Voiton avaimet

Maanpuolustuksellisessa retoriikassamme korostamme tyypillisesti suomalaisen asevoiman puolustuksellisuutta. Meillä on puolustusvoimat, ei armeija tai hyökkäysvoimat. Puolustusta pidetään moraalisena toimena, hyökkäystä rikollisena toimena. Julistamme menneisyydestä oikeutettua puolustussotaa ja torjuntavoittoja. Hyökkäysaseita kavahdetaan, tai ainakin poliittisessa huulien läpyttelyssä syytetään äkkiä hallitusta tai puolustusvoimia hyökkäysintoisiksi sotahulluiksi, kun se omiin tarkoitusperiin sopii. Varsinkin poliittinen vasen laita julistelee hyökkäysaseiksi milloin mitäkin, Kansan Uutisten keskustelupalstalla ”Lennokkiharrastaja” leimaa lennokit hyökkäysaseiksi, Vaihtoehtouutisten mielestä ilmasta-maahan aseistus on hyökkäysaseistusta pahimmillaan. Eduskunnan ehkäpä sekopäisin kansanedustaja Annika Lapintie varoitteli myös viime hallitusta hyökkäysaseiden hankkimisesta. Jokainen asetta kädessään pitänyt ymmärtää tietysti, että puukko, miekka, kivääri tai monitoimihävittäjä voi yhtä hyvin olla puolustuksellinen kuin hyökkäyksellinen ase, mutta onko itse hyökkääminen pahasta?

Taktinen taso

Sotataidon taktisesta näkökulmasta asevoimilla tai sen osilla on käytettävissään kolme taistelulajia, puolustus, hyökkäys ja viivytys. Sotilasjohtajan näkökulmasta joukon on syytä osata nämä kaikki taistelulajit, tai ainakin niin, että joukossa on eri osa-alueita jotka vastaavat kunkin taistelulajin hoitamisesta. Puolustus on tärkeä taito, sillä puolustamalla voidaan suojata meille elintärkeitä kohteita ja mahdollisesti pysäyttää vastustajan hyökkäys. Viivytyskin on tärkeää, sillä viivyttämällä voidaan hankkia aikaa siirtää resursseja alueelle, myöhemmin käytettäväksi. Historian valossa on silti kiistatonta, että hyökkäys on taistelulajeista ratkaisevin. Taistelut ja sodat on nimittäin voitettu hyökkäämällä. Otetaanpa esimerkkejä:

Talvisotaa pidetään tyyppiesimerkkinä puolustustaistelusta. Tarkasteltaessa talvisotaa kuitenkin joukkojen tasolta, pelkällä puolustamisella ei talvisodasta selvitty. Kun rintamalinjaan tuli aukko, täytyi se ottaa vastahyökkäyksellä takaisin, tai koko rintamalinjasta jouduttiin luopumaan ja siirtymään taaemmalle linjalle. Talvisodan merkittävimmät voitot syntyivät hyökkäämällä, Raatteen tiellä ja Laatokan Karjalassa. Puolustukselliset toimet Kannaksella ja esimerkiksi Osasto Pennasen erinomainen viivytystaistelu Petsamon suunnalla tarjosivat mahdollisuuden keskittää joukkoja näihin hyökkäysoperaatioihin.

Stalingradissa RKKA:n joukot viivyttivät ja puolustivat katkerasti, mutta ratkaisu syntyi reservien hyökkäyksellä saksalaisten ja romanialaisten joukkojen selustaan. Samalla taktiikalla hoidettiin myös Kurskin operaatio.

Pelkästään puolustamalla on harvoin sotia voitettu, vaan kaikki taistelulajit tulee hallita. Siksi myös hyökkäystä tulee harjoitella, vaikka poliittisessa keskustelussa sana saattaakin aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä.

Strateginen taso

Tarkasteltaessa käytyjä sotia aina antiikin kreikkalaisista nykypäivään, voidaan ne jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: sellaisiin, joissa osapuolten taistelutapa on samankaltainen ja sellaisiin, joissa osapuolilla on täysin erilainen tapa sotia. Toki sotia voi jakaa muutenkin, vaikkapa valtioiden väliset ja sisällissodat, mutta pitäydyn nyt ensimmäisessä jakomenetelmässä.

Antiikin sodat, Napoleonin ajan sodat, molemmat maailmansodat ja Lähi-Idän sodat ovat olleet luonteeltaan symmetrisiä, sellaisia joissa vastakkain olevat asevoimat ovat toimineet melko yhtenevillä toimintaperiaatteilla, kootaan suuria asevoimia jotka törmäävät toisiinsa taistelukentällä vahvemman jäädessä eloon. Voiton ovat ensisijaisesti määrittäneet kaksi tekijää, sotataidon taktinen/strateginen paremmuus tai paremmat resurssit. Mikäli symmetrisissä sodissa toinen osapuoli on heikommin resursoitu, on sen täytynyt kompensoida tätä alivoimaansa olemalla parempi taistelukentällä. Joskus sotataidollinen ylivoima on antanut kansakunnalle mahdollisuuden pärjätä paremmin resursoitua vastustajaa vastaan (Suomi II maailmansodassa), joskus taas tämäkään ei ole riittänyt jos ero resursseissa on ollut riittävä (Saksa II maailmansodassa). Mikäli toinen osapuoli on selkeästi heikompi sekä sotataidollisesti että resurssien osalta, seurauksena on verilöyly (Irak 1991, Georgia 2008).

Epäsymmetrisissä sodissa osapuolten tapa käydä sotaa poikkeaa toisistaan merkittävästi, ja näissä edellämainitut säännönmukaisuudet eivät vaikuta toistuvan. Alivoimainen osapuoli on selkeästi heikommin resursoitu ja sotataidollinen osaaminenkin on usein kapeampaa, oli kyse sitten yksittäisen taistelijan taidoista tai divisioonan johtamisesta. Silti epäsymmetrisissä sodissa alivoimainen osapuoli on voinut selvitä ”voittajana”. Algerian itsenäisyysliike 1950-luvulla, NVA ja Viet Cong 1960-1970-luvuilla ja Mujaheddin 1980-luvulla tai Taliban 2000-luvulla ovat vastustajaansa nähden ylivoimaisesti huonommin resursoituja ja myös taktisesti heikompia. Ne ovat kuitenkin kyenneet korvaamaan puutteitaan tappioiden sietokyvyllä ja sillä, että aika on ollut niiden puolella.

Epäsymmetrisissä sodissa vaikeutena on voiton määrittely. Mikä on voitto, kun taistellaan sissiliikettä vastaan? Epäsymmetriset sodat harvoin päättyvät rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Vapaustaistelijalle voitto on jo se, että miehittäjä ei pääse tavoitteeseensa. Hyökkääjälle voitto vaatii ainakin merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia kohdemaassa, edes jokaisen taistelun voittaminen ei ole tae sodan voitosta. Vapaustaistelijan voitolle on silti yhteiskunnan maksettava kallis hinta.

Suomi

Suomessa on hieman jahkailtu, mitä tietä kuljetaan. Sotilaat ja siviilit ymmärtävät yhtä lailla, että sissisodasta maksettava hinta on liian kallis. Toisaalta kun olemme resurssillisesti erittäin alivoimaisia Venäjään nähden, jää vaihtoehdoksi sotataidollinen paremmuus. Tätä tavoitetilaa ei kuitenkaan tue sotilaiden vähäinen harjoittelumäärä. Miten voimme olla parempia, jos emme harjoittele?

Maavoimien uusi taistelutapa vaikuttaakin olevan välimallin ratkaisu. PV säilyttää elementtejä ylivertaisen tai ainakin tasapäisen sotataidon harjoittamiseen, näitä ovat operatiiviset joukot. Alueelliset joukot tulevat taasen toimintatavoiltaan olemaan lähempänä epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmää. Tästä hybridisodankäynnistä on maailmalla myös kohtalaisen menestyksekkäitä esimerkkejä, kuten Hezbollah 2006 tai kommunistinen Vietnam 1960-1970-luvuilla. Herää silti kysymys, onko tasajako taktiikkaa vai pitäisikö meidän pysyä vain jommassakummassa mallissa?

Kysymyksiä ja vastauksia osa II

Kuten edellisessä osiossa, vastauksia (ja tätä blogia) lukiessa suosittelen lämpimästi huomioimaan seuraavaa: kannanottoni eivät edusta organisaationi kantoja, eivätkä ammattikuntani kantoja, vaan ovat yksin minun mielipiteitäni, jonka jokaisen on syytä ottaa haluamallaan suolahyppysellisellä.

Yrjöperskeles kirjoitti:

1 (menneisyyttä): Elisabeth Rehnin puolustusministeriaikana Suomeen ostettiin huomattava määrä rynnäkkökivääreitä niin Kiinasta kuin Harppi-Saksasta. Ennen kuin tämä ostos tehtiin, kuinka suuri määrä mobilisoitua armeijaa pystyttiin varustamaan rynnäkkökivääreillä (silloiset jääkäriprikaatit ehkä?), ja kuinka suuri osuus olisi joutunut tyytymään Suomi-konepistooli / Peltikonepistooli / Sten / Lahti-Saloranta / Emma / Ukko-Pekka-kalustoon? Nykyisin nuo aseet eivät ymmärräkseni kuulu enää reserviaseistukseen.

SA-vahvuus oli suurimmillaan 750 000 ukkoa. RK-62:sta valmistettiin 350 000 kpl, joten valtaosalle olisi pitänyt jakaa kuvaamaasi aseistusta.

