauttamaan yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja valtionjohdon toimintakyky sekä estämään sotilaallisen voiman kasvattaminen kohdealueella. Strategisen iskun torjuntaan vaadittavien sotilaallisten suorituskykyjen on oltava nopeasti siirrettäviä, tulivoimaisia ja kauaskantoisia.

Ilmapuolustus

Ilmapuolustuksen onnistuminen on edellytys riittävän aikavoiton hankkimiselle, jotta maavoimien joukot ehditään perustaa, kouluttaa ja ryhmittää toiminta-alueille. Lisäksi se on edellytys yhteiskunnan elintärkeiden kohteiden suojaamiseksi. Kuten aiemmin kirjoitin, mikäli Venäjän ilmavoimakomponentti keskitetään Suomen lähialueelle, tilanne on meille epäedullinen, vaikkakaan ei mahdoton. Kansallista ilmapuolustustamme olisi loogisinta vahventaa niin hävittäjätorjunnan, ilmatorjunnan kuin ilmavalvonnankin osalta.

NATO:n pohjoisten jäsenvaltioiden kokoonpanossa on runsaasti lentokalustoa, joka voidaan kohtuullisen nopeasti uudelleenryhmittää liittouman alueella, kuten Libyan sota osoitti. Suomen tapauksessa hävittäjävoimaa voitaisiin keskittää lentueen verran (n. 12 konetta) Ruotsista, Tanskasta, Hollannista, Belgiasta tai Britanniasta. Vahvuus kaikkiaan voisi olla kahden laivueen (2 * 24 konetta) luokkaa, mikä määrällisesti lähes tuplaisi Ilmavoimien suorituskyvyn hävittäjätorjunnassa. Koska kyseessä ovat monitoimikoneet (F-16, Gripen, Eurofighter), osastot kykenevät suorittamaan myös ilmasta-maahan -tehtäviä. Hävittäjien lisäksi liittoumalla olisi käytössään lentävää tutkailmavalvontaa (E-3 Sentry, Erieye) joilla voidaan vahventaa ilmavalvonta- ja taistelunjohtokykyä.

Norjan asevoimien painopisteen ollessa pohjoisessa, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosista voidaan muodostaa erillinen ilmaoperaatiosuunta, jonka ilmapuolustuksesta vastaa esimerkiksi Norjan, Ruotsin ja Suomen ilmavoimat yhdessä vahvennettuna Norjanmerellä operoivilla lentotukialuksilla (Yhdysvallat).

Itse koneiden mukana tarvittaisiin myös tukeutumissuorituskykyjä, sillä Ilmavoimien henkilöstö on mitoitettu vain omien koneiden tukeutumisen mahdollistamiseksi. Tämä tarkoittaa siis varaosia ja mekaanikkoja, tankkauskykyä ja aseistamiskykyä sekä tukikohtien maasuojausta. Soveltuvia lentokenttiä sentään riittää, Suomessa lienee n. 30-40 lentopaikkaa joista kyetään operoimaan parven suuruisella (4 konetta) osastolla.

Ilmauhkan kevennettyä merkittävästi kylmän sodan ajoista NATO:n jäsenvaltioilla on ”jouten” merkittävä määrä pitkän kantaman ilmatorjuntakalustoa. Eritoten Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa on joukkosupistuksista huolimatta lukuisia Patriot-yksiköitä (yhteensä lähes 20 patteristoa). Ryhmittämällä yksi-kaksi patteristo(a) pääkaupunkiseudulle saataisiin Helsingin seudun ilmapuolustukseen pitkän kantaman elementti, johon kansallisilla resursseilla ei ole varaa. Patteriston keskittämisellä vapautettaisiin myös osa kansallisista lyhyemmän kantaman ohjusyksiköistä muiden kohteiden suojaamiseen ja mahdollistettaisiin rajoitettu ballististen ohjusten torjuntakyky, jota voitaisiin tarvittaessa täydentää Arleigh Burke – luokan ohjushävittäjällä. Ilmatorjuntayksiköiden ryhmittäminen Suomeen saattaa edellyttää kaluston etukäteissijoittamista Suomen alueelle riittävän valmiuden saavuttamiseksi.

Meripuolustus

Kokonaisuudessaan NATO:n merellinen voima Itämerellä (sisältäen merellä toimivan ilmavoimakomponentin) on merkittävästi suurempi kuin Venäjän Itämeren laivaston. Suomen ja Venäjän välisen kriisin sattuessa Suomelle riittää, että NATO:n merellinen voima sitoo Kaliningradissa olevat Venäjän Itämeren laivaston joukot Kaliningradin lähialueille ja mahdollistaa huoltokuljetukset Tanskan salmiin saakka. Kaliningradiin tukeutuvien alusten sitominen Itämeren eteläosiin mahdollistaa myös Merivoimien painopisteen asettamisen Suomenlahden alueelle. Jäsenyys tekisi myös käytännössä mahdottomaksi Itämeren laivaston maihinnousuoperaatiot Suomenlahden itäosia lukuunottamatta.

Tarvittaessa liittouma voi siirtää Suomen lähialueille ja läntiselle Itämerelle sukellusveneentorjuntakykyä sekä miinoitteiden raivauskykyä huoltovarmuuden parantamiseksi.

Maapuolustus

Maavoimat puolustushaarana on logistisesti vaikein siirtää ja toisaalta täkäläiset olosuhteet tekevät maaoperaatiot haastavaksi liittouman jäsenmaille. Mikäli vanhat suunnitelmat pitävät paikkansa, liittouma keskittää Yhdysvaltalaisia, Britannialaisia ja Hollantilaisia merijalkaväen joukkoja Etelä-Norjaan ja maavoimien pääosan (9 divisioonaa, operaatio Eagle Guardian) Puolan-Baltian alueelle, jossa maasto on soveltuva läntiselle maataisteluopille. Keskittämällä joukkoja Puolan ja Baltian alueelle liittouma pakottaisi Venäjän keskittämään joukkojaan Pietarin eteläpuolelle, keventäen painetta Suomen lähialueella.

Suomen alueelle voitaisiin keskittää nopeasti ryhmitettäviä ilmakuljetteisia joukkoja joiden toiminta-alue olisi todennäköisesti selustan alueet Eteläisessä Suomessa sekä erikoisjoukkoja tiedustelu-, tuhoamis ja maalittamistehtäviin.

Hyökkäys alueiden valtaamiseksi

Toiselta nimeltään PV:n ”kun paska iskee tuulettimeen-skenaario”, jossa strategisen iskun jatkeena toimii merkittävä maaoperaatio alueiden valtaamiseksi. NATO:n jäsenvaltioiden joukkorakennetta, valmiutta ja kuljetuskykyä tarkasteltaessa käy ilmi, että on vain melko rajallinen määrä joukkoja joita edellämainittujen lisäksi voitaisiin Suomen alueelle keskittää. Maapuolustuksen runkona toimisivat siis kansalliset maavoimat, joiden taistelua tukee monikansalliset ilma- ja merivoimat sekä rajoitettuja maavoimakomponentteja, kuten erillinen PSV-pataljoona (SWE), taisteluhelikoptereita (NED) ja kuljetushelikoptereita (SWE, NED, UK, US), erikoisjoukkoja, miehittämättömiä ilma-aluksia ja raskaita raketinheittimiä.

