Islantiin

Pitkällisen kädenväännön lopputulemana näyttäisi olevan, että Suomi ja Ruotsi tulevat lähettämään hävittäjäkoneita Islannin ilmatilaa turvaamaan. Julkistettuja päätöksiä on syytä odottaa lähiviikkoina, ainakin jos poliitikkoja lähellä oleviin lähteisiin ja aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun on uskominen. Tarkastellaanpas siis hetki mistä on oikeastaan kyse.

Toisin kuin julkisen keskustelun liturgia antaa ymmärtää, Suomi ei ole menossa valvomaan Islannin ilmatilaa. Jos olisi, Islantiin kannattaisi viedä ilmavalvontatutkia. Lentokoneilla ei valvota ilmatilaa, sen sijaan niillä voidaan (monien muiden juttujen lisäksi) aseellisesti turvata ilmatilan koskemattomuus. Ero voi vaikuttaa semantiikalta, mutta ilmatilan turvaamisessa on kyse tarvittaessa tappavan voiman käytöstä ilmatilaan tunkeutumisen estämiseksi, ilmavalvonnan tavoitteena on selvittää mitä ilmatilassa liikkuu. Sotilaan ja juristin kannalta ero on merkittävä.

Vaikeuksia riittää

Toisen valtion ilmatilan turvaaminen on varmasti aiheuttanut melkoista päänvaivaa Puolustusministeriön valmisteleville virkamiehille. Ilmatilan turvaamisesta NATO:n alueella vastaa liittouma, joten worst case scenario on seuraava:

Venäläinen pommikone lähestyy Islannin ilmatilaa ja kone havaitaan ilmavalvontasensoreilla. NATO:n ilmaoperaatiokeskuksesta käsketään tunnistustehtävä ja suomalainen Hornet nousee Keflavikin tukikohdasta ilmaan. Hornet-lentäjä suorittaa tunnistuksen. Pommikone ei muuta reittiään, vaan tunkeutuu Islannin ilmatilaan, syystä tai toisesta, eikä vastaa torjuntahävittäjän radiokutsuun. Ilmaoperaatiokeskuksesta annetaan varoitus- ja myöhemmin torjuntatehtävä, jonka seurauksena pommikone putoaa mereen, liukuen juuri ja juuri kansainväliselle merialueelle.

Poliittinen paine Moskovasta tulisi olemaan valtava. Lentäjän ja häntä johtaneen taistelunjohtajan toimet kyseenalaistettaisiin. Tässä tilanteessa myös juridisen selkänojan täytyy olla aukoton: oliko suomalaisella lentäjällä suomen lakien mukaan oikeus käyttää tappavaa voimaa toisen valtion alueen turvaamiseksi? Oliko suomalaisella taistelunjohtajalla oikeus käskeä torjuntatehtävä lentäjälle? Voiko puolustusministeri tai ylipäällikkö delegoida kansallisen tulenavausoikeutensa kasvottomalle NATO:n organisaatiolle? Itsepuolustukseen vetoaminen ei tässä tapauksessa onnistuisi.

Islannin ilmatilan turvaaminen ei sotilaallisilta toimintamenettelyiltään juuri eroaisi kansallisesta. Meillähän lennostot suorittavat alueellisen koskemattomuuden turvaamista päivittäin. Islannin tehtävällä on myöskään vaikea nähdä merkittäviä yhteensopivuushyötyjä. Mikäli määrärahat otetaan puolustusbudjetista (kuten luulen), tehtävä itse asiassa heikentää kansallista ilmapuolustuskykyä. Karjalan Lennoston komentaja, eversti Ari Jussila antoi lentoupseerin näkemyksen tehtävään Savon Sanomien haastattelussa toukokuussa. ”Jos ulkomaille lähdetään, Islanti-operaatio ei kehitä millään tavalla lentäjien taktista suorituskykyä.

Miksi sitten?