Onko mistään mahdollista saada tietoonsa täysin mobilisoitujen puolustusvoimien kokoonpano 1980-luvulta? Asia kiinnostaa lähinnä siksi, että palvelin silloin varusmiespalveluni itse. En usko, että noin vanhat asiat ovat enää kassakaappitietoa.

Mahdollista se on, tietysti riippuen tavoittelemastasi tarkkuudesta. PV julkaisee nykyisenkin kokoonpanon prikaatitarkkuudella, joten eiköhän nuokin ole saatavissa. Joku EVP-eversti voisi olla hyvä lähde tälle tiedolle.

Meille ikivanhoille opetettiin aikanaan kevytsinko 55S55. Siihen oli ymmärtääkseni myös sirpalelaukaus, mutta ei meille tykkimiehille semmosta opetettu (enkä kuullut, että jalkaväessä olleille kavereillenikaan niitä olisi opetettu) ja kevytsingothan ovat jo historiaa. Oliko singon sirpalelaukausta tarkoitus käyttää jalkaväen tulitukena, ja olisiko vastaavalle käyttöä nykyisin? Tietysti uudelleen ladattavia sinkojahan ei ole enää kuin Musti, joten kysymys on sinänsä teoreettinen, mutta kysynpä kumminkin.

Olen sen verran nuori kolli etten ole viisvitoselle koulutusta saanut, mutta vastaavia (ja myös kertakäyttöisiä) aseita on käytetty maailmalla juuri kuvailemassasi käyttötarkoituksessa. Omasta mielestäni vastaava ase olisi käyttökelpoinen meidän olosuhteissa eritoten rakennetuilla alueilla, ei niinkään metsämaastossa.

Keskusteltiin aikanaan tosta Hawk-hävittäjästä. Siitä, että se voi torjua hävittäjätukikohtiin hyökkääviä rynnäkkökoneita. Hawkillahan on myös ainakin teoreettinen rynnäköintikyky. Pystytäänkö Hawkeja käyttämään rynnäköintitehtävissä edes etulinjan tuessa nykypäivänä? Syvemmälle niillä ei varmaankaan pääse, koska naapuri satsaa ilmatorjuntaan varsin voimakkaasti.

Kyky on todellinen siinä mielessä että kone itsessään siihen pystyy mutta teoreettinen siinä mielessä että Venäjän maavoimilla on laadullisesti ja määrällisesti vahvin orgaaninen ilmatorjuntakyky kaikista asevoimista mihin olen perehtynyt, lisäksi Hawk olisi alivoimainen jo ilmassa.

Mikä on Ammattisotilaan näkemys jalkaväkimiinakieltoon?

Järjetön päätös jonka taustalla on nähtävissä Halosen-Tuomiojan pasifistinen utopia. Järjettömyydestä huolimatta en usko sen olevan meille kohtalokas.

Jos poliittiset päättäjämme päättäisivätkin yllättäin kaksin-kolminkertaistaa puolustusbudjettimme, mihin maanpuolustuksen osa-alueihin Ammattisotilas haluaisi eniten ja nopeimmin satsata?

Ilmiselvää on, että maavoimien alueelliset joukot on nyt laitettava kuntoon. Tämä satsaus ei kuitenkaan vaadi puolustusbudjetin moninkertaistamista, ainoastaan nykyisten leikkausten perumisen. Voi olla hullua että tämä tulee sotilaan näppäimistöltä, mutta puolustusbudjetin kaksinkertaistamiseen vaativalla rahamäärällä olisi tässä turvallisuustilanteessa enemmän käyttöä ainakin opetuksen, kunnallisten palvelujen, päivähoidon, mielenterveystyön ja vanhustenhoidon alueilta. Lisäksi tieinfrastruktuuri tarvitsee merkittävästi lisää resursseja, samoin kuin poliisi ja pelastusala. Sotilaallista suorituskykyä lisättäisiin kaikista tehokkaimmin ja kustannustehokkaimmin liittymällä NATO:n jäseneksi.

Jos nyt kuitenkin noudatan kysyjän toivetta ja vastaan kysymykseen (vaikka se onkin kuin mitä-jos-voitan-lotossa-fantasia), tuolla rahalla hankkisi maavoimiin useamman hyökkäysoperaatioihin kykenevän prikaatin, pitkän kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä ja merivoimille kyvyn saattaa kauppamerenkulkua Tanskan salmiin asti. Henkilöstöpuolella tarvitsemme lisää ammattisotilaita sekä rauhan ajan kouluttajiksi että sodan ajan joukkoihin, on huolestuttava tilanne että meillä on 0-1 ammattisotilasta per alueellisten joukkojen pataljoona.

Juke kirjoitti:

Maanpuolustusaiheisilla foorumeilla törmätään toistuvasti erääseen ongelmaan. Meri/rannikkopuolustuksen järjestelyihin liittyvät niin staattinen rannikkotykistö linnakkeineen, liikkuvammat rannikkojoukot ja laivasto. On esitetty, että jakamalla resurssit puolustushaaran sisällä eri tavalla voitaisiin päästä suurempaan tehokkuuteen pintamaalien torjunnassa, saada lisäpanoksia sukellusveneetorjuntaan jne. Onko sinulla heittää perusteluja sille, miksi juuri kovin haavoittuvaksi kuviteltu ohjusvene on se tehokkain tapa puolustaa karikkoisia rantojamme? Pahat kielethän arvelevat linjauksen tulevan siitä, että sen on tehnyt laivastoupseeri.

Olen törmännyt tähän dialogiin usein, perusteluihin en juuri koskaan. Yleensä intetään että ostetaan lisää rannalta laukaistavia meritorjuntaohjuksia, ja poistetaan ohjusveneet. Väännettäköön tämä asia siis rautalangasta. Meritorjuntaohjuksen ongelmana on maapallo. Tarkemmin ottaen maapallon kaarevuus ja siitä muodostuva horisontti. Meritorjuntaohjuksia ei voida laukaista määrättömiä määriä sattumanvaraisesti, vaan maalista tulee saada havainto jotta ohjukselle voidaan kertoa mistä sen tulee aikanaan omalla hakupäällään maali etsiä. Vaikka rannalta laukaistavan meritorjuntaohjuksen kantama olisi 300 kilometriä, ilman ulkoista maalinosoitusta todellinen kantama on vain niin kauas mitä rannalta näkee. Ohjusveneissä on olemassa sensorit maalien havaitsemiseksi ja ohjusveneen voi ajaa merelle, jolloin vastustajaan pystytään vaikuttamaan jo kauempaa. Ohjusveneet, meritorjunta-ohjukset ja rannikko-ohjukset luovat alusten torjuntaan siis syvyyttä ja ne eivät ole päällekkäisiä ja toistensa korvaavia järjestelmiä vaan toisia täydentäviä järjestelmiä.  Ohjusvene sinänsä järjestelmänä ei ole erityisen haavoittuva, siinä on kuitenkin ELTI-sensoreita, ampumatarvikkeita meri- ja ilmamaalien torjuntaan ja toimiva tukeutumisjärjestelmä, ei voi kuin hämmästellä miten hyvin alus piiloutuu saaristoon. On kuitenkin totta, että rannikolta laukaistava meritorjuntaohjuslavetti on helpommin suojattavissa.

Sen haluaisin tietää että miten sukellusveneentorjunta toteutettaisiin jos ei taistelualuksilla? On totta, että merivoimien sukellusveneentorjuntakyky ei ole huippuluokkaa. Ei onneksi ole vastustajan sukellusvenevoimakaan Itämerellä.

Ko. keskustelussa ei oteta myöskään juuri huomioon, että rannalta ei voida toteuttaa merialueen koskemattomuuden valvonta- ja turvaamistehtävää. Jos vieraan vallan alus harhautuu merialueellemme, pitäisikö sitä heti kyselemättä täräyttää RBS-15:lla?

Victor M kirjoitti:

Ruotsin pääministeri Fredrik Reinfeldt antoi edellisen hallituksensa aikaan julistuksen, että Ruotsi “ei tule katsomaan sivusta” (tjsp) toisen pohjoismaan joutuessa sotilaalliseen kriisiin. Herättikö tämä uutinen keskustelua kantaväen keskuudessa? Suunnitelmat eivät varmaankaan muuttuneet? Millä mielellä siellä yleensä suhtaudutaan PM-yhteistyöhön?
Pohjoismaisessa puolustusliitossa emme todellakaan ole, mutta mikä oma mutusi Ruotsin roolista Suomen joutuessa sotaan?
Lisäksi, millaisena näet lennokki-ilmailun tulevaisuuden PV:ssä?

Hämmästyn yhä uudelleen siitä, kuinka vähän kollegani ovat kiinnostuneita ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Tähän vaikuttaa keskeisesti kaksi asiaa, ensimmäinen on työn päivittäisen selviytymisen luonne. Kun energia töissä menee jatkuvasta pikkukriisistä toiseen selviytymisessä, ei paukkuja suurien kokonaisuuksien tarkastelulle enää jää. Toiseksi sotilaat Suomessa ovat kovin epäpoliittisia eivätkä monet halua tikullakaan koskea asioihin mitkä koskevat politiikkaa. Kyseessä on siis kuviteltu epäpoliittisen virkamiehen ammattiylpeys, joten kuraportaassa asiasta ei juuri esiinny mielipiteitä. Omat kokemukseni ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa toimimisesta ovat positiivisia, tanskalaisten kanssa en ole ollut viran puolesta juuri tekemisissä.