Johtopäätökset

Liittoumalla on käytettävissä huomattava määrä suorituskykyjä, joista läheskään kaikki ei ole sellaisenaan siirrettävissä Suomen puolustuksen käyttöön, mutta ne jotka ovat, parantaisivat merkittävästi ilma- ja meripuolustuksellista voimaa alueellamme sekä mahdollistaisivat huoltokuljetukset Itämerellä. Edellä luetellut suorituskyvyt edustaisivat todella pientä osaa liittouman käytettävissä olevasta kokonaisvoimasta. Tämä on linjassa sen näkemyksen kanssa, että Suomi ei olisi sotatoimien  painopisteessä. Maavoimallinen komponentti on vaikeammin siirrettävissä ja toimintaympäristö poikkeaa keski-eurooppalaisesta. Siksi on syytä olettaa, että kaikissa tapauksissa maapuolustuksen runko tulisi olemaan kansallinen reserviläisarmeija.

Tulisilla hiilillä

Alkuvuonna saimme kuulla edessä häämöttävästä myllerryksestä, puolustusvoimauudistuksesta (PVUUD). Tässä yhteydessä kävi ilmi, että Puolustusvoimista tullaan irtisanomaan henkilöstöä, mukaanlukien ammattisotilaat. Alkuvaiheessa henkilöstövähennyksen määrä kokonaisuudessaan vaikutti olevan hieman yli 2000 henkeä, joista n. 1200 olisi irtisanottu. Yhä useamman jätettyä tämän ilmoituksen jälkeen uppoavan laivan, irtisanottavien määrä näyttää nyt jäävän uutisten mukaan 700-800 henkeen, joista sotilaita on 100-200.

Henkilöstövähennysten julkitulon jälkeen PV:n henkilöstöllä on, kuten missä tahansa henkilöstövähennyksistä ilmoittavissa yrityksissä ja organisaatioissa, huoli omasta työstään. Vaikka irtisanominen ei edes osuisi kohdalle, jäljellejäävistäkin tuhannet tulevat muuttamaan eri puolille maata jäljellejääviin toimipisteisiin. PVUUD on kohta karua todellisuutta tuhansille puolisoille ja lapsille, toisen tai joissakin tapauksissa molempien vanhempien muuttaessa toisaalle.

PVUUD on tiettävästi ensimmäinen kerta rauhan aikana kun ammattisotilaita irtisanotaan massamaisesti, PV:n siviilejähän on jo aiemmissa joukko-osastolakkautuksissa vähennetty. Ammattisotilaiden irtisanominen on problemaattista. Me olemme aikanaan sitoutuneet antamaan työmme ja tarvittaessa elämämme isänmaalle, joten vastapainona olisi kohtuullista olettaa että isänmaa huolehtisi omistaan. Toisaalta valtiolla on ulkoisen turvallisuuden monopoli. Irtisanottaville ammattisotilaille ei ole toista työnantajaa joka tarjoaa alan töitä.

Sotilaiden eri ammattiryhmistä erikoisupseereilla ja upseereilla on keskimäärin muita paremmat edellytykset työllistyä siviilimarkkinoilla. Erikoisupseereilla on muu kuin sotilaskoulutus jo pohjalla, ja upseereilla on ylempi tai alempi yliopistotutkinto tai siihen rinnastettava upseerin tutkinto. Opistoupseereilla ja aliupseereilla tilanne on haastavampi: Opistotasoista koulutusta ei Suomessa ole enää ollut aikoihin ja aliupseerin koulutus on luonteeltaan sotilasammatillinen, joka suoranaisesti ei tarjoa mihinkään kelpaavaa tutkintoa.

Ei tarvitse olla fakiiri ennustaessaan, että nyt irtisanottavat tulevat olemaan enemmistöltään määräaikaisia aliupseereja ja osittain myös määräaikaisia reserviupseereja sekä määräaikaisia upseereja (sotatieteiden kandidaatteja). Täten kenkää tulevat todennäköisimmin saamaan ne, joilla on heikoimmat edellytykset työllistyä pelkästään oman koulutuksensa avulla. Järjestelmä on toisaalta PV:lle järkevin, pidetään talossa ne, kenen työpanosta sodan ajan organisaatio kipeimmin kaipaa ja ne, joita on isolla rahalla pisimpään koulutettu.

Ajoittain kuulee mielipiteitä miksi organisaation (niin RA kuin SA) supistuessa upseereja ei laiteta kilometritehtaalle. Tähän on pari loogista syytä.

1) Upseerit, kuten kaikki ammattisotilaat, ovat palveluksessa sodan ajan organisaatiota varten. Meillä on ollut aina vajetta kadettiupseereista, ja huolestuttavaa on jos pataljoonan kokoisesta organisaatiosta ei löydy yhden yhtä ammattiupseeria, joka suunnittelisi ja valmistelisi joukkoyksikön sodan ajan toimintoja. Riittämätön tilanne on sekin, jos pataljoonan komentajana toimii vastavalmistunut nuori upseeri. Aiemmassa SA-organisaatiossa (350 000 sotilasta) kadettiupseerien määrä on ollut n. 0,7% vahvuudesta, nyt se nousee noin prosenttiin ja joukkoyksikkötasolle pystytään kohdentamaan aiempaa paremmin 10-15 vuotta palvelleita esiupseereita, majureita ja everstiluutnantteja.

2) Upseerin koulutus on PV:lle kalliimpaa kuin aliupseerin koulutus, jolloin irtisanottava upseeri on suurempi hukkainvestointi.

3) Tähän asti komppaniatason päällikkötehtäviä ovat hoitaneet pääosin opistoupseerit, vaativimmissa yksikkötyypeissä upseerit ja vähemmän vaativissa myös reservin upseerit. Koska opistoupseereita ei enää lisää tule, yksikön päällikkötehtävät tullaan korvaamaan sekä kadettiupseereilla että reserviupseereilla. Kadettiupseerien vähentäminen asettaisi reserviupseerit liian vaativiin tehtäviin suhteessa heille annetun sotilaskoulutuksen ja -kokemuksen määrään ja laatuun. Kyse ei ole pelkästään johtamiskyvystä vaan rauhanaikaisesta suunnittelusta ja valmistelusta sekä kehitystyöstä, ei voida vaatia reserviupseereilta jatkuvaa ammattitaitonsa päivitystä heidän vapaa-aikanaan.

Tätä kirjoittaessa en tiedä itsekään mihin päädyn. Johonkin kolmesta ruudusta se osuu, palvelus jatkuu haluamallani paikkakunnalla [ ], palvelus jatkuu paikkakunnalla joka on mahdollisesti satojen kilometrien päässä perheestäni [ ] tai palvelus päättyy ja alan miettimään mihin saamani koulutus ja kokemus voisi edes jollakin tasolla soveltua [ ]. Elämme mielenkiintoisia aikoja, mutta maanantaina olen jo hieman viisaampi.