Juridisista vaikeuksista ja sotilaallisesta hyödyttömyydestä huolimatta Islantiin silti mennään. Operaation taustalla on siis nähtävä ennenkaikkea poliittiset intressit. Hallitus ja TASPRES näkevät että Ilmavoimien osaston lähettämisellä saavutetaan poliittisia hyötyjä. Täten tehtävä on linjassa Libanonin operaation kanssa, jonka taustalla on nähtävä (kuviteltu tai todellinen) vaikutusvallan kasvattaminen YK:ssa. Islanti, Libanon ja Afganistan ovat periclausewitzilaisia toimia, jossa sotilaallista voimaa käytetään poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, kuten Tarmo Ropponen toukokuussa hieman eri sanoin antoi ymmärtää. Mielenkiintoista on myös se, että tätä voimapolitiikkaa toteuttavan hallituksen ulkoministeri on tunnettu pasifisti Erkki Tuomioja, joka ei tyypillisesti ole ollut realistisen intressipolitiikan äänekkäin asianajaja.

En ryhdy tässä yhtedessä arvioimaan Islannin operaation poliittisia hyötyjä, uskon että esimerkiksi Ulkopolitistin kirjoittajat osaavat ottaa asiaan paremmin kantaa. Tyydyn vain harmittelemaan sitä, ettei hallitus jälleen kerran kykene käymään Islanti – operaation todellisista syistä julkista keskustelua, vaan se verhotaan jopa virheellisen terminologian taakse. Henkilökohtaisella tasolla en myöskään näe ongelmaa siinä, että sotilaiden tehtäväkenttä muuttuu Suomen puolustamisesta Suomen intressien puolustamiseksi, kunhan kaikki ovat tietoisia mistä on kysymys.

Näin lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: kun Suomi jo antaa liittouman käyttöön sotilaallista voimaa  ja tosiasiallisesti kohta turvaa sekä NATO:n jäsenmaata (Islanti) että liittouman intressejä (Afganistan), voisimmeko me lopultakin ottaa vastaan myös liittouman antaman avun meille ja liittyä jäseneksi? Nykytilanteessa koemme jo jäsenyyden haitat, mutta emme nauti hyödyistä. Paradoksaalista on se.

Mainokset

Mitä apua NATO:sta?

Suomen NATO-jäsenyyden poliittisista vaikutuksista on Suomessa debatoitu jo pitkään, ja ilmiselvää lienee, että asiasta on erimielisyyksiä. Yhtä lailla Suomessa käydään, ainakin harrastelijatasalla, ajoittaista keskustelua kollektiivisen puolustusvelvoitteen (5. artikla ja Lissabonin sopimus) pitävyydestä. En aio tarttua näihin aiheisiin, mutta totean silti että jäsenmaiden keskuudessa ei, Baltiaa lukuunottamatta, tätä keskustelua juurikaan esiinny. Esimerkiksi norjalaiset sotilaat, joiden kanssa olen aiheesta ulkomailla keskustellut, ihmettelivät koko kysymystä.

Jäsenyyden sotilaallisista vaikutuksista ja eritoten ”Suomen rintamalle” tarvittaessa siirrettävistä sotilaallisista suorituskyvyistä ei ole juuri julkisuudessa keskusteltu, siispä tartun jäsenyysaiheeseen tiukan sotilaallisesta näkökulmasta ja tarkastelen niitä suorituskykyjä, millä kansallista puolustustamme voitaisiin liittokunnan muiden jäsenten toimesta tarvittaessa vahventaa. Tässä yhteydessä on merkityksellistä ymmärtää, että NATO:lla organisaationa ei ole omaa sotilasvoimaa (pl.  tutkavalvontakoneet), vaan suorituskyvyt tulevat jäsenmaiden tuottamina.