Täytyy olla asiaan vihkiytymätön tai sokea, jos ei ole havainnut Ruotsissa tapahtunutta perinpohjaista muutosta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Eristyneisyyden aika vaikuttaa olevan ohi, ja Ruotsi on asevoimien osalta erittäin integroitunut länsivaltioihin. Pidän siis erittäin mahdollisena että Ruotsi osallistuisi aktiivisesti sotatoimillaan Suomen tukemiseen mutta koska valtiosopimusta asiasta ei ole, ei ole myöskään varmuutta. Pidän Ruotsia myös erittäin luotettavana asetoimittajana kriisiaikanakin. Vaikka Ruotsi ei osallistuisi aktiivisesti Suomen puolustamiseen meidän elämäämme helpottaa huomattavasti jo se, että Ruotsi valvoo merialueensa ja ilmatilansa ja pitää kaupankäynnin pyörät pyörimässä, vaikka sitten vain Ahvenanmaan pohjoispuolisella merialueella. Se on itse asiassa selviytymisemme edellytys.

Miehittämättömien ilma-alusten merkitys on kasvamassa myös PV:ssä. Jalkaväkijoukoille ollaan hankkimassa mini-UAV järjestelmää ja Ranger tullaan korvaamaan. Ehkä meillä on joskus käytössä UCAV-tulituki, ken tietää.

Satunnainen kulkija kirjoitti:

Vähän laajempi ja vaikeampi kysymys, sillä se sisältää jo sinällään skenaarion, jota täällä ei välttämättä kannateta ollenkaan. Otan silti asian esiin, sillä olisi mielenkiintoista kuulla Ammattisotilaan mielipide ja ehdotuksia asiaan.

Jos asevelvollisuuslakia muutettaisiin niin, ettei asevelvollisuus (ts. varusmiespalvelus) koskisi kaikkia ikäluokasta (ottamatta kysymyksenasettelyssa kantaa siihen purettaisiinko koko asevelvollisuusjärjestelmä vai koskettaisiko se jotain osaa ikäluokasta), miten Suomen puolustus tulisi järjestää?

Lainmuutos ei välttämättä muuttaisi nykytilannetta kentällä mitenkään, kun ottaa huomioon että palvelukseen astuu n. 85% ikäluokasta ja kotiutuu n. 70% ikäluokasta. Meillä on siis valikoiva asevelvollisuus jo nyt.

Jos poliittinen paine asevelvollisuuden poistamiseksi johtaisi lopulta siihen, niin nykyisen uhkakuvan vallitessa meillä ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin liittyä NATO:n jäseneksi ja houkutella Suomeen pysyvästi sijoitettavaksi esimerkiksi ruotsalaisia, saksalaisia, englantilaisia ja yhdysvaltalaisia joukkoja, ja maksaa heidän ylläpitonsa. Tai sitten keksiä miten saamme Venäjän EU:n ja NATO:n jäseneksi.

yrjö kirjoitti:

Aluksi kiitos taas uusista kirjoituksistasi, tahti on todella sopiva. Monesti on blogosfäärissä nähty liekin palavan nopeati loppuun. Alkuun tulee tekstejä tiuhaan mutta sittten lopahtaa. Ammattisotilas osoittaa harkintaa, kuten odottaa sopii.

Kiitos palautteesta! Pyrin kirjoittelemaan noin kerran viikossa, mutta joskus työ tuo siihen esteitä…

Rehellisesti ja kaunistelemetta, onko vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta konkreettista hyötyä Puolustusvoimille tai maanpuolustukselle vai onko se PV:n tukema harrastus ja lähinnä PR-muoto? Onko toiminta tärkeämpää vapaaehtoisille kuin PV:lle? Millainen on näkemyksesi mukaan kollegojesi yleinen käsitys vaapaaehtoisista: nauttivatko he joukkona arvostusta vai pidetäänkö heitä yli-innokkaana riesana?

Tähän asti tärkeämpää vapaaehtoisille, harrastusta ja PR:ää. Minä ja tuntemani kollegat pitävät usein sinilippispäisiä kavereitä vähän kaheleina, ja vähintäänkin vaarallisina. Joudumme kuitenkin ehkä muuttamaan kantaamme, sillä aselain kiristyessä ampumaharrastus yhteiskunnassa vähenee ja vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus on yksi keino millä PV:lle tärkeää ampumataitoa voitaisiin paremmin pitää reserviläisillä yllä.

Jos Ammattisotilaalla olisi valta päättää asiasta yksin, pyrkisikö Suomi NATO:n jäseneksi?

Olisimme liittyneet jo ajat sitten. Kaikki sotilaalle loogiset syyt puoltavat NATO:n jäsenyyttä. Valitettavasti poliittisessa NATO-keskustelussa ei ole logiikalla sijaa, vaan siitä puhutaan uskonkiihkossa käsittämättömiä argumentteja käyttäen. Eritoten vasemmisto ja perussuomalaiset suoraan sanottuna valehtelevat perustellessaan jäsenyyden vastustamista. Valitettavasti yksikään puolue Suomessa ei aja jäsenyyttä aktiivisesti, toivoin aikanaan että Kokoomuksesta ja SDP:stä (Lippos-laita) olisi ollut siihen mutta ei niin ei.

Mikä on Ammattisotilaan arvio tämän päivän varusmieskoulutuksen tasosta? Jos jälleen saisit päättää asiasta yksin, millaisia parannuksia tekisit?

Minusta taso on ihan hyvä. Varusmies on tänä päivänä kuitenkin ihminen, kansalainen jolle pyritään antamaan paras mahdollinen koulutus mitä annetuilla resursseilla pystytään. Uskon vilpittömästi kollegojeni pääosan tekevän työnsä ammattiylpeydellä. Jos saisin päättää, lisäisin kouluttajien määrää yksiköissä, sotaharjoitusten määrää ja peruskoulutukseen tarvittavaa materiaalia. Esimerkiksi ampumatarvikkeita on hävettävän vähän jokaista koulutettavaa kohden. Tämä materiaali ei olisi edes kallista.

Pidätkö hyvänä PV:n järjestelmää jossa reserviläiset sijoitetaan eri sodanajan tehtäviin? Olisiko henkilövalinnoilla saatavissa suhteellista etua enemmän vai onko massa yksinkertaisesti liian suuri paremmin seulottavaksi?

Haluaisin lisätietoa vaihtoehtoisesta järjestelmästä jotta voisin vertailla. Sen tiedän kokemuksesta, että joka ikinen kaveri arvioidaan varusmiehenä ja varmasti lähes jokainen reserviläisenäkin. Jokainen tulee seulottua useasti, kutsunnoissa, alokaskaudella, erikoiskoulutuskaudella, kotiutuessa ja kertausharjoituksissa. Ei siellä satunnaisesti nakella henkilöitä eri tehtäviin mutta valitettavasti materiaalin laatu ei ihan joka kerta tahdo riittää…

Suhteellinen etu mainittiinkin jo edellisessä kysymyksessä eli mistä löytyvät puolustuksemme parhaat suhteelliset edut? Missä olemme mielestäsi hyviä ja missä on parannettavaa?

Ammattitaidollisesti olemme mielestäni hyviä. Omasta kokemuksestani voin sanoa että meidän reserviläiset eivät häpeä monen maan ammattisotilaille pätkääkään. Meillä on opeteltavaa uusien innovaatioiden käyttöönottamisessa ja ideoinnissa, olemme vähän taaksepäin tuijottavia jäykkäniskoja.

Onko sotilastiedustelumme huippuluokkaa? Mikä on käsityksesi aiheesta ja millaiset tuntemukset kollegoillasi mahtaa tästä olla noin omien havaintojesi perusteella?

Ei kosketuspintaa aiheeseen.

Onko kansalaiskeskustelussa netissä ja lehtienkin palstoilla keskitytty coopertulosten surkeuden päivittelyyn ehkä liiaksikin? Sitä voisi maallikko luulla, että henkinen lujuus, kantti, velvollisuudentunto eli henkiset ominaisuudet näyttelevät yhtä isoa osaa suorituskyvyssä. Onko ammattiarmeijoiden sotilaiden coopertulokset keskimäärin paljonkin parempia perustaistelijoiden osalta? Toinen kuuma peruna keskutelussa on kansainväliset tehtävät yleisesti. Kun katsoo sitä lovea minkä kansainvälinen toiminta ottaa koko potista, onko tässäkin keskustelun kiihkeys panostuksiin nähden yliampuvaa?

Kuten olen tainnut jo muutaman kerran tässä blogissa todeta, kansalaiskeskustelu, media ja myös poliittinen keskustelu on täynnä harhakuvitelmia ja epäolennaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä tämä cooper, aina päivitellään palvelukseen astuvien varusmiesten tuloksia, ei koskaan kotiutuvien, vaikka keskiarvo nousee n. 400-450 metriä palveluksen aikana. Sinänsä sotilaan aerobinen suorituskyky on keskustelun arvoinen asia.

Olen samaa mieltä kv. keskustelusta, tosin se on meillä TODELLA laimeaa jos vertaa vaikkapa Saksassa ja Hollannissa käytävään debattiin.

Jos jälleen hypoteettisesti diktaattorin valtuudet annettaisiin kalustohankintojen suuntaviivojen määrittelyssä eläkeikääsi asti, muuttaisitko hankintojen painotuksia? Olettaen, että budjetti olisi sama. Mitkä kohteet vaatisivat kipeimmin kehittämistä kokonaisuudessa? Voiko aiemmasta kirjoituksestasi alueellisten joukkojen varustuksesta päätellä jo vastauksen tähän?