Voiton avaimet

Maanpuolustuksellisessa retoriikassamme korostamme tyypillisesti suomalaisen asevoiman puolustuksellisuutta. Meillä on puolustusvoimat, ei armeija tai hyökkäysvoimat. Puolustusta pidetään moraalisena toimena, hyökkäystä rikollisena toimena. Julistamme menneisyydestä oikeutettua puolustussotaa ja torjuntavoittoja. Hyökkäysaseita kavahdetaan, tai ainakin poliittisessa huulien läpyttelyssä syytetään äkkiä hallitusta tai puolustusvoimia hyökkäysintoisiksi sotahulluiksi, kun se omiin tarkoitusperiin sopii. Varsinkin poliittinen vasen laita julistelee hyökkäysaseiksi milloin mitäkin, Kansan Uutisten keskustelupalstalla ”Lennokkiharrastaja” leimaa lennokit hyökkäysaseiksi, Vaihtoehtouutisten mielestä ilmasta-maahan aseistus on hyökkäysaseistusta pahimmillaan. Eduskunnan ehkäpä sekopäisin kansanedustaja Annika Lapintie varoitteli myös viime hallitusta hyökkäysaseiden hankkimisesta. Jokainen asetta kädessään pitänyt ymmärtää tietysti, että puukko, miekka, kivääri tai monitoimihävittäjä voi yhtä hyvin olla puolustuksellinen kuin hyökkäyksellinen ase, mutta onko itse hyökkääminen pahasta?

Taktinen taso

Sotataidon taktisesta näkökulmasta asevoimilla tai sen osilla on käytettävissään kolme taistelulajia, puolustus, hyökkäys ja viivytys. Sotilasjohtajan näkökulmasta joukon on syytä osata nämä kaikki taistelulajit, tai ainakin niin, että joukossa on eri osa-alueita jotka vastaavat kunkin taistelulajin hoitamisesta. Puolustus on tärkeä taito, sillä puolustamalla voidaan suojata meille elintärkeitä kohteita ja mahdollisesti pysäyttää vastustajan hyökkäys. Viivytyskin on tärkeää, sillä viivyttämällä voidaan hankkia aikaa siirtää resursseja alueelle, myöhemmin käytettäväksi. Historian valossa on silti kiistatonta, että hyökkäys on taistelulajeista ratkaisevin. Taistelut ja sodat on nimittäin voitettu hyökkäämällä. Otetaanpa esimerkkejä:

Talvisotaa pidetään tyyppiesimerkkinä puolustustaistelusta. Tarkasteltaessa talvisotaa kuitenkin joukkojen tasolta, pelkällä puolustamisella ei talvisodasta selvitty. Kun rintamalinjaan tuli aukko, täytyi se ottaa vastahyökkäyksellä takaisin, tai koko rintamalinjasta jouduttiin luopumaan ja siirtymään taaemmalle linjalle. Talvisodan merkittävimmät voitot syntyivät hyökkäämällä, Raatteen tiellä ja Laatokan Karjalassa. Puolustukselliset toimet Kannaksella ja esimerkiksi Osasto Pennasen erinomainen viivytystaistelu Petsamon suunnalla tarjosivat mahdollisuuden keskittää joukkoja näihin hyökkäysoperaatioihin.

Stalingradissa RKKA:n joukot viivyttivät ja puolustivat katkerasti, mutta ratkaisu syntyi reservien hyökkäyksellä saksalaisten ja romanialaisten joukkojen selustaan. Samalla taktiikalla hoidettiin myös Kurskin operaatio.

Pelkästään puolustamalla on harvoin sotia voitettu, vaan kaikki taistelulajit tulee hallita. Siksi myös hyökkäystä tulee harjoitella, vaikka poliittisessa keskustelussa sana saattaakin aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä.

Strateginen taso

Tarkasteltaessa käytyjä sotia aina antiikin kreikkalaisista nykypäivään, voidaan ne jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: sellaisiin, joissa osapuolten taistelutapa on samankaltainen ja sellaisiin, joissa osapuolilla on täysin erilainen tapa sotia. Toki sotia voi jakaa muutenkin, vaikkapa valtioiden väliset ja sisällissodat, mutta pitäydyn nyt ensimmäisessä jakomenetelmässä.

Antiikin sodat, Napoleonin ajan sodat, molemmat maailmansodat ja Lähi-Idän sodat ovat olleet luonteeltaan symmetrisiä, sellaisia joissa vastakkain olevat asevoimat ovat toimineet melko yhtenevillä toimintaperiaatteilla, kootaan suuria asevoimia jotka törmäävät toisiinsa taistelukentällä vahvemman jäädessä eloon. Voiton ovat ensisijaisesti määrittäneet kaksi tekijää, sotataidon taktinen/strateginen paremmuus tai paremmat resurssit. Mikäli symmetrisissä sodissa toinen osapuoli on heikommin resursoitu, on sen täytynyt kompensoida tätä alivoimaansa olemalla parempi taistelukentällä. Joskus sotataidollinen ylivoima on antanut kansakunnalle mahdollisuuden pärjätä paremmin resursoitua vastustajaa vastaan (Suomi II maailmansodassa), joskus taas tämäkään ei ole riittänyt jos ero resursseissa on ollut riittävä (Saksa II maailmansodassa). Mikäli toinen osapuoli on selkeästi heikompi sekä sotataidollisesti että resurssien osalta, seurauksena on verilöyly (Irak 1991, Georgia 2008).

Epäsymmetrisissä sodissa osapuolten tapa käydä sotaa poikkeaa toisistaan merkittävästi, ja näissä edellämainitut säännönmukaisuudet eivät vaikuta toistuvan. Alivoimainen osapuoli on selkeästi heikommin resursoitu ja sotataidollinen osaaminenkin on usein kapeampaa, oli kyse sitten yksittäisen taistelijan taidoista tai divisioonan johtamisesta. Silti epäsymmetrisissä sodissa alivoimainen osapuoli on voinut selvitä ”voittajana”. Algerian itsenäisyysliike 1950-luvulla, NVA ja Viet Cong 1960-1970-luvuilla ja Mujaheddin 1980-luvulla tai Taliban 2000-luvulla ovat vastustajaansa nähden ylivoimaisesti huonommin resursoituja ja myös taktisesti heikompia. Ne ovat kuitenkin kyenneet korvaamaan puutteitaan tappioiden sietokyvyllä ja sillä, että aika on ollut niiden puolella.

Epäsymmetrisissä sodissa vaikeutena on voiton määrittely. Mikä on voitto, kun taistellaan sissiliikettä vastaan? Epäsymmetriset sodat harvoin päättyvät rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Vapaustaistelijalle voitto on jo se, että miehittäjä ei pääse tavoitteeseensa. Hyökkääjälle voitto vaatii ainakin merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia kohdemaassa, edes jokaisen taistelun voittaminen ei ole tae sodan voitosta. Vapaustaistelijan voitolle on silti yhteiskunnan maksettava kallis hinta.

Suomi

Suomessa on hieman jahkailtu, mitä tietä kuljetaan. Sotilaat ja siviilit ymmärtävät yhtä lailla, että sissisodasta maksettava hinta on liian kallis. Toisaalta kun olemme resurssillisesti erittäin alivoimaisia Venäjään nähden, jää vaihtoehdoksi sotataidollinen paremmuus. Tätä tavoitetilaa ei kuitenkaan tue sotilaiden vähäinen harjoittelumäärä. Miten voimme olla parempia, jos emme harjoittele?

Maavoimien uusi taistelutapa vaikuttaakin olevan välimallin ratkaisu. PV säilyttää elementtejä ylivertaisen tai ainakin tasapäisen sotataidon harjoittamiseen, näitä ovat operatiiviset joukot. Alueelliset joukot tulevat taasen toimintatavoiltaan olemaan lähempänä epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmää. Tästä hybridisodankäynnistä on maailmalla myös kohtalaisen menestyksekkäitä esimerkkejä, kuten Hezbollah 2006 tai kommunistinen Vietnam 1960-1970-luvuilla. Herää silti kysymys, onko tasajako taktiikkaa vai pitäisikö meidän pysyä vain jommassakummassa mallissa?