Koska mikään sotavoima ei ole vahva kaikkialla yhtäaikaa, NATO:n suorituskykyjäkin keskitetään sinne, missä tarve on suurin. Tässä tarkastelussa NATO:n toiminnan painopiste on pohjoisella sivustalla, Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan alueella. Koska Suomen ja Ruotsin turvallisuusratkaisuja voidaan pitää toisiinsa kytkettyinä, oletan että Ruotsi on liittynyt jäseneksi samanaikaisesti Suomen kanssa.

Johtuen sekä maantieteestä että poliittisista suhteista ja traditioista, Suomelle merkittävimmät kumppanijäsenet tulisivat olemaan Ruotsi, Norja, Tanska, Viro, Saksa, Hollanti, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Painostusvaihe

Lähes jokaista nykyaikaista kansainvälistä laukaustenvaihtoa on edeltänyt verbaalinen laukaustenvaihto, ajanjakso jolloin diplomatian kieli koventuu ja poliittisella kentällä käydään joko aktiivisia neuvotteluja tai neuvotteluyhteydet ja diplomaattisuhteet ovat poikki. Myös taloudellisia ja sotilaallisia painostuskeinoja, ml. asevoimien rajoitettu käyttö, voidaan käyttää. Samanaikaisesti asevoimat pyrkivät kohottamaan valmiuttaan kutsumalla joukkoja palvelukseen ja harjoituttamalla näitä. Painostusvaiheen pituudesta on merkittäviä näkemyseroja, toisten uskoen välittömään Spetznaz-ukkojen lastaukseen Aeroflotin koneisiin jo hyvien suhteiden aikana, toisten uskoessa valmistautumisen kestävän kuukausia, jopa puoli vuotta. Esimerkiksi Kosovon sotaan valmistautuminen vei NATO:lta noin 5 kuukautta, Georgian sotaan valmistautuminen otti Venäjältä kolmisen kuukautta.

NATO:n työkalu kriisin de-eskaloimiseen painostusvaiheen aikana on nopean toiminnan joukot, NATO Response Force (NRF). NRF, jonka osallisena Suomikin on, voidaan siirtää operaatioalueelle kärkijoukkojen osalta alle viikossa. Joukon kokoonpano vaihtelee rotaatioittain, mutta se sisältää sekä maa-, meri- että ilmavoimien elementtejä.  NATO:n nettisivujen mukaan NRF sisältää tällä hetkellä n. 13 000 sotilasta ja näiden lisäksi joukkopoolin, josta voidaan tarvittaessa vahventaa kärkijoukkoa.

NRF itsessään ei ole niinkään merkittävä sotilaallinen voima, sen sijaan se on ennenkaikkea työkalu jolla liittouma tarvittaessa osoittaa sitoutuneisuutensa jäsenvaltion kollektiiviseen puolustukseen.

Itse NRF-joukkojen lisäksi ehkä vieläkin merkittävämpää on liittouman tiedustelu- ja maalittamissuorituskykyjen sekä huoltovarmuudellisten tekijöiden keskittäminen toiminta-alueelle. Täten Suomen alueelle voitaisiin keskittää esimerkiksi lääkintähuollon materiaalia, ampumatarvikkeita ja polttoainetta.

NATO:n kohottaessa valmiuttaan eteläisellä Itämerellä parannetaan myös kansallisen huoltovarmuuden toimintaedellytyksiä.

Strategisen iskun torjunta

Kotimaisen puolustussuunnittelun painopiste on jo pitkään ollut strategisen iskun torjunnassa. Liturgiaa tuntemattomille, strategisella iskulla tarkoitetaan nopeaa yllätyshyökkäystä jolla pyritään lamauttamaan yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja valtionjohdon toimintakyky sekä estämään sotilaallisen voiman kasvattaminen kohdealueella. Strategisen iskun torjuntaan vaadittavien sotilaallisten suorituskykyjen on oltava nopeasti siirrettäviä, tulivoimaisia ja kauaskantoisia.