Kyllä se sieltä löytyy. Omasta mielestäni isot linjat ovat kunnossa. Virheitäkin on tehty, viimeaikaisista merkittävimpänä NH-90 hankinta josta joku pitäisi tuomita maanpetturuudesta, mutta pääosin meillä menee oikeasti ihan hyvin. Alueelliset joukot ovat tosiaan tällä hetkellä retuperällä, toivottavasti eivät ole enää 2016.

Tunteeko Ammattisotilas saavansa arvostusta työssään? Täällä ainakin työtäsi arvostetaan.

Ei ole tarvinnut ammattia hävetä eikä vielä ole kukaan kadulla naamaan sylkenyt ja fasistiksi haukkunut. Ei tietysti sellaista ylistystä kuin Yhdysvalloissa, mutta en ole jäänyt kaipaamaankaan. Saunan lauteilla muutaman kaljan jälkeenhän suomalainen mies puhuu sydämensä puhtaaksi ja siellä kommentit ovat olleet tosi positiivisia. Taistolais-aikoina oli ehkä toisin.

EVK kirjoitti

Erittäin suuri kiitos tästä blogista. Mutua ja surkuttelua on verkko täynnä, mutta tässä blogissa on kevytharrastajan näkökulmasta ymmärrettävä, asiantunteva ja objektiivinen ote. Kysymys:

Jos meillä olisi mahdollisuus luoda uusia maavoimien itsenäisiä yhtymiä (oma ohj.-IT jne.) tai tst-osastoja, joilla oikeasti voitaisiin torjua naapurin moottoroituja yhtymiä, millaisista hankinta- ja perustamiskustannuksista puhutaan? Toisin sanoen tahtoisin tietää, mikä on yhden oikeasti taistelukelpoisen yhtymän karkea hintalappu.

Meillehän on jo tulossa sellaisia, 6 maavoimien uutta jalkaväkiprikaatia. Torjuminen tai kuluttaminen ei ole niin mahdottoman kallista, hyökkäyskyvyn hankkiminen sen sijaan on. Valmiusyhtymät tulivat todella kalliiksi ja kaikkia kustannuksia ei kai tiedä kukaan, ajoittuivathan hankinnatkin noin viidentoista vuoden ajanjaksolle. Useita satoja miljoonia yhtymää kohti kuitenkin. Mikäli suunnitellut hankinnat toteutuvat, näistä uusista jalkaväkiprikaateista on ihan oikeasti tulossa taistelukelpoisia. Niiden hankintojen yllä on nyt vain iso uhka.

Kysymyksiä ja vastauksia, osa I

Lähtölaukauksesta on nyt kulunut päivän päälle kolme kuukautta, on väliarvioinnin paikka. Tavoitteenani oli tuoda maanpuolustusasioiden keskustelukulttuuriin näkökulmia, joita ei virallisessa liturgiassa tai toisaalta kansalaiskeskustelussa jokapäiväisesti esiinny. Jätän teidän arvioitavaksenne, miten tässä olen onnistunut.

Blogin lukijamäärään olen todella tyytyväinen. Blogi kerää päivittäin 200-400 vierailua, kiivaimpana päivänä kävijöitä oli 1900. Olen todella ylpeä jokaisesta lukijastani.

Viime maanantaina pyysin teiltä mieltä askarruttavia kysymyksiä. Täytyy todeta että kysymysten laatu oli erinomainen ja myös blogipäivitysten kommentit ovat olleet laadukkaampia kuin aihepiiriin liittyvässä kansalaiskeskustelussa internetissä keskimäärin. Vastauksia (ja tätä blogia) lukiessa suosittelen lämpimästi huomioimaan seuraavaa: kannanottoni eivät edusta organisaationi kantoja, eivätkä ammattikuntani kantoja, vaan ovat yksin minun mielipiteitäni, jonka jokaisen on syytä ottaa haluamallaan suolahyppysellisellä. Mutta sitten niihin kysymyksiin, jaan ne kahteen erilliseen artikkeliin jotta yhdestä ei tulisi puuduttavan pitkä.

Joukkis kirjoitti:

Milloin on viimeksi arvioitu SA-joukon, esimerkiksi tietyn jalkaväkiyksikön, selviytymistä suorituskykyvaatimuksista? Siis esimerkiksi kertausharjoitusjoukon selviytymistä sille kuuluvista tehtävistä peilattuna kirjallisiin komppanian vaatimuksiin. Pakkohan tällaista seurantaa on tehtävä, jotta voidaan edes auttavasti seurata toiminnan tuloksellisuutta, ja kuitenkin jopa EUK:lla on pohdittu tiettyjen joukkotyyppien tulevia vaatimuksia 10-20 vuoden päähän. Tietenkin seurannan tulokset ovat salaisia, mutta kiinnostaisi silti tietää mikä on PV:n tietoisuuden taso SA-yksiköistä ja nykyisen reserviläisarmeijan suorituskyvystä.

Jokainen joukkotuotettu perusyksikkö jonka tuottamisessa olen ollut mukana, on arvioitu. Tämä koskee niin kotiutuvaa varusmiesyksikköä kuin kertausharjoitettua reserviläisyksikköäkin. Yleensä arviointia suorittaa siihen tehtävään erikseen nimetty henkilö yhteistyössä yksikköä kouluttavan henkilökunnan kera. Arvioinnin tuloksista syntyy suoritustasokortti, joka seuraa yksikköä aina sen purkamiseen tai jatkosijoittamiseen saakka. Arviointijärjestelmä ei ole täydellinen tai aukoton, mutta antaa kohtuullisen hyvän käsityksen joukkoa tuntemattomalle henkilölle joukon suorituskyvyistä ja kehityskohteista.

Tsuhna kirjoitti:

Edellisessä olikin jo alueellisten joukkojen jäämisestä välineitä hankittaessa mopen osille ja siitä on hyvä keskiviikon jälkeen jatkaa taistelutapa 16:sta ja paikallisjoukkojen organisaatiolla.

Pian on vuosi sitä samaa artikkelia kierrätetty, jossa sama prikaatikenraali kertoo taistelutapa 16:sta juuri sen verran, että kiinnostus herää. Nyt ko. aiheesta huomattavasti syvällisemmin, kiitos.

Paikallispataljoona on julkisuudessa jo aiemmin mainittu, lieneekö mahdollista ruotia se tarkemmin? Tämä aihe kiinnostaa ja koskettaa lukijoistasi SA-sijoitettuja ressuja ja heistä ennen kaikkea alueellisiin joukkoihin sijoitettuja. Mitä torjuntakomppanioiden tilalle onkaan tulossa?

Sanon heti alkuun, että en ole uuden taistelutavan asiantuntija, vaan itse asiassa harmittavan pimennossa koko jutusta. Kuitenkin: alueelliset joukot tullaan organisoimaan taisteluryhmiksi, jotka sisältävät eri aselajien komppaniakokoisia yksiköitä. Useista taisteluryhmistä muodostuu sitten jalkaväkiprikaati. Taisteluryhmien suorituskyvystä ei tule ihan identtinen, vaan osa alueellisista joukoista tulee olemaan luonteeltaan puolustuksellisia ja osa hyökkäyksellisiä. Alueellisten joukkojen koulutukseen tullaan myös panostamaan aiempaa enemmän ja jalkaväkijoukkoja tullaan kouluttamaan myös varuskunnissa, joissa niitä ei ole aiemmin koulutettu. Edelleen alueellisten joukkojen keski-ikä tulee alenemaan, aiemminhan sinne on sijoitettu taistelijoita joiden sijoitus operatiivisissa joukoissa on muutaman vuoden jälkeen päättynyt. Nyt tullaan sijoittamaan enemmän suoraan varusmiespalveluksesta kotiutuvia yksiköitä. Alueellisten joukkojen taistelutapa ja organisaatio ei suinkaan ole valmis paketti, vaan edelleen tutkimustyön alla. Tutkimustyötä johtaa Maataistelukeskus, joka on oman tutkimuksensa lisäksi tilannut runsaasti tutkimuksia Maanpuolustuskorkeakoulusta. Nämä valmistunevat 2-3 vuoden kuluessa.

Tapsa kirjoitti:

Näkökulmaa kriisinhallinnasta etenkin Afganistanista, josta ollaan poistumassa kansainvälisillä joukoilla 2014 kuluessa? Miltä tulevaisuus näyttää? Kiitos samalla mielenkiintoisesta blogistasi!

Afganistan on suomalaisten rauhanturvaoperaatioiden joukossa uniikki, mutta samalla erittäin tärkeä. Puhtaasti sotilaalliselta kannalta se on varmaankin eniten PV:n suorituskykyjä kehittänyt rt-operaatio. Samalla se on ollut poliittisesti tärkeä kädenojennus tärkeimpiä liittolaisiamme kohtaan. Afganistanin ongelmia ei suomalaiset, tai edes länsimaat yhdessä ratkaise, ja maan tulevaisuus on epävarma. Silti suomalaiset ovat omalla vastuualueellaan tehneet paljon hyvää, ja minusta on aina parempi auttaa ihmisiä kotialueellaan kuin ottaa heitä pakolaiseksi tai jättää oman onnensa nojaan. Talibanit eivät nimittäin ole mitään herrasmiehiä.

IsoT kirjoitti:

Rupesin miettimään noita mitoituksia kun kirjoitit ilmasodan lyhyestä oppimäärästä. Laskeskelin huvikseni montako hävittäjäkonetta eri länsieurropan mailla oli suhteutettuna niiden pinta alaan (käytännössä siis taistelukoneiden määrä jaettuna pinta ala tuhansilla neliökilometreillä) [Suomi putosi tukevasti itäeurooppa sarjaan] niin mikä se riittävä taistelukonemäärä olisi Suomen kokoiselle maalle?