Kysymyksiä ja vastauksia osa II

Kuten edellisessä osiossa, vastauksia (ja tätä blogia) lukiessa suosittelen lämpimästi huomioimaan seuraavaa: kannanottoni eivät edusta organisaationi kantoja, eivätkä ammattikuntani kantoja, vaan ovat yksin minun mielipiteitäni, jonka jokaisen on syytä ottaa haluamallaan suolahyppysellisellä.

Yrjöperskeles kirjoitti:

1 (menneisyyttä): Elisabeth Rehnin puolustusministeriaikana Suomeen ostettiin huomattava määrä rynnäkkökivääreitä niin Kiinasta kuin Harppi-Saksasta. Ennen kuin tämä ostos tehtiin, kuinka suuri määrä mobilisoitua armeijaa pystyttiin varustamaan rynnäkkökivääreillä (silloiset jääkäriprikaatit ehkä?), ja kuinka suuri osuus olisi joutunut tyytymään Suomi-konepistooli / Peltikonepistooli / Sten / Lahti-Saloranta / Emma / Ukko-Pekka-kalustoon? Nykyisin nuo aseet eivät ymmärräkseni kuulu enää reserviaseistukseen.

SA-vahvuus oli suurimmillaan 750 000 ukkoa. RK-62:sta valmistettiin 350 000 kpl, joten valtaosalle olisi pitänyt jakaa kuvaamaasi aseistusta.

Onko mistään mahdollista saada tietoonsa täysin mobilisoitujen puolustusvoimien kokoonpano 1980-luvulta? Asia kiinnostaa lähinnä siksi, että palvelin silloin varusmiespalveluni itse. En usko, että noin vanhat asiat ovat enää kassakaappitietoa.

Mahdollista se on, tietysti riippuen tavoittelemastasi tarkkuudesta. PV julkaisee nykyisenkin kokoonpanon prikaatitarkkuudella, joten eiköhän nuokin ole saatavissa. Joku EVP-eversti voisi olla hyvä lähde tälle tiedolle.

Meille ikivanhoille opetettiin aikanaan kevytsinko 55S55. Siihen oli ymmärtääkseni myös sirpalelaukaus, mutta ei meille tykkimiehille semmosta opetettu (enkä kuullut, että jalkaväessä olleille kavereillenikaan niitä olisi opetettu) ja kevytsingothan ovat jo historiaa. Oliko singon sirpalelaukausta tarkoitus käyttää jalkaväen tulitukena, ja olisiko vastaavalle käyttöä nykyisin? Tietysti uudelleen ladattavia sinkojahan ei ole enää kuin Musti, joten kysymys on sinänsä teoreettinen, mutta kysynpä kumminkin.

Olen sen verran nuori kolli etten ole viisvitoselle koulutusta saanut, mutta vastaavia (ja myös kertakäyttöisiä) aseita on käytetty maailmalla juuri kuvailemassasi käyttötarkoituksessa. Omasta mielestäni vastaava ase olisi käyttökelpoinen meidän olosuhteissa eritoten rakennetuilla alueilla, ei niinkään metsämaastossa.

Keskusteltiin aikanaan tosta Hawk-hävittäjästä. Siitä, että se voi torjua hävittäjätukikohtiin hyökkääviä rynnäkkökoneita. Hawkillahan on myös ainakin teoreettinen rynnäköintikyky. Pystytäänkö Hawkeja käyttämään rynnäköintitehtävissä edes etulinjan tuessa nykypäivänä? Syvemmälle niillä ei varmaankaan pääse, koska naapuri satsaa ilmatorjuntaan varsin voimakkaasti.

Kyky on todellinen siinä mielessä että kone itsessään siihen pystyy mutta teoreettinen siinä mielessä että Venäjän maavoimilla on laadullisesti ja määrällisesti vahvin orgaaninen ilmatorjuntakyky kaikista asevoimista mihin olen perehtynyt, lisäksi Hawk olisi alivoimainen jo ilmassa.

Mikä on Ammattisotilaan näkemys jalkaväkimiinakieltoon?

Järjetön päätös jonka taustalla on nähtävissä Halosen-Tuomiojan pasifistinen utopia. Järjettömyydestä huolimatta en usko sen olevan meille kohtalokas.

Jos poliittiset päättäjämme päättäisivätkin yllättäin kaksin-kolminkertaistaa puolustusbudjettimme, mihin maanpuolustuksen osa-alueihin Ammattisotilas haluaisi eniten ja nopeimmin satsata?

Ilmiselvää on, että maavoimien alueelliset joukot on nyt laitettava kuntoon. Tämä satsaus ei kuitenkaan vaadi puolustusbudjetin moninkertaistamista, ainoastaan nykyisten leikkausten perumisen. Voi olla hullua että tämä tulee sotilaan näppäimistöltä, mutta puolustusbudjetin kaksinkertaistamiseen vaativalla rahamäärällä olisi tässä turvallisuustilanteessa enemmän käyttöä ainakin opetuksen, kunnallisten palvelujen, päivähoidon, mielenterveystyön ja vanhustenhoidon alueilta. Lisäksi tieinfrastruktuuri tarvitsee merkittävästi lisää resursseja, samoin kuin poliisi ja pelastusala. Sotilaallista suorituskykyä lisättäisiin kaikista tehokkaimmin ja kustannustehokkaimmin liittymällä NATO:n jäseneksi.

Jos nyt kuitenkin noudatan kysyjän toivetta ja vastaan kysymykseen (vaikka se onkin kuin mitä-jos-voitan-lotossa-fantasia), tuolla rahalla hankkisi maavoimiin useamman hyökkäysoperaatioihin kykenevän prikaatin, pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ja merivoimille kyvyn saattaa kauppamerenkulkua Tanskan salmiin asti. Henkilöstöpuolella tarvitsemme lisää ammattisotilaita sekä rauhan ajan kouluttajiksi että sodan ajan joukkoihin, on huolestuttava tilanne että meillä on 0-1 ammattisotilasta per alueellisten joukkojen pataljoona.

Juke kirjoitti:

Maanpuolustusaiheisilla foorumeilla törmätään toistuvasti erääseen ongelmaan. Meri/rannikkopuolustuksen järjestelyihin liittyvät niin staattinen rannikkotykistö linnakkeineen, liikkuvammat rannikkojoukot ja laivasto. On esitetty, että jakamalla resurssit puolustushaaran sisällä eri tavalla voitaisiin päästä suurempaan tehokkuuteen pintamaalien torjunnassa, saada lisäpanoksia sukellusveneetorjuntaan jne. Onko sinulla heittää perusteluja sille, miksi juuri kovin haavoittuvaksi kuviteltu ohjusvene on se tehokkain tapa puolustaa karikkoisia rantojamme? Pahat kielethän arvelevat linjauksen tulevan siitä, että sen on tehnyt laivastoupseeri.

