Islantiin

Pitkällisen kädenväännön lopputulemana näyttäisi olevan, että Suomi ja Ruotsi tulevat lähettämään hävittäjäkoneita Islannin ilmatilaa turvaamaan. Julkistettuja päätöksiä on syytä odottaa lähiviikkoina, ainakin jos poliitikkoja lähellä oleviin lähteisiin ja aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun on uskominen. Tarkastellaanpas siis hetki mistä on oikeastaan kyse.

Toisin kuin julkisen keskustelun liturgia antaa ymmärtää, Suomi ei ole menossa valvomaan Islannin ilmatilaa. Jos olisi, Islantiin kannattaisi viedä ilmavalvontatutkia. Lentokoneilla ei valvota ilmatilaa, sen sijaan niillä voidaan (monien muiden juttujen lisäksi) aseellisesti turvata ilmatilan koskemattomuus. Ero voi vaikuttaa semantiikalta, mutta ilmatilan turvaamisessa on kyse tarvittaessa tappavan voiman käytöstä ilmatilaan tunkeutumisen estämiseksi, ilmavalvonnan tavoitteena on selvittää mitä ilmatilassa liikkuu. Sotilaan ja juristin kannalta ero on merkittävä.

Vaikeuksia riittää

Toisen valtion ilmatilan turvaaminen on varmasti aiheuttanut melkoista päänvaivaa Puolustusministeriön valmisteleville virkamiehille. Ilmatilan turvaamisesta NATO:n alueella vastaa liittouma, joten worst case scenario on seuraava:

Venäläinen pommikone lähestyy Islannin ilmatilaa ja kone havaitaan ilmavalvontasensoreilla. NATO:n ilmaoperaatiokeskuksesta käsketään tunnistustehtävä ja suomalainen Hornet nousee Keflavikin tukikohdasta ilmaan. Hornet-lentäjä suorittaa tunnistuksen. Pommikone ei muuta reittiään, vaan tunkeutuu Islannin ilmatilaan, syystä tai toisesta, eikä vastaa torjuntahävittäjän radiokutsuun. Ilmaoperaatiokeskuksesta annetaan varoitus- ja myöhemmin torjuntatehtävä, jonka seurauksena pommikone putoaa mereen, liukuen juuri ja juuri kansainväliselle merialueelle.

Poliittinen paine Moskovasta tulisi olemaan valtava. Lentäjän ja häntä johtaneen taistelunjohtajan toimet kyseenalaistettaisiin. Tässä tilanteessa myös juridisen selkänojan täytyy olla aukoton: oliko suomalaisella lentäjällä suomen lakien mukaan oikeus käyttää tappavaa voimaa toisen valtion alueen turvaamiseksi? Oliko suomalaisella taistelunjohtajalla oikeus käskeä torjuntatehtävä lentäjälle? Voiko puolustusministeri tai ylipäällikkö delegoida kansallisen tulenavausoikeutensa kasvottomalle NATO:n organisaatiolle? Itsepuolustukseen vetoaminen ei tässä tapauksessa onnistuisi.

Islannin ilmatilan turvaaminen ei sotilaallisilta toimintamenettelyiltään juuri eroaisi kansallisesta. Meillähän lennostot suorittavat alueellisen koskemattomuuden turvaamista päivittäin. Islannin tehtävällä on myöskään vaikea nähdä merkittäviä yhteensopivuushyötyjä. Mikäli määrärahat otetaan puolustusbudjetista (kuten luulen), tehtävä itse asiassa heikentää kansallista ilmapuolustuskykyä. Karjalan Lennoston komentaja, eversti Ari Jussila antoi lentoupseerin näkemyksen tehtävään Savon Sanomien haastattelussa toukokuussa. ”Jos ulkomaille lähdetään, Islanti-operaatio ei kehitä millään tavalla lentäjien taktista suorituskykyä.

Miksi sitten?

Juridisista vaikeuksista ja sotilaallisesta hyödyttömyydestä huolimatta Islantiin silti mennään. Operaation taustalla on siis nähtävä ennenkaikkea poliittiset intressit. Hallitus ja TASPRES näkevät että Ilmavoimien osaston lähettämisellä saavutetaan poliittisia hyötyjä. Täten tehtävä on linjassa Libanonin operaation kanssa, jonka taustalla on nähtävä (kuviteltu tai todellinen) vaikutusvallan kasvattaminen YK:ssa. Islanti, Libanon ja Afganistan ovat periclausewitzilaisia toimia, jossa sotilaallista voimaa käytetään poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, kuten Tarmo Ropponen toukokuussa hieman eri sanoin antoi ymmärtää. Mielenkiintoista on myös se, että tätä voimapolitiikkaa toteuttavan hallituksen ulkoministeri on tunnettu pasifisti Erkki Tuomioja, joka ei tyypillisesti ole ollut realistisen intressipolitiikan äänekkäin asianajaja.

En ryhdy tässä yhtedessä arvioimaan Islannin operaation poliittisia hyötyjä, uskon että esimerkiksi Ulkopolitistin kirjoittajat osaavat ottaa asiaan paremmin kantaa. Tyydyn vain harmittelemaan sitä, ettei hallitus jälleen kerran kykene käymään Islanti – operaation todellisista syistä julkista keskustelua, vaan se verhotaan jopa virheellisen terminologian taakse. Henkilökohtaisella tasolla en myöskään näe ongelmaa siinä, että sotilaiden tehtäväkenttä muuttuu Suomen puolustamisesta Suomen intressien puolustamiseksi, kunhan kaikki ovat tietoisia mistä on kysymys.

Näin lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: kun Suomi jo antaa liittouman käyttöön sotilaallista voimaa  ja tosiasiallisesti kohta turvaa sekä NATO:n jäsenmaata (Islanti) että liittouman intressejä (Afganistan), voisimmeko me lopultakin ottaa vastaan myös liittouman antaman avun meille ja liittyä jäseneksi? Nykytilanteessa koemme jo jäsenyyden haitat, mutta emme nauti hyödyistä. Paradoksaalista on se.

Mainokset