On syytä ymmärtää, ettei hävittäjäkoneita tai mitään suorituskykyä hankita vain suhteessa pinta-alaan vaan ennen kaikkea suhteessa uhkakuvaan ja siihen mitä kyseisellä suorituskyvyllä halutaan saada aikaan. Vertailu länsimaihin on myös siinä mielessä hedelmätön, että Euroopassa operoi vielä paljon kylmän sodan aikaan hankittuja koneita. Silloin niitä hankittiin tietysti määrällisesti merkittävästi enemmän, olihan uhkakin erilainen. Suomen tapauksessa ilmapuolustus tulee tietysti mitoittaa Venäjän hyökkäyksellisen ilmavoiman mukaan. Myös siellä ovat konemäärät tippuneet radikaalisti, ja tulevat tippumaan vielä paljon lisää kun kalustosta poistuu mm. Su-27:n ensimmäiset mallit, MiG-29, Su-24, Su-25 ja Tu-22M lähes kokonaan. Lisäksi Venäjä ei pysty korvaamaan lukumääräisesti Mi-24 ja Mi-8 helikoptereita, eikä sen toisaalta tarvikaan. Tällä hetkellä ilmapuolustuksemme suorituskyky kokonaisuudessaan suhteessa Venäjään on paremmassa tilassa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Mikäli Venäjän kalustohankinnat toteutuvat suunnitellusti, tilanne meidän osalta tulee jonkin verran heikkenemään 2020-luvun puoleenväliin tultaessa, mutta ei kuitenkaan huolestuttavasti. Riittävä taistelukonemäärä meille riippuu em. tekijöiden lisäksi myös itse koneiden suorituskyvystä. Ennustan että hankimme Hornetin seuraajaa noin kahden laivueen verran, eli 40-50 konetta. Tähän täytyy tosin tulla rahoitusta vuosittaisen puolustusbudjetin ulkopuolelta.

Reservisti kirjoitti:

Puolustusvoimien kehittämisen painopisteistä ja rahoituksesta on ollut puhetta aikaisemmin. Raha on aina tiukilla, mutta voisiko vikaa olla myös kehittämissuunnitelmissa?

Hornetit päätettiin hankkia syvässä lamassa (1992). Hävittäjähankinnalla ja elinkaaripäivityksillä luotiin kyky vaikuttaa valtakunnallisesti. Liikkuvuutta ja tulivoimaa riittää maan joka kolkkaan. Niin on riittänyt rahaakin suunnitelman toteuttamiseen (3 mrd euroa koneiden hankintaan ja luultavasti saman verran elinkaarikuluihin, ml. Amraamit).

Entä maa- ja meripuolustuksen 30-vuotissuunnitelmat? Onko selkeää näkemystä? Vai vain linjattomuutta? Maavoimien tulivoima saataisiin valtakunnalliseksi kaukovaikutteisilla aseilla ja laajalla reservillä – liikkuvuus tulee kalliimmaksi. Merivoimien kehittämisessä voi yltyä ristiveto Suomen (lahden) puolustamisen ja kansainvälisiin tehtäviin valmistautumisen välillä.

Millaista materiaalia on paikallis-, alueellisten- ja operatiivisten joukkojen toivelistalla?

Ilmavoimien hävittäjähankinta eroaa maavoimista tietysti siten, että ”kerralla” ostetaan yksi konetyyppi jonka elinkaari on tietynmittainen. Maavoimien kalustoa ei voi kokonaisuudessaan uusia samalla tavalla yhdellä rysäyksellä, vaan sitä tapahtuu vuosittain. Tämä ei kuitenkaan tarkoita linjattomuutta, vaan hankintoja tehtäessä tarkastellaan tulevaisuutta aina vähintään 15-20 vuoden päähän, joskus kauemmaksikin, riippuen kaluston elinkaaren pituudesta. Hankittaessa esimerkiksi 20 vuotta hyllyssä säilyviä panssarintorjuntaohjuksia, tehdään tutkimusta siitä minkälaisia panssarivaunuja vastustaja tuo taistelukentälle kaluston elinkaaren aikana. Mitä tulee valtakunnalliseen tulivoimaan, kaukovaikutteisia aseita ollaan hankkimassa ja suhteessa uhkaan kohtuullisen laajaa reserviäkin oltaisiin kovasti varustamassa, mutta tämän hallituksen julma säästöleikkuri iskee siihen voimakkaasti.

Merivoimien hankinnat ovat lähempänä ilmavoimien hankintoja, sillä alusluokat hankitaan myös ”kerralla”. Suunnittelun aikajänteessä ei ole eroja maa- ja ilmavoimiin nähden, vaan pääesikuntatasalta määritellään puolustushaaroilta vaadittavat suorituskyvyt tietylle ajanjaksolle, ainakin kahden vuosikymmenen päähän.

Paikallis- ja alueellisten joukkojen toivelistalla on pimeänäkölaitteita, tiedustelujärjestelmiä, viestivälineitä ja johtamisjärjestelmiä sekä ilma- ja panssarintorjunta-aseita. Toivottavasti näitä saadaan. Maavoimien operatiivisille joukoille on hankittava tämän vuosikymmenen lopulla ainakin Rangerin korvaava lennokkijärjestelmä tai muu tiedustelu- valvonta ja tulenjohtolaite sekä ajoneuvoja korvaamaan poistuva Pasi- ja telakuorma-autokalusto joiden ylläpito alkaa olla kulumisen ja käytön vuoksi vaikeaa. Merivoimien operatiivisille joukoille hankitaan jos rahaa riittää ja tarvetta on Rauma-luokan korvaaja joskus ensi vuosikymmenen alussa.

En näe merivoimien kehittämisessä kuvailemaasi uhkaa, kansainvälinen toiminta on kuitenkin vain pieni osa merivoimien tehtäviä ja se pystytään hoitamaan kalustolla joka hankitaan kotimaan puolustusta varten.

Q & A

Blogia kirjoitellessa ja kommentteja lueskellessa on tullut käsitys siitä, että lukijoita askarruttaa maanpuolustukselliset asiat aika laajalla skaalalla. Siispä seuraavassa kirjoituksessa tulen käsittelemään niitä asioita ja annan vastauksia parhaani mukaan. Kysymyksiä otetaan vastaan tämän ”artikkelin” kommenttiosioon. En lupaa vastata kaikkiin, vain niihin mihin kompetenssi riittää. OPSEC / PERSEC – näkökohdat tulee tietysti ottaa huomioon. Joten lukijat, lattia on teidän. Vastaukset tippuvat viikon puolenvälin jälkeen.

Alueellisten joukkojen ahdinko

Puolustusvoimien sodan ajan joukot koostuvat karkeasti kahdesta osasta, operatiivisista ja alueellisista joukoista. Operatiiviset joukot ovat niitä joilla taistelut tarvittaessa ratkaistaan, suuntaan tai toiseen. Niihin kuuluvat maavoimien valmiusyhtymät, mekanisoidut taisteluosastot, helikopterijoukot ja suurin osa ilma- ja merivoimista. Alueellisilla joukoilla suojataan kohteita, hidastetaan ja kulutetaan vastustajaa ja täten tuetaan operatiivisten joukkojen taistelua. Lukumääräisesti alueellisia joukkoja on verraten operatiivisia joukkoja enemmän.

Alueellisten joukkojen varustus on varsin kevyttä, eikä siihen ole juuri panostettu 1980-luvun jälkeen. Joukot liikkuvat pääosin yhteiskunnasta otetuilla ottoajoneuvoilla, esimerkiksi traktoreilla, maastoautoilla, pakettiautoilla, kuorma-autoilla ja sellaisilla. Joukoilla ei ole juurikaan viestivälineitä taistelujen johtamiseen tai pimeätaisteluvälineitä. Taistelijoiden henkilökohtainen varustus koostuu lähinnä rynnäkkökivääristä ja jaetusta puvustuksesta, joka voi olla maastokuvioitu tai sitten ei. Majoitusvälineetkin ovat vähän niin ja näin. Ilmatorjunta-aseistus on alueellisilla joukoilla lähes olematon, sen sijaan panssarintorjunta-aseita on vielä muutaman vuoden ajan, kunnes 1980-luvun lopulla hankitut kevyet ja raskaat kertasingot joudutaan vanhentuneina räjäyttämään.

Viime vaalikaudella pääsin nokikkain silloisen puolustusministerin kanssa, ja kysyin Häkämieheltä koska alueellisia joukkoja aletaan laittamaan kuntoon koska tilanne on hälyttävä. Kokeneena poliitikkona Häkämies ei häkeltynyt suorasukaisuudesta vaan vastasi: ensi vaalikaudella. Ja näin todella suunniteltiin.

Tasajaon ollessa huono taktiikka, Puolustusvoimissa hankkeet tapahtuvat jaksoissa joissa on oma painopiste. Muutaman viime vuoden aikana painopiste on ollut ilmatorjunnassa, ja panostuksella on saatu aikaan Crotalen modernisaatio uusilla ampumatarvikkeilla, valmiusyhtymien ohjusyksiköt on koulutettu ja Johtokeskus 06 – projekti on vuosien viivästyksen jälkeen saatu lähes valmiiseen tilaan. Lisäksi hankittiin Norjasta NASAMS II – ohjusjärjestelmä Buk M1:n seuraajaksi. Ilmatorjunnallisten hankintojen lisäksi rahaa laitettiin miinantorjuntakykyyn, tuloksena Katanpää-luokan miinantorjunta-alukset.