Olen törmännyt tähän dialogiin usein, perusteluihin en juuri koskaan. Yleensä intetään että ostetaan lisää rannalta laukaistavia meritorjuntaohjuksia, ja poistetaan ohjusveneet. Väännettäköön tämä asia siis rautalangasta. Meritorjuntaohjuksen ongelmana on maapallo. Tarkemmin ottaen maapallon kaarevuus ja siitä muodostuva horisontti. Meritorjuntaohjuksia ei voida laukaista määrättömiä määriä sattumanvaraisesti, vaan maalista tulee saada havainto jotta ohjukselle voidaan kertoa mistä sen tulee aikanaan omalla hakupäällään maali etsiä. Vaikka rannalta laukaistavan meritorjuntaohjuksen kantama olisi 300 kilometriä, ilman ulkoista maalinosoitusta todellinen kantama on vain niin kauas mitä rannalta näkee. Ohjusveneissä on olemassa sensorit maalien havaitsemiseksi ja ohjusveneen voi ajaa merelle, jolloin vastustajaan pystytään vaikuttamaan jo kauempaa. Ohjusveneet, meritorjunta-ohjukset ja rannikko-ohjukset luovat alusten torjuntaan siis syvyyttä ja ne eivät ole päällekkäisiä ja toistensa korvaavia järjestelmiä vaan toisia täydentäviä järjestelmiä.  Ohjusvene sinänsä järjestelmänä ei ole erityisen haavoittuva, siinä on kuitenkin ELTI-sensoreita, ampumatarvikkeita meri- ja ilmamaalien torjuntaan ja toimiva tukeutumisjärjestelmä, ei voi kuin hämmästellä miten hyvin alus piiloutuu saaristoon. On kuitenkin totta, että rannikolta laukaistava meritorjuntaohjuslavetti on helpommin suojattavissa.

Sen haluaisin tietää että miten sukellusveneentorjunta toteutettaisiin jos ei taistelualuksilla? On totta, että merivoimien sukellusveneentorjuntakyky ei ole huippuluokkaa. Ei onneksi ole vastustajan sukellusvenevoimakaan Itämerellä.

Ko. keskustelussa ei oteta myöskään juuri huomioon, että rannalta ei voida toteuttaa merialueen koskemattomuuden valvonta- ja turvaamistehtävää. Jos vieraan vallan alus harhautuu merialueellemme, pitäisikö sitä heti kyselemättä täräyttää RBS-15:lla?

Victor M kirjoitti:

Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt antoi edellisen hallituksensa aikaan julistuksen, että Ruotsi “ei tule katsomaan sivusta” (tjsp) toisen pohjoismaan joutuessa sotilaalliseen kriisiin. Herättikö tämä uutinen keskustelua kantaväen keskuudessa? Suunnitelmat eivät varmaankaan muuttuneet? Millä mielellä siellä yleensä suhtaudutaan PM-yhteistyöhön?
Pohjoismaisessa puolustusliitossa emme todellakaan ole, mutta mikä oma mutusi Ruotsin roolista Suomen joutuessa sotaan?
Lisäksi, millaisena näet lennokki-ilmailun tulevaisuuden PV:ssä?

Hämmästyn yhä uudelleen siitä, kuinka vähän kollegani ovat kiinnostuneita ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tähän vaikuttaa keskeisesti kaksi asiaa, ensimmäinen on työn päivittäisen selviytymisen luonne. Kun energia töissä menee jatkuvasta pikkukriisistä toiseen selviytymisessä, ei paukkuja suurien kokonaisuuksien tarkastelulle enää jää. Toiseksi sotilaat Suomessa ovat kovin epäpoliittisia eivätkä monet halua tikullakaan koskea asioihin mitkä koskevat politiikkaa. Kyseessä on siis kuviteltu epäpoliittisen virkamiehen ammattiylpeys, joten kuraportaassa asiasta ei juuri esiinny mielipiteitä. Omat kokemukseni ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa toimimisesta ovat positiivisia, tanskalaisten kanssa en ole ollut viran puolesta juuri tekemisissä.

Täytyy olla asiaan vihkiytymätön tai sokea, jos ei ole havainnut Ruotsissa tapahtunutta perinpohjaista muutosta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Eristyneisyyden aika vaikuttaa olevan ohi, ja Ruotsi on asevoimien osalta erittäin integroitunut länsivaltioihin. Pidän siis erittäin mahdollisena että Ruotsi osallistuisi aktiivisesti sotatoimillaan Suomen tukemiseen mutta koska valtiosopimusta asiasta ei ole, ei ole myöskään varmuutta. Pidän Ruotsia myös erittäin luotettavana asetoimittajana kriisiaikanakin. Vaikka Ruotsi ei osallistuisi aktiivisesti Suomen puolustamiseen meidän elämäämme helpottaa huomattavasti jo se, että Ruotsi valvoo merialueensa ja ilmatilansa ja pitää kaupankäynnin pyörät pyörimässä, vaikka sitten vain Ahvenanmaan pohjoispuolisella merialueella. Se on itse asiassa selviytymisemme edellytys.

Miehittämättömien ilma-alusten merkitys on kasvamassa myös PV:ssä. Jalkaväkijoukoille ollaan hankkimassa mini-UAV järjestelmää ja Ranger tullaan korvaamaan. Ehkä meillä on joskus käytössä UCAV-tulituki, ken tietää.

Satunnainen kulkija kirjoitti:

Vähän laajempi ja vaikeampi kysymys, sillä se sisältää jo sinällään skenaarion, jota täällä ei välttämättä kannateta ollenkaan. Otan silti asian esiin, sillä olisi mielenkiintoista kuulla Ammattisotilaan mielipide ja ehdotuksia asiaan.

Jos asevelvollisuuslakia muutettaisiin niin, ettei asevelvollisuus (ts. varusmiespalvelus) koskisi kaikkia ikäluokasta (ottamatta kysymyksenasettelyssa kantaa siihen purettaisiinko koko asevelvollisuusjärjestelmä vai koskettaisiko se jotain osaa ikäluokasta), miten Suomen puolustus tulisi järjestää?

Lainmuutos ei välttämättä muuttaisi nykytilannetta kentällä mitenkään, kun ottaa huomioon että palvelukseen astuu n. 85% ikäluokasta ja kotiutuu n. 70% ikäluokasta. Meillä on siis valikoiva asevelvollisuus jo nyt.

Jos poliittinen paine asevelvollisuuden poistamiseksi johtaisi lopulta siihen, niin nykyisen uhkakuvan vallitessa meillä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin liittyä NATO:n jäseneksi ja houkutella Suomeen pysyvästi sijoitettavaksi esimerkiksi ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja yhdysvaltalaisia joukkoja, ja maksaa heidän ylläpitonsa. Tai sitten keksiä miten saamme Venäjän EU:n ja NATO:n jäseneksi.

yrjö kirjoitti:

Aluksi kiitos taas uusista kirjoituksistasi, tahti on todella sopiva. Monesti on blogosfäärissä nähty liekin palavan nopeati loppuun. Alkuun tulee tekstejä tiuhaan mutta sittten lopahtaa. Ammattisotilas osoittaa harkintaa, kuten odottaa sopii.

Kiitos palautteesta! Pyrin kirjoittelemaan noin kerran viikossa, mutta joskus työ tuo siihen esteitä…

Rehellisesti ja kaunistelemetta, onko vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta konkreettista hyötyä Puolustusvoimille tai maanpuolustukselle vai onko se PV:n tukema harrastus ja lähinnä PR-muoto? Onko toiminta tärkeämpää vapaaehtoisille kuin PV:lle? Millainen on näkemyksesi mukaan kollegojesi yleinen käsitys vaapaaehtoisista: nauttivatko he joukkona arvostusta vai pidetäänkö heitä yli-innokkaana riesana?