Ilmapuolustus

Ilmapuolustuksen onnistuminen on edellytys riittävän aikavoiton hankkimiselle, jotta maavoimien joukot ehditään perustaa, kouluttaa ja ryhmittää toiminta-alueille. Lisäksi se on edellytys yhteiskunnan elintärkeiden kohteiden suojaamiseksi. Kuten aiemmin kirjoitin, mikäli Venäjän ilmavoimakomponentti keskitetään Suomen lähialueelle, tilanne on meille epäedullinen, vaikkakaan ei mahdoton. Kansallista ilmapuolustustamme olisi loogisinta vahventaa niin hävittäjätorjunnan, ilmatorjunnan kuin ilmavalvonnankin osalta.

NATO:n pohjoisten jäsenvaltioiden kokoonpanossa on runsaasti lentokalustoa, joka voidaan kohtuullisen nopeasti uudelleenryhmittää liittouman alueella, kuten Libyan sota osoitti. Suomen tapauksessa hävittäjävoimaa voitaisiin keskittää lentueen verran (n. 12 konetta) Ruotsista, Tanskasta, Hollannista, Belgiasta tai Britanniasta. Vahvuus kaikkiaan voisi olla kahden laivueen (2 * 24 konetta) luokkaa, mikä määrällisesti lähes tuplaisi Ilmavoimien suorituskyvyn hävittäjätorjunnassa. Koska kyseessä ovat monitoimikoneet (F-16, Gripen, Eurofighter), osastot kykenevät suorittamaan myös ilmasta-maahan -tehtäviä. Hävittäjien lisäksi liittoumalla olisi käytössään lentävää tutkailmavalvontaa (E-3 Sentry, Erieye) joilla voidaan vahventaa ilmavalvonta- ja taistelunjohtokykyä.

Norjan asevoimien painopisteen ollessa pohjoisessa, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosista voidaan muodostaa erillinen ilmaoperaatiosuunta, jonka ilmapuolustuksesta vastaa esimerkiksi Norjan, Ruotsin ja Suomen ilmavoimat yhdessä vahvennettuna Norjanmerellä operoivilla lentotukialuksilla (Yhdysvallat).

Itse koneiden mukana tarvittaisiin myös tukeutumissuorituskykyjä, sillä Ilmavoimien henkilöstö on mitoitettu vain omien koneiden tukeutumisen mahdollistamiseksi. Tämä tarkoittaa siis varaosia ja mekaanikkoja, tankkauskykyä ja aseistamiskykyä sekä tukikohtien maasuojausta. Soveltuvia lentokenttiä sentään riittää, Suomessa lienee n. 30-40 lentopaikkaa joista kyetään operoimaan parven suuruisella (4 konetta) osastolla.

Ilmauhkan kevennettyä merkittävästi kylmän sodan ajoista NATO:n jäsenvaltioilla on ”jouten” merkittävä määrä pitkän kantaman ilmatorjuntakalustoa. Eritoten Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa on joukkosupistuksista huolimatta lukuisia Patriot-yksiköitä (yhteensä lähes 20 patteristoa). Ryhmittämällä yksi-kaksi patteristo(a) pääkaupunkiseudulle saataisiin Helsingin seudun ilmapuolustukseen pitkän kantaman elementti, johon kansallisilla resursseilla ei ole varaa. Patteriston keskittämisellä vapautettaisiin myös osa kansallisista lyhyemmän kantaman ohjusyksiköistä muiden kohteiden suojaamiseen ja mahdollistettaisiin rajoitettu ballististen ohjusten torjuntakyky, jota voitaisiin tarvittaessa täydentää Arleigh Burke – luokan ohjushävittäjällä. Ilmatorjuntayksiköiden ryhmittäminen Suomeen saattaa edellyttää kaluston etukäteissijoittamista Suomen alueelle riittävän valmiuden saavuttamiseksi.