Alueellisten joukkojen vuoro olisi nyt. Joukot tarvitsisivat kipeästi uusia välineitä jotta ne kykenisivät täyttämään tehtävänsä. Hyvältä ei kuitenkaan näytä.

Hankintojen painopisteet 2010-2030

 

Kuten on nähtävissä, tälle vaalikaudelle osunut PV:n säästöleikkuri tulee syömään juuri alueellisten joukkojen varustusta. Kun tähän yhtälöön ynnätään vähenevät kertausharjoitukset, lopputulemana sodan ajan puolustusvoimat eivät ole Stefan Wallinia lainatakseni ”pienemmät mutta jossa lihakset näkyvät paremmin” vaan tosiasiallisesti pienemmät, huonommin varustetut ja heikommin koulutetut. Kaikki tämä samaan aikaan kun naapurimaassa kohotetaan iskukykyä.

Tilanteen korjaaminen PV:n sisäisin toimenpitein on vaikeaa. Tulevaisuuden rahoitus ei ole käytettävissä nyt. Mikäli tulevaisuuden hankinnat operatiivisille joukoille, meri- ja ilmavoimille käytetään maavoimien alueellisille joukoille, nämä valtakunnan selviytymiselle yhtä olennaiset kokonaisuudet tulevat kärsimään. Miten alueellisten joukkojen kehittäminen sitten pitäisi rahoittaa? Siihen kysymykseen kannattaa etsiä vastausta maanmainiosta Raha ja talous – blogista.

 

Ilmasodan lyhyt oppimäärä

Sodan tullessa ilmavoimat lentää 3 päivää. Hornetit tuhotaan maahan. Lentäjät tapetaan koteihin tai jos he pääsevät koneisiin, heidän keskimääräinen elinikä on 17½ minuuttia. Mitä me voidaan, kun meillä on vain muutama kone ja Venäjän ilmavoimilla on 4000+ ilma-alusta? Lähdetään kaikki käpykaartiin, tai vähintään Viking Isabellalla Tukholmaan!!!

Tällaisia tarinoita on internetin keskustelupalstat tulvillaan. Mutta tarkastellaanpas voimasuhteita ilmassa hetkinen ihan vain numeroiden valossa. Kaikki luvut perustuvat julkisiin lähteisiin, kuten IISS Military Balance, warfare.ru ja PV:n internetsivut. Kuten muissakaan tämän blogin artikkeleissa, turvaluokiteltua kamaa on turha etsiä. Tarkastelun painopiste on asejärjestelmien lukumäärissä, ne kun ovat tavan lukijalle helpompia hahmottaa kuin valvonta-, johtamis- tai tukeutumisjärjestelmän ns. force multiplierit. En tässä yhteydessä käsittele julkisten lähteiden luotettavuutta, hyväksytään nyt tällä kertaa numerot  sellaisenaan.

Aloitetaan tarkastelu omista ilmapuolustusjoukoista. Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietänevät, Ilmavoimien pääkalusto muodostuu 62 Hornetista. Koska taistelukoneet ovat järjestelminä monimutkaisia ylläpidettäviä, olettakaamme että niistä on kerrallan hieman alle 80% eli 48 konetta lentokuntoisina. Joillakin alkaa jo leuka väpättämään.

Hornetien tehtävien ollessa pääsääntöisesti ilmapuolustuksellisia ja omassa ilmatilassa tapahtuvia, niiden aseistus on kevyttä ja uudelleenaseistus sekä tankkaus maassa on melko ripeää. Lisäksi ilmataistelujen tapahtuessa lähellä omia kenttiä, lentomatkat ovat lyhyitä. Olettakaamme siis, että Hornetilla kyetään, ainakin taistelujen alkuvaiheessa, lentämään 5 lentosuoritusta vuorokaudessa. Tällä laskuopilla Ilmavoimat kykenee 240 lentosuoritukseen / vrk. Vaikka Hornetissa on ripustimia enemmänkin, olettakaamme että kukin kone lähtee 4+2 varustuksella ilmaan, siivissä on siis 4 x AIM-120 AMRAAM ja 2 x AIM-9 Sidewinder – ohjusta.

Ilmavoimien harjoitushävittäjinä palvelevilla Hawk – koneilla voidaan tarvittaessa suorittaa taistelulentoja. RAF:n käytössä Hawkin rooli oli tarvittaessa toimia lentotukikohdan suojaamistehtävässä. Koneissa ei ole tutkaa, aseistuksena tykki ja 2 infrapunaohjusta. Olettakaamme, että Sveitsistä käytettynä hankitut ja myöhemmin modernisoidut 16 kpl Hawk Mk.66 – konetta toimivat tässä tehtävässä.

Kohteita suojaamaan on tietysti olemassa myös maa- ja merisijoitteista ilmatorjuntaa. Kohta poistuvaa BUK M1 – kalustoa on kolmen patterin verran, yhteensä 9 ohjusvaunua. Näiden lisäksi ohjusvaunun parina toimii latausajoneuvo, josta ohjuksia voidaan myös tarvittaessa ampua. Yhteensä ampumavalmiita ohjuksia on siis 72 kappaletta.

ITO 90M (Crotale) – vaunuja on IISS:n mukaan palveluskäytössä 20 kappaletta. Jokaisen vaunun katolla on 8 kpl VT-1 ohjusta. Crotale-yksiköillä on siis kerrallaan ampumavalmiina enintään 160 ohjusta.

ITO 05 (ASRAD-R-FIN) – vaunuja on neljä yksikköä, yhteensä 16 vaunua. Jokaisen vaunun katolla on 4 ohjusta, lisäksi jokaisen vaunun parina on yksi jalustalta laukaistava ohjus (RBS-70 MANPAD), yhteensä ITO 05 – yksiköissä on 80 ampumavalmista ohjusta.

ITO 05M (RBS-70) ohjusampumalaitteita on IISS:n mukaan 86 kappaletta. Olettakaamme, että tähän lukuun sisältyy 16 ampumalaitetta jotka on sijoitettu ITO05 – vaunujen pariksi. ITO 05M – yksiköissä on siis 70 ampumavalmista ohjusta.

Näiden lisäksi on olemassa joitakin satoja tykkejä, malliltaan 35 ITK 88, 23 ITK 95 ja 23 ITK 61.

Koska ilmatorjuntajärjestelmätkään eivät aina toimi, olettakaamme että 90% niistä on kerrallaan rivissä. Täten maasijoitteisella ilmatorjunnalla on kerrallaan hieman yli 330 ilmatorjuntaohjusta kerrallaan ampumavalmiina, ja lisäksi tietysti tykkikalusto.

Merivoimien taistelualuksilla ohjuskalustoa löytyy tänä päivänä enää Hamina – luokan ohjusveneistä, 4 venettä á 8 ITO 04 Umkhonto – ohjusta = 32 ampumavalmista ohjusta kerrallaan. Rauma – luokan ohjusveneiden varustukseen kuulunut ITO 91 Mistral on poistunut/poistumassa palveluskäytöstä ohjuksen käyttöiän tultua täyteen, korvaavaa järjestelmää ei ainakaan vielä ole hankittu.

Yhteensä PV:llä voidaan siis arvioida olevan minä hetkenä hyvänsä käytettävissään hieman alle 700 nykyaikaista ilmaan ampuvaa ohjusta, satoja ilmatorjuntatykkejä ja tuhansia ilmatorjuntakonekiväärejä. Entä sitten se vastapuoli?

Venäjän ilmavoimien kirjavasta konekalustosta nousee esiin vain muutama konetyyppi, jotka ovat käyttökelpoisia taktiseen offensiiviseen ilmatoimintaan oman maan rajojen ulkopuolella. Nämä ovat Su-27 ilmaherruushävittäjä versioineen (Su-27 + Su-30 + Su-35), Su-24 rynnäkkökone (tulevaisuudessa Su-34), Su-25 lähitulitukikone ja Tu-22M pommikone. Jätän huomioimatta MiG-31 – kaluston sekä MiG-29 – kaluston, kumpikaan ei ole suunniteltu offensiiviseen vastailmatoimintaan vastustajan ilmatilassa ja jälkimmäisen osalta on erinomaisen paljon kysymysmerkkejä lentokuntoisuudesta.

Hornetin päävastustajaa, Su-27 – kalustoa ja sen eri versioita on Venäjällä käytössä lähteestä riippuen 260 – 300 konetta. Venäjä ei missään tilanteessa kykene ryhmittämään kaikkea lentokalustoaan vain yhdelle operaatiosuunnalle, koska maan alueellista koskemattomuutta on turvattava myös muilla rajoilla. Olettakaamme tässä ajatusleikissä, että Su-27 – kalustosta (laskettuna 280 koneella) on sodan sattuessa Suomen rintamalla 60%. Näistä lentokelpoiseksi laskemme 80%. Horneteja on siis vastassa 134 nykyaikaista hävittäjää. Koska lentomatka punaisilla ilmavoimilla on pidempi ja hävittäjien täytyy saattaa pommi- ja rynnäkkökoneita joiden uudelleenaseistaminen maassa on hidasta, lasketaan koneille 3 lentosuoritusta / vrk. Punainen hävittäjäkalusto kykenee siis 400 sotalentoon vuorokaudessa.