Tähän asti tärkeämpää vapaaehtoisille, harrastusta ja PR:ää. Minä ja tuntemani kollegat pitävät usein sinilippispäisiä kavereitä vähän kaheleina, ja vähintäänkin vaarallisina. Joudumme kuitenkin ehkä muuttamaan kantaamme, sillä aselain kiristyessä ampumaharrastus yhteiskunnassa vähenee ja vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus on yksi keino millä PV:lle tärkeää ampumataitoa voitaisiin paremmin pitää reserviläisillä yllä.

Jos Ammattisotilaalla olisi valta päättää asiasta yksin, pyrkisikö Suomi NATO:n jäseneksi?

Olisimme liittyneet jo ajat sitten. Kaikki sotilaalle loogiset syyt puoltavat NATO:n jäsenyyttä. Valitettavasti poliittisessa NATO-keskustelussa ei ole logiikalla sijaa, vaan siitä puhutaan uskonkiihkossa käsittämättömiä argumentteja käyttäen. Eritoten vasemmisto ja perussuomalaiset suoraan sanottuna valehtelevat perustellessaan jäsenyyden vastustamista. Valitettavasti yksikään puolue Suomessa ei aja jäsenyyttä aktiivisesti, toivoin aikanaan että Kokoomuksesta ja SDP:stä (Lippos-laita) olisi ollut siihen mutta ei niin ei.

Mikä on Ammattisotilaan arvio tämän päivän varusmieskoulutuksen tasosta? Jos jälleen saisit päättää asiasta yksin, millaisia parannuksia tekisit?

Minusta taso on ihan hyvä. Varusmies on tänä päivänä kuitenkin ihminen, kansalainen jolle pyritään antamaan paras mahdollinen koulutus mitä annetuilla resursseilla pystytään. Uskon vilpittömästi kollegojeni pääosan tekevän työnsä ammattiylpeydellä. Jos saisin päättää, lisäisin kouluttajien määrää yksiköissä, sotaharjoitusten määrää ja peruskoulutukseen tarvittavaa materiaalia. Esimerkiksi ampumatarvikkeita on hävettävän vähän jokaista koulutettavaa kohden. Tämä materiaali ei olisi edes kallista.

Pidätkö hyvänä PV:n järjestelmää jossa reserviläiset sijoitetaan eri sodanajan tehtäviin? Olisiko henkilövalinnoilla saatavissa suhteellista etua enemmän vai onko massa yksinkertaisesti liian suuri paremmin seulottavaksi?

Haluaisin lisätietoa vaihtoehtoisesta järjestelmästä jotta voisin vertailla. Sen tiedän kokemuksesta, että joka ikinen kaveri arvioidaan varusmiehenä ja varmasti lähes jokainen reserviläisenäkin. Jokainen tulee seulottua useasti, kutsunnoissa, alokaskaudella, erikoiskoulutuskaudella, kotiutuessa ja kertausharjoituksissa. Ei siellä satunnaisesti nakella henkilöitä eri tehtäviin mutta valitettavasti materiaalin laatu ei ihan joka kerta tahdo riittää…

Suhteellinen etu mainittiinkin jo edellisessä kysymyksessä eli mistä löytyvät puolustuksemme parhaat suhteelliset edut? Missä olemme mielestäsi hyviä ja missä on parannettavaa?

Ammattitaidollisesti olemme mielestäni hyviä. Omasta kokemuksestani voin sanoa että meidän reserviläiset eivät häpeä monen maan ammattisotilaille pätkääkään. Meillä on opeteltavaa uusien innovaatioiden käyttöönottamisessa ja ideoinnissa, olemme vähän taaksepäin tuijottavia jäykkäniskoja.

Onko sotilastiedustelumme huippuluokkaa? Mikä on käsityksesi aiheesta ja millaiset tuntemukset kollegoillasi mahtaa tästä olla noin omien havaintojesi perusteella?

Ei kosketuspintaa aiheeseen.

Onko kansalaiskeskustelussa netissä ja lehtienkin palstoilla keskitytty coopertulosten surkeuden päivittelyyn ehkä liiaksikin? Sitä voisi maallikko luulla, että henkinen lujuus, kantti, velvollisuudentunto eli henkiset ominaisuudet näyttelevät yhtä isoa osaa suorituskyvyssä. Onko ammattiarmeijoiden sotilaiden coopertulokset keskimäärin paljonkin parempia perustaistelijoiden osalta? Toinen kuuma peruna keskutelussa on kansainväliset tehtävät yleisesti. Kun katsoo sitä lovea minkä kansainvälinen toiminta ottaa koko potista, onko tässäkin keskustelun kiihkeys panostuksiin nähden yliampuvaa?

Kuten olen tainnut jo muutaman kerran tässä blogissa todeta, kansalaiskeskustelu, media ja myös poliittinen keskustelu on täynnä harhakuvitelmia ja epäolennaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä tämä cooper, aina päivitellään palvelukseen astuvien varusmiesten tuloksia, ei koskaan kotiutuvien, vaikka keskiarvo nousee n. 400-450 metriä palveluksen aikana. Sinänsä sotilaan aerobinen suorituskyky on keskustelun arvoinen asia.

Olen samaa mieltä kv. keskustelusta, tosin se on meillä TODELLA laimeaa jos vertaa vaikkapa Saksassa ja Hollannissa käytävään debattiin.

Jos jälleen hypoteettisesti diktaattorin valtuudet annettaisiin kalustohankintojen suuntaviivojen määrittelyssä eläkeikääsi asti, muuttaisitko hankintojen painotuksia? Olettaen, että budjetti olisi sama. Mitkä kohteet vaatisivat kipeimmin kehittämistä kokonaisuudessa? Voiko aiemmasta kirjoituksestasi alueellisten joukkojen varustuksesta päätellä jo vastauksen tähän?

Kyllä se sieltä löytyy. Omasta mielestäni isot linjat ovat kunnossa. Virheitäkin on tehty, viimeaikaisista merkittävimpänä NH-90 hankinta josta joku pitäisi tuomita maanpetturuudesta, mutta pääosin meillä menee oikeasti ihan hyvin. Alueelliset joukot ovat tosiaan tällä hetkellä retuperällä, toivottavasti eivät ole enää 2016.

Tunteeko Ammattisotilas saavansa arvostusta työssään? Täällä ainakin työtäsi arvostetaan.

Ei ole tarvinnut ammattia hävetä eikä vielä ole kukaan kadulla naamaan sylkenyt ja fasistiksi haukkunut. Ei tietysti sellaista ylistystä kuin Yhdysvalloissa, mutta en ole jäänyt kaipaamaankaan. Saunan lauteilla muutaman kaljan jälkeenhän suomalainen mies puhuu sydämensä puhtaaksi ja siellä kommentit ovat olleet tosi positiivisia. Taistolais-aikoina oli ehkä toisin.

EVK kirjoitti

Erittäin suuri kiitos tästä blogista. Mutua ja surkuttelua on verkko täynnä, mutta tässä blogissa on kevytharrastajan näkökulmasta ymmärrettävä, asiantunteva ja objektiivinen ote. Kysymys:

Jos meillä olisi mahdollisuus luoda uusia maavoimien itsenäisiä yhtymiä (oma ohj.-IT jne.) tai tst-osastoja, joilla oikeasti voitaisiin torjua naapurin moottoroituja yhtymiä, millaisista hankinta- ja perustamiskustannuksista puhutaan? Toisin sanoen tahtoisin tietää, mikä on yhden oikeasti taistelukelpoisen yhtymän karkea hintalappu.