Meripuolustus

Kokonaisuudessaan NATO:n merellinen voima Itämerellä (sisältäen merellä toimivan ilmavoimakomponentin) on merkittävästi suurempi kuin Venäjän Itämeren laivaston. Suomen ja Venäjän välisen kriisin sattuessa Suomelle riittää, että NATO:n merellinen voima sitoo Kaliningradissa olevat Venäjän Itämeren laivaston joukot Kaliningradin lähialueille ja mahdollistaa huoltokuljetukset Tanskan salmiin saakka. Kaliningradiin tukeutuvien alusten sitominen Itämeren eteläosiin mahdollistaa myös Merivoimien painopisteen asettamisen Suomenlahden alueelle. Jäsenyys tekisi myös käytännössä mahdottomaksi Itämeren laivaston maihinnousuoperaatiot Suomenlahden itäosia lukuunottamatta.

Tarvittaessa liittouma voi siirtää Suomen lähialueille ja läntiselle Itämerelle sukellusveneentorjuntakykyä sekä miinoitteiden raivauskykyä huoltovarmuuden parantamiseksi.

Maapuolustus

Maavoimat puolustushaarana on logistisesti vaikein siirtää ja toisaalta täkäläiset olosuhteet tekevät maaoperaatiot haastavaksi liittouman jäsenmaille. Mikäli vanhat suunnitelmat pitävät paikkansa, liittouma keskittää Yhdysvaltalaisia, Britannialaisia ja Hollantilaisia merijalkaväen joukkoja Etelä-Norjaan ja maavoimien pääosan (9 divisioonaa, operaatio Eagle Guardian) Puolan-Baltian alueelle, jossa maasto on soveltuva läntiselle maataisteluopille. Keskittämällä joukkoja Puolan ja Baltian alueelle liittouma pakottaisi Venäjän keskittämään joukkojaan Pietarin eteläpuolelle, keventäen painetta Suomen lähialueella.

Suomen alueelle voitaisiin keskittää nopeasti ryhmitettäviä ilmakuljetteisia joukkoja joiden toiminta-alue olisi todennäköisesti selustan alueet Eteläisessä Suomessa sekä erikoisjoukkoja tiedustelu-, tuhoamis ja maalittamistehtäviin.

Hyökkäys alueiden valtaamiseksi

Toiselta nimeltään PV:n ”kun paska iskee tuulettimeen-skenaario”, jossa strategisen iskun jatkeena toimii merkittävä maaoperaatio alueiden valtaamiseksi. NATO:n jäsenvaltioiden joukkorakennetta, valmiutta ja kuljetuskykyä tarkasteltaessa käy ilmi, että on vain melko rajallinen määrä joukkoja joita edellämainittujen lisäksi voitaisiin Suomen alueelle keskittää. Maapuolustuksen runkona toimisivat siis kansalliset maavoimat, joiden taistelua tukee monikansalliset ilma- ja merivoimat sekä rajoitettuja maavoimakomponentteja, kuten erillinen PSV-pataljoona (SWE), taisteluhelikoptereita (NED) ja kuljetushelikoptereita (SWE, NED, UK, US), erikoisjoukkoja, miehittämättömiä ilma-aluksia ja raskaita raketinheittimiä.

Johtopäätökset

Liittoumalla on käytettävissä huomattava määrä suorituskykyjä, joista läheskään kaikki ei ole sellaisenaan siirrettävissä Suomen puolustuksen käyttöön, mutta ne jotka ovat, parantaisivat merkittävästi ilma- ja meripuolustuksellista voimaa alueellamme sekä mahdollistaisivat huoltokuljetukset Itämerellä. Edellä luetellut suorituskyvyt edustaisivat todella pientä osaa liittouman käytettävissä olevasta kokonaisvoimasta. Tämä on linjassa sen näkemyksen kanssa, että Suomi ei olisi sotatoimien  painopisteessä. Maavoimallinen komponentti on vaikeammin siirrettävissä ja toimintaympäristö poikkeaa keski-eurooppalaisesta. Siksi on syytä olettaa, että kaikissa tapauksissa maapuolustuksen runko tulisi olemaan kansallinen reserviläisarmeija.