Ilmataistelussa Suomesta siniset ilmavoimat kykenevät siis noin kuuteenkymmeneen prosenttiin punaisten hävittäjien taistelulentomäärästä. Kaluston ollessa kohtuullisen tasaväkistä, erotus on katettava paremmalla koulutuksella sekä maa- ja merisijoitteisella ilmatorjunnalla. Joka tapauksessa jo yksinkertainen määrien tarkastelu osoittaa, että emme olekaan niin alivoimaisia kuin äkkiseltään luulisi.

 

JK. Kuten valistunut lukija havaitsi, tämä tarkastelu jätti mittaamattoman määrän variaabeleita käsittelemättä, kuten lentotukikohtiin kohdistuvan asevaikutuksen (ballistiset ohjukset, risteilyohjukset, pommikoneet, rynnäkkökoneet), sään vaikutuksen eri konetyyppien lentokelpoisuuteen, jne. Näitä kaikkia on vaikea mallintaa luotettavasti edes esimerkkiin riittävällä tarkkuudella. Tukeutumiskyvystä on vaikea antaa luotettavia arvioita, ja tässä tarkastelussa käytetyt 5 lentosuoritusta/vrk (sininen) ja 3 lentosuoritusta/vrk (punainen) voivat huomattavasti poiketa todellisuudesta, varsinkin kriisin jatkuessa pidempään. Venäjän osalta suhdelukuihin vaikuttaa myös merkittävästi se, kuinka paljon he joutuvat sitomaan kalustoa muille operaatiosuunnille. 20 000 kilometrissä maarajaa nimittäin riittää myös turvaamista.

Koko maata puolustetaan… tai sitten ei.

Kolme asiaa ovat säilyneet muuttumattomana jo pitkään kotimaisessa turvallisuuspoliittisessa liturgiassa: Yleinen asevelvollisuus, liittoutumattomuus ja koko maan puolustaminen. Noh, asevelvollisuus ei enää olekaan ihan niin yleinen kuin ennen ja Unionin jäsenenä emme ole enää täysin liittoutumattomiakaan. Entä sitten se kolmas?

Tarkastellessa kotimaan karttaa, valtakunnan ydinalueita ja Venäjältä johtavia kulkureittejä, valtakunnan alueelta pystyy ilman maantieteen professuuriakin tunnistamaan muutamia keskeisiä alueita jotka meidän tulee pitää hallussamme kaikissa tilanteissa. Nämä ovat (järjestyksessä etelästä pohjoiseen) 1) Eteläinen rantamaa + Ahvenanmaa, 2) Kaakonkulma, eli Saimaan ja Suomenlahden välinen alue, 3) Pohjois-Karjala Lieksa-Joensuu – alueella, 4) vyötärön alue Kajaanin korkeudella, 5) Kemijärven-Sallan suunta ja 6) Ivalon alue.

Sodan ajan vahvuuden laskiessa 250 000 sotilaan korville, on selvää että sodan ajan kenttäarmeija ei voi olla vahva kaikkialla. Ei se sitä itse asiassa ole ollut koskaan eikä tasajakokaan ole taktiikkaa, joten asevoimat on ryhmitettävä painopisteeseen. Koska valtakunnan väestön ja tuotannon pääosa sekä kriittinen infrastruktuuri sijaitsee karkeasti Helsinki-Tampere-Turku – kolmion sisäpuolella, tarkoittaa tämä kenttäarmeijan pääosien ryhmittämistä eteläiselle rantamaalle ja kaakonkulmalle. Muualle Suomeen ei sitten kovin paljoa riitäkään.

Sotilaallisesti ratkaisu on helppo ja looginen ymmärtää. Poliittisesti asia on vaikeampi. Ääneen ei voi Suomessa sanoa, että suurta osaa Suomesta ei todellisuudessa kyetä puolustamaan. Toki itärajalle Joensuusta pohjoiseen kyetään ryhmittämään maavoimien alueellisia joukkoja ja ilmavoimien torjuntalentojen painopiste on nopeasti vaihdettavissa, mutta ohkainen tulee olemaan puolustus Joensuusta Vaasaan ulottuvan linjan pohjoispuolella, Alueella, joka vastaa noin 2/3 isänmaan pinta-alasta.

Puolustusvoimiin kohdistuvien säästöjen hinta on raju. Entisten Lapin, Oulun, Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänien alueella asuu yli miljoona suomalaista, joita leikkausten rapauttama Puolustusvoimat ei pysty turvaamaan. Samalla pohjoisesta Suomesta on tulossa sotilaallinen tyhjiö, taidamme tietää miten niille on tapana käydä. Jotain tarttis tehrä, mutta hankalaa se on, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä.

 

NATO-yhteensopivuudesta

Suomalaisessa maanpuolustuskeskustelussa herää aika-ajoin pinnalle kysymys NATO-yhteensopivuudesta. Asian tiimoilta on nähty monenlaisia argumentteja, selväksi on tullut lähinnä se, ettei aina oikein ymmärretä mitä tuo mysteerinen yhteensopivuus tarkoittaa.

NATO:n perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen kävi selväksi, että jäsenmaiden asevoimilla oli kirjava kalustoluettelo ja runsaasti kansallisia käytäntöjä, jotka vaikeuttivat merkittävästi monikansallisten sotilasosastojen huoltoa, johtamista ja yhteistoimintaa. Näitä taistelutehoa heikentäviä tekijöitä päätettiin karsia perustamalla sopimus standardisoinnista, joka kulkee nimellä STANAG. Standardisointisopimuksissa, joiden laatimiseen jäsenvaltiot osallistuvat, määritellään liittouman käyttöön otettavat kalusto-, järjestelmä ja käytäntöstandardit.

Standardoinnin päästyä vauhtiin, läntinen varusteluteollisuus mukautui nopeasti niihin ja nykyään läntisissä asevoimissa on yhteiset rajapinnat, letkut ja liittimet sekä toimintatavat joilla kaikki harjoittelevat ja yhdessä operoivat. Tähän joukkoon kuuluu nykyään myös Suomi.

Standardisoinnin edut ovat selvät: joukot kykenevät toimimaan yhdessä tehokkaammin. Käskyrungot, laitteet, johtaminen ja logistiikka toimivat samalla tavalla, vain kieli vaihtuu tarvittaessa (esim kansalliset operaatiot tai harjoitukset). Haittapuolena yhden jäsenvaltion kehittämä standardia parempi menetelmä tai väline ei ehkä pääse koskaan sotilaiden käyttöön mikäli sitä ei ole standardiksi hyväksytty. Näin kävi esimerkiksi Hornetin kotimaiselle tietovuojärjestelmälle VIIRI:lle ja sen suunnitellulle seuraajalle SIHTI:lle, tilalle tulee standardisoitu Link-16 datalinkki. Kuten kaikessa, myös standardisoinnissa on siis hinta maksettavana.

NATO:n standardien mukaisten järjestelmien ja käytäntöjen vastustajien puheenvuoroissa esitetään kritiikin lisäksi varsin harvoin (= ei ollenkaan) vaihtoehtoja. Mitä ne voisivat olla?

STANAG:n ulkopuolella ei ole olemassa maailmanlaajuista tai valtioidenvälistä standardointijärjestelmää. Ei siis ole olemassa muuta yhteensopivuutta kuin NATO-yhteensopivuus. Ei ole Varsovan liitto – yhteensopivuutta tai Kiina-yhteensopivuutta tai EU-yhteensopivuutta tai vaikka Afrikan Unioni-yhteensopivuutta. On siis vain kansallisia järjestelmiä.

Kansallisissa järjestelmissä on omat etunsa. Ilman standardisoinnin ”rasitetta”, STANAG:n hyväksymiä järjestelmiä parempia kansallisia järjestelmiä olisi mahdollista ottaa käyttöön. Tämä tukisi kotimaisen teollisuuden tuotantoa, niin kauan kuin asiakkaana on Puolustusvoimat. Kansalliset järjestelmät voivat tarvittaessa olla joustavampia ja muutokset helpompia toteuttaa, kun ei tarvitse kysyä keneltäkään muulta, onko muutos ok.

Haittapuoletkin ovat selvät. Mikäli kotimainen teollisuus valmistaisi epästandardimaisia tuotteita, niiden myyminen ulkomaille olisi vaikeaa. Epästandardimaisten käytäntöjen ja johtamisjärjestelmien johdosta Suomalaisten sotilasosastojen käytettävyys ulkomailla olisi nykymaailmassa paljon vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa. Lisäksi, mikä ehkä tärkeintä, epästandardit vaikeuttaisivat tai tekisivät ehkä mahdottomaksi ulkomaisen sotilaallisen avunannon Suomeen kriisin sattuessa. Suomi ei voisi, talvisodasta poiketen, vastaanottaa ulkomaisia hävittäjiä tai ilmatorjuntayksiköitä ilmatilaa turvaamaan. Merivoimille olisi vaikeaa turvata alusliikennettä Suomeen yhdessä muiden maiden kanssa. Länsimaista kalustoa olisi hankala kriisin tullen hankkia lisää edes rahalla, kun se ei olisi yhteensopivaa kotimaisen kaluston kanssa.