Meillehän on jo tulossa sellaisia, 6 maavoimien uutta jalkaväkiprikaatia. Torjuminen tai kuluttaminen ei ole niin mahdottoman kallista, hyökkäyskyvyn hankkiminen sen sijaan on. Valmiusyhtymät tulivat todella kalliiksi ja kaikkia kustannuksia ei kai tiedä kukaan, ajoittuivathan hankinnatkin noin viidentoista vuoden ajanjaksolle. Useita satoja miljoonia yhtymää kohti kuitenkin. Mikäli suunnitellut hankinnat toteutuvat, näistä uusista jalkaväkiprikaateista on ihan oikeasti tulossa taistelukelpoisia. Niiden hankintojen yllä on nyt vain iso uhka.

Kysymyksiä ja vastauksia, osa I

Lähtölaukauksesta on nyt kulunut päivän päälle kolme kuukautta, on väliarvioinnin paikka. Tavoitteenani oli tuoda maanpuolustusasioiden keskustelukulttuuriin näkökulmia, joita ei virallisessa liturgiassa tai toisaalta kansalaiskeskustelussa jokapäiväisesti esiinny. Jätän teidän arvioitavaksenne, miten tässä olen onnistunut.

Blogin lukijamäärään olen todella tyytyväinen. Blogi kerää päivittäin 200-400 vierailua, kiivaimpana päivänä kävijöitä oli 1900. Olen todella ylpeä jokaisesta lukijastani.

Viime maanantaina pyysin teiltä mieltä askarruttavia kysymyksiä. Täytyy todeta että kysymysten laatu oli erinomainen ja myös blogipäivitysten kommentit ovat olleet laadukkaampia kuin aihepiiriin liittyvässä kansalaiskeskustelussa internetissä keskimäärin. Vastauksia (ja tätä blogia) lukiessa suosittelen lämpimästi huomioimaan seuraavaa: kannanottoni eivät edusta organisaationi kantoja, eivätkä ammattikuntani kantoja, vaan ovat yksin minun mielipiteitäni, jonka jokaisen on syytä ottaa haluamallaan suolahyppysellisellä. Mutta sitten niihin kysymyksiin, jaan ne kahteen erilliseen artikkeliin jotta yhdestä ei tulisi puuduttavan pitkä.

Joukkis kirjoitti:

Milloin on viimeksi arvioitu SA-joukon, esimerkiksi tietyn jalkaväkiyksikön, selviytymistä suorituskykyvaatimuksista? Siis esimerkiksi kertausharjoitusjoukon selviytymistä sille kuuluvista tehtävistä peilattuna kirjallisiin komppanian vaatimuksiin. Pakkohan tällaista seurantaa on tehtävä, jotta voidaan edes auttavasti seurata toiminnan tuloksellisuutta, ja kuitenkin jopa EUK:lla on pohdittu tiettyjen joukkotyyppien tulevia vaatimuksia 10-20 vuoden päähän. Tietenkin seurannan tulokset ovat salaisia, mutta kiinnostaisi silti tietää mikä on PV:n tietoisuuden taso SA-yksiköistä ja nykyisen reserviläisarmeijan suorituskyvystä.

Jokainen joukkotuotettu perusyksikkö jonka tuottamisessa olen ollut mukana, on arvioitu. Tämä koskee niin kotiutuvaa varusmiesyksikköä kuin kertausharjoitettua reserviläisyksikköäkin. Yleensä arviointia suorittaa siihen tehtävään erikseen nimetty henkilö yhteistyössä yksikköä kouluttavan henkilökunnan kera. Arvioinnin tuloksista syntyy suoritustasokortti, joka seuraa yksikköä aina sen purkamiseen tai jatkosijoittamiseen saakka. Arviointijärjestelmä ei ole täydellinen tai aukoton, mutta antaa kohtuullisen hyvän käsityksen joukkoa tuntemattomalle henkilölle joukon suorituskyvyistä ja kehityskohteista.

Tsuhna kirjoitti:

Edellisessä olikin jo alueellisten joukkojen jäämisestä välineitä hankittaessa mopen osille ja siitä on hyvä keskiviikon jälkeen jatkaa taistelutapa 16:sta ja paikallisjoukkojen organisaatiolla.

Pian on vuosi sitä samaa artikkelia kierrätetty, jossa sama prikaatikenraali kertoo taistelutapa 16:sta juuri sen verran, että kiinnostus herää. Nyt ko. aiheesta huomattavasti syvällisemmin, kiitos.

Paikallispataljoona on julkisuudessa jo aiemmin mainittu, lieneekö mahdollista ruotia se tarkemmin? Tämä aihe kiinnostaa ja koskettaa lukijoistasi SA-sijoitettuja ressuja ja heistä ennen kaikkea alueellisiin joukkoihin sijoitettuja. Mitä torjuntakomppanioiden tilalle onkaan tulossa?

Sanon heti alkuun, että en ole uuden taistelutavan asiantuntija, vaan itse asiassa harmittavan pimennossa koko jutusta. Kuitenkin: alueelliset joukot tullaan organisoimaan taisteluryhmiksi, jotka sisältävät eri aselajien komppaniakokoisia yksiköitä. Useista taisteluryhmistä muodostuu sitten jalkaväkiprikaati. Taisteluryhmien suorituskyvystä ei tule ihan identtinen, vaan osa alueellisista joukoista tulee olemaan luonteeltaan puolustuksellisia ja osa hyökkäyksellisiä. Alueellisten joukkojen koulutukseen tullaan myös panostamaan aiempaa enemmän ja jalkaväkijoukkoja tullaan kouluttamaan myös varuskunnissa, joissa niitä ei ole aiemmin koulutettu. Edelleen alueellisten joukkojen keski-ikä tulee alenemaan, aiemminhan sinne on sijoitettu taistelijoita joiden sijoitus operatiivisissa joukoissa on muutaman vuoden jälkeen päättynyt. Nyt tullaan sijoittamaan enemmän suoraan varusmiespalveluksesta kotiutuvia yksiköitä. Alueellisten joukkojen taistelutapa ja organisaatio ei suinkaan ole valmis paketti, vaan edelleen tutkimustyön alla. Tutkimustyötä johtaa Maataistelukeskus, joka on oman tutkimuksensa lisäksi tilannut runsaasti tutkimuksia Maanpuolustuskorkeakoulusta. Nämä valmistunevat 2-3 vuoden kuluessa.

Tapsa kirjoitti:

Näkökulmaa kriisinhallinnasta etenkin Afganistanista, josta ollaan poistumassa kansainvälisillä joukoilla 2014 kuluessa? Miltä tulevaisuus näyttää? Kiitos samalla mielenkiintoisesta blogistasi!

Afganistan on suomalaisten rauhanturvaoperaatioiden joukossa uniikki, mutta samalla erittäin tärkeä. Puhtaasti sotilaalliselta kannalta se on varmaankin eniten PV:n suorituskykyjä kehittänyt rt-operaatio. Samalla se on ollut poliittisesti tärkeä kädenojennus tärkeimpiä liittolaisiamme kohtaan. Afganistanin ongelmia ei suomalaiset, tai edes länsimaat yhdessä ratkaise, ja maan tulevaisuus on epävarma. Silti suomalaiset ovat omalla vastuualueellaan tehneet paljon hyvää, ja minusta on aina parempi auttaa ihmisiä kotialueellaan kuin ottaa heitä pakolaiseksi tai jättää oman onnensa nojaan. Talibanit eivät nimittäin ole mitään herrasmiehiä.