Vastoin ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä, NATO-yhteensopivuus ei estä kotimaisen tai edes venäläisen sotamateriaalin käyttöä Puolustusvoimissa. Yhteensopivuuden puutteesta johtuen ei Suomessa ole romutettu panssarivaunuja, rynnäkkökiväärejä tai räjäytetty venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia, toisin kuin vaikka kansanedustaja Niinistö väittää. Yhteensopivuus tai sen puute ei myöskään ole ollut este kotimaisen tai edes venäläisen kaluston hankkimiselle. Kotimaisia välineitä on hankittu, ja tullaan hankkimaan. Venäläisiä välineitä ylläpidetään ja uusiakin on yritetty hankkia. Muun muassa 2000-luvun puolessavälissä hankittaessa Iglan seuraajaa, tarjouspyyntö lähetettiin Venäjälle Igla-S ohjuksesta, eivät halunneet myydä. En sitten tiedä olisiko Igla-S tullut valituksi vaikka olisivat myyneetkin, joka tapauksessa PV:llä ei ole poliittista tai sotilaallista ”emme osta Venäjältä mitään” – linjaa. Venäläisen kaluston hankkimisen ongelmana on tietysti se, että kaikki sodan ajan tarpeet on ostettava kerralla, mikä nostaa hintaa nykymalliin verrattuna, jossa PV hankkii ns. tulenavaukseen ja koulutukseen tarvittavan määrän ja lisää ostetaan tilanteen vaatiessa. Yhteensopivuuden puute toki käytännössä estää esimerkiksi venäläisen kaliiperin tykistön hankkimisen, mutta kas kummaa, myös venäläiset itse valmistavat NATO-standardin mukaisia sotavarusteita vientimarkkinoita varten (esim MZ-146-1 155mm haupitsi). Myös Kiinassa valmistetaan STANAG:n standardien mukaista kalustoa, sekä omaan käyttöön että vientiin.

Haikailut epästandardien perään on siis helppo ohittaa. Oltiin NATO:sta mitä mieltä hyvänsä, muita standardeja sotilasalalla ei ole, ja myös muut suurvallat ovat siirtymässä käyttämään samoja standardeja. Pitäisikö meidän keksiä siis kansallisen itsetunnon kohottamisen nimissä pyörä uudelleen?

 

Pienenevien ikäluokkien harha

Puolustusvoimauudistuksen yhteydessä tapahtuvan muutoksen tarpeellisuutta on perusteltu monilla argumenteilla. Mielenkiintoista kyllä, puolustusvoimien komentajan, kenraali Ari Puheloisen tiedotustilaisuudessa valtioneuvoston linnassa pienenevät ikäluokat olivat perustelujen kärjessä. Pienenevillä ikäluokilla on perusteltu sekä rauhan ajan koulutusorganisaation ohentamista, että sodan ajan joukkojen määrän laskemista.

Tarkasteltaessa tilastokeskuksen tarjoamia syntyvyystilastoja, havaitaan kyllä että esim vuonna 1998 syntyneitä on noin 6000 vähemmän kuin nyt palveluksessa olevia 1993-ikäluokan suomalaisia, poikia on täten siis n. 3000 vähemmän kuin nyt.  Täten on ymmärrettävää että rauhan ajan koulutusorganisaatiossa ei ole mielekästä säilyttää kasarmeja tyhjillään sillä kuten aiemmin todettua, rakennusten vuokraaminen on sotaväelle kallista puuhaa.

Sodan ajan joukkojen osalta logiikka kuitenkin ontuu. Tällä hetkellä PV kouluttaa n. 27 000 nuorta reserviin vuosittain. Aiemman kenttäarmeijan kouluttamiseen (350 000) kuluva aika oli siis 13 vuotta. Koska poistumaa reservin aikanakin on, laitetaan tillikkaa vielä vuoden verran eli 14 vuotta. Keskimäärin kenttäarmeijan reserviläinen olisi siis n. 27 vuotta vanha.

Sodan ajan 250 000 hengen vahvuisen kenttäarmeijan koulutuskierto 24 000 sotilaalla vuosittain tulee kestämään noin 10½ (+1) vuotta, reserviläisen keski-iän laskiessa 25-26 vuoden tienoille. Mikäli haluaisimme ylläpitää 350 000 sotilaan vahvuista asevoimaa, koulutuskierron pituus olisi noin 15 vuotta.

Laskelma osoittaa, että 350 000 sotilaan vahvuisen kenttäarmeijan ylläpito pienemmilläkin ikäluokilla tarkoittaisi vain yhden-kahden saapumiserän pitämistä palveluksessa vuoden pidempään. Käytännössä ratkaisulla ei olisi vaikutusta taistelijan suorituskykyyn, sillä reserviläisen keski-iän nousu olisi vain samanmittainen.

Sodan ajan vahvuuden laskeminen ei siis ole ikäluokkien pienenemisestä johtuva pakko, vaan tietoinen valinta. Valinta jonka tekevät yhtäältä PV:lle rahoituksen myöntävät poliitikot ja toisaalta asevoimien pitkän aikavälin kehitystä suunnittelevat upseerit. Toisinkin voisi valita.

Libanon

Joitakin kuukausia sitten suomalaiset sotilaat tekivät comebackin Libanonin eteläosiin noin 175 miehen vahvuisella osastolla. Aiemmin suomalaisia on operoinut alueella suurempia määriä vuosina 1982-2001 ja 2006-2007. UNIFIL-operaation lisäksi suomalaisia on palvellut ja palvelee alueella sotilastarkkailijoina UNTSO – operaation alla. Mutta miksi sinne mentiin uudelleen?

Kosovon ja Tsadin operaatioiden päätyttyä suomalaisia ei palvellut ulkomaan operaatioissa suurena joukkona muualla kuin Afganistanissa. Taistelijoiden määrissä mitattuna oltiin tultu aika kauas rauhanturvalain sallimasta 2000 sotilaasta ja jopa pitkäaikaisesta tavoitteesta, 1000 sotilaasta (joiden kustannukset olisivat enintään 100 milj. e). Ajat rauhanturvaamisen suurvaltana olivat siis ohi, ja taitavat myös sellaisena toistaiseksi pysyä.

UNIFIL-operaation keskeisenä tavoitteena on mahdollistaa Libanonin asevoimien kontrollointi maan eteläosissa, alueella joka aiemmin oli Hezbollahin hallussa. UNIFIL:n sotilaat valvovat myös Israelin ja Libanonin välistä aselepolinjaa ja avustavat humanitaarisen avun toimittamista ja pakolaisten paluuta alueelle. Aika nussakka keikka siis Afganistaniin verrattuna, ja siinä ehkä pulma.

UNIFILin läsnäolosta huolimatta Hezbollah on Libanonissa pysyvästi läsnä, vaikkakaan ei tällä hetkellä operaatioalueella avoimesti. Mikäli Hezbollah näkee tarpeelliseksi aseellisen yhteenoton Israelin kanssa á la 2006, tilanne myös operaatioalueella muuttuu. On epätodennäköistä että Libanonin asevoimat yhdessä UNIFIL – joukkojenkaan kanssa pystyisivät estämään Hezbollahin operointia alueella, jos Hassan Nasrallah niin päättää. Yhtälailla sekä Libanonin asevoimilla että UNIFIL – joukoilla on mahdotonta estää Israelin asevoimien operointi UNIFIL:n vastuualueella, mikäli vuoden 2006 tapahtumat olisivat toistuakseen. Todennäköisimmin UNIFIL joutuisi vetämään joukkonsa alueelta, Hezbollah palaisi näkyvästi etelä-Libanoniin ja kävisi alueella taisteluita Israelin asevoimien kanssa, Libanonin asevoimien puuttumatta tilanteeseen muuten kuin itsepuolustuksen merkeissä.

UNIFIL:n asema on siis ongelmallinen ja ottaen huomioon että suomalainen osasto edustaa vahvuudeltaan noin yhtä (1) prosenttia UNIFIL:n kokonaisvahvuudesta, voidaan todeta että suomalaiset sotilaat eivät pysty alueella sotaa estämään.  Puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty otti myös viime vuonna kantaa operaation toimivaltuuksien ongelmiin.

Toimivaltuuksien puutteesta johtuen todellisen rauhan rakentaminen alueella on siis vaikeaa, vaikka joukot tekisivät niiden puitteissa työnsä kuinka hyvin tahansa. Entä sitten hyöty kotimaan puolustukselle? Ammattisotilasta ilahduttaa tietysti aina, kun sotilaat saavat tehdä sotilaan töitä. Tämä on tärkeää yhtälailla kertausharjoitusten puutteesta kärsiville reserviläisille kuin asiakirjojen pölyttämille ammattilaisillekin. Tässäkin suhteessa Libanon ja Afganistan ovat eri maata. Toisessa käydään ihan oikeasti sotaa ja hyödyt ovat ihan eri luokkaa.

Entä sitten poliittinen herkku? Afganistanissa Suomi operoi meille kolmen tärkeän kumppanin kanssa: Ruotsi, Saksa ja Yhdysvallat. Osallistumalla ISAF-operaatioon Suomi antaa oman panoksensa yhteiseen käsikassaraan, siinä toivossa että tarvittaessa voisimme ehkä itsekin saada apua. Libanonissa sen sijaan toimitaan YK-operaatiossa yhdessä Irlantilaisten kanssa ja kaikella kunnioituksella Irlantia kohtaan, sieltä ei ole juuri apua odotettavissa vaikka he olisivat kuinka halukkaita sitä antamaan.

Libanonissa ollaan siis suorittamassa tehtävää joka on ehkä mahdoton toteuttaa, josta on melko rajoitetusti hyötyä kotimaan puolustukselle,  joka on jatkunut 34 vuotta ja josta ei juuri irtoa poliittisia irtopisteitä tärkeimmiltä kumppaneiltamme. Vaikuttaa siltä, että Libanonin menemisen ainoa tarkoitus onkin pönkittää Suomen asemaa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyskilpailussa. Onkohan se sen arvoista?