IsoT kirjoitti:

Rupesin miettimään noita mitoituksia kun kirjoitit ilmasodan lyhyestä oppimäärästä. Laskeskelin huvikseni montako hävittäjäkonetta eri länsieurropan mailla oli suhteutettuna niiden pinta alaan (käytännössä siis taistelukoneiden määrä jaettuna pinta ala tuhansilla neliökilometreillä) [Suomi putosi tukevasti itäeurooppa sarjaan] niin mikä se riittävä taistelukonemäärä olisi Suomen kokoiselle maalle?

On syytä ymmärtää, ettei hävittäjäkoneita tai mitään suorituskykyä hankita vain suhteessa pinta-alaan vaan ennen kaikkea suhteessa uhkakuvaan ja siihen mitä kyseisellä suorituskyvyllä halutaan saada aikaan. Vertailu länsimaihin on myös siinä mielessä hedelmätön, että Euroopassa operoi vielä paljon kylmän sodan aikaan hankittuja koneita. Silloin niitä hankittiin tietysti määrällisesti merkittävästi enemmän, olihan uhkakin erilainen. Suomen tapauksessa ilmapuolustus tulee tietysti mitoittaa Venäjän hyökkäyksellisen ilmavoiman mukaan. Myös siellä ovat konemäärät tippuneet radikaalisti, ja tulevat tippumaan vielä paljon lisää kun kalustosta poistuu mm. Su-27:n ensimmäiset mallit, MiG-29, Su-24, Su-25 ja Tu-22M lähes kokonaan. Lisäksi Venäjä ei pysty korvaamaan lukumääräisesti Mi-24 ja Mi-8 helikoptereita, eikä sen toisaalta tarvikaan. Tällä hetkellä ilmapuolustuksemme suorituskyky kokonaisuudessaan suhteessa Venäjään on paremmassa tilassa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Mikäli Venäjän kalustohankinnat toteutuvat suunnitellusti, tilanne meidän osalta tulee jonkin verran heikkenemään 2020-luvun puoleenväliin tultaessa, mutta ei kuitenkaan huolestuttavasti. Riittävä taistelukonemäärä meille riippuu em. tekijöiden lisäksi myös itse koneiden suorituskyvystä. Ennustan että hankimme Hornetin seuraajaa noin kahden laivueen verran, eli 40-50 konetta. Tähän täytyy tosin tulla rahoitusta vuosittaisen puolustusbudjetin ulkopuolelta.

Reservisti kirjoitti:

Puolustusvoimien kehittämisen painopisteistä ja rahoituksesta on ollut puhetta aikaisemmin. Raha on aina tiukilla, mutta voisiko vikaa olla myös kehittämissuunnitelmissa?

Hornetit päätettiin hankkia syvässä lamassa (1992). Hävittäjähankinnalla ja elinkaaripäivityksillä luotiin kyky vaikuttaa valtakunnallisesti. Liikkuvuutta ja tulivoimaa riittää maan joka kolkkaan. Niin on riittänyt rahaakin suunnitelman toteuttamiseen (3 mrd euroa koneiden hankintaan ja luultavasti saman verran elinkaarikuluihin, ml. Amraamit).

Entä maa- ja meripuolustuksen 30-vuotissuunnitelmat? Onko selkeää näkemystä? Vai vain linjattomuutta? Maavoimien tulivoima saataisiin valtakunnalliseksi kaukovaikutteisilla aseilla ja laajalla reservillä – liikkuvuus tulee kalliimmaksi. Merivoimien kehittämisessä voi yltyä ristiveto Suomen (lahden) puolustamisen ja kansainvälisiin tehtäviin valmistautumisen välillä.

Millaista materiaalia on paikallis-, alueellisten- ja operatiivisten joukkojen toivelistalla?

Ilmavoimien hävittäjähankinta eroaa maavoimista tietysti siten, että ”kerralla” ostetaan yksi konetyyppi jonka elinkaari on tietynmittainen. Maavoimien kalustoa ei voi kokonaisuudessaan uusia samalla tavalla yhdellä rysäyksellä, vaan sitä tapahtuu vuosittain. Tämä ei kuitenkaan tarkoita linjattomuutta, vaan hankintoja tehtäessä tarkastellaan tulevaisuutta aina vähintään 15-20 vuoden päähän, joskus kauemmaksikin, riippuen kaluston elinkaaren pituudesta. Hankittaessa esimerkiksi 20 vuotta hyllyssä säilyviä panssarintorjuntaohjuksia, tehdään tutkimusta siitä minkälaisia panssarivaunuja vastustaja tuo taistelukentälle kaluston elinkaaren aikana. Mitä tulee valtakunnalliseen tulivoimaan, kaukovaikutteisia aseita ollaan hankkimassa ja suhteessa uhkaan kohtuullisen laajaa reserviäkin oltaisiin kovasti varustamassa, mutta tämän hallituksen julma säästöleikkuri iskee siihen voimakkaasti.

Merivoimien hankinnat ovat lähempänä ilmavoimien hankintoja, sillä alusluokat hankitaan myös ”kerralla”. Suunnittelun aikajänteessä ei ole eroja maa- ja ilmavoimiin nähden, vaan pääesikuntatasalta määritellään puolustushaaroilta vaadittavat suorituskyvyt tietylle ajanjaksolle, ainakin kahden vuosikymmenen päähän.

Paikallis- ja alueellisten joukkojen toivelistalla on pimeänäkölaitteita, tiedustelujärjestelmiä, viestivälineitä ja johtamisjärjestelmiä sekä ilma- ja panssarintorjunta-aseita. Toivottavasti näitä saadaan. Maavoimien operatiivisille joukoille on hankittava tämän vuosikymmenen lopulla ainakin Rangerin korvaava lennokkijärjestelmä tai muu tiedustelu- valvonta ja tulenjohtolaite sekä ajoneuvoja korvaamaan poistuva Pasi- ja telakuorma-autokalusto joiden ylläpito alkaa olla kulumisen ja käytön vuoksi vaikeaa. Merivoimien operatiivisille joukoille hankitaan jos rahaa riittää ja tarvetta on Rauma-luokan korvaaja joskus ensi vuosikymmenen alussa.

En näe merivoimien kehittämisessä kuvailemaasi uhkaa, kansainvälinen toiminta on kuitenkin vain pieni osa merivoimien tehtäviä ja se pystytään hoitamaan kalustolla joka hankitaan kotimaan puolustusta varten.

Q & A

Blogia kirjoitellessa ja kommentteja lueskellessa on tullut käsitys siitä, että lukijoita askarruttaa maanpuolustukselliset asiat aika laajalla skaalalla. Siispä seuraavassa kirjoituksessa tulen käsittelemään niitä asioita ja annan vastauksia parhaani mukaan. Kysymyksiä otetaan vastaan tämän ”artikkelin” kommenttiosioon. En lupaa vastata kaikkiin, vain niihin mihin kompetenssi riittää. OPSEC / PERSEC – näkökohdat tulee tietysti ottaa huomioon. Joten lukijat, lattia on teidän. Vastaukset tippuvat viikon puolenvälin jälkeen.