Bittien maailma – puolustuksesta hyökkäykseen?

”Puolustus on valmistautumista hyökkäykseen”

Suomessa on sekä julkisella että yksityisellä sektorilla panostettu viime vuosina runsaasti tietoturvallisuuteen, kuten tehdään tietysti muuallakin. Tietoa ja tiedonvälitysverkkoja pidetään omalle toiminnalle tärkeinä. Meillä on kansallinen tietoturvaviranomainen CERT-FI, meillä on tietoturva-alan yrityksiä ja yrityksissä ja julkisyhteisöissä on tietoturvapäälliköitä ja teknistä henkilöstöä jonka työtehtävän ydin on oman toiminnan suojaaminen bittien maailmassa.

Bittien maailman puolustuksesta on siis tullut jokapäiväistä, tavallista. Hyökkääjiä sen sijaan kuvataan rikollisiksi, anarkisteiksi, ehkäpä moraalittomiksikin. Tiettävästi julkisesti tunnustettuja bittimaailman hyökkäysjoukkoja nimettynä organisaationa ei ole.

Sotilaalle taistelukentällä päätökset ovat hieman samankaltaisia kuin korttipelissä. Pitää tietää milloin hyökätä (panostaa), milloin puolustaa (maksaa toisen panos), milloin viivyttää (sököttää) tai milloin irtautua taistelusta (kipata). Miksi bittien maailmassa käytössä ovat vain check ja call – napit?

Tietoverkkojen maailma on vain yksi taistelukentän ulottuvuuksista, joissa myös sotilasorganisaation tulee kyetä toimimaan. Kaikissa ulottuvuuksissa pitää kyetä hyökkäämään (vaikuttamaan vastustajaan), puolustautumaan (estää vastustajan vaikuttaminen), viivyttämään (hankkia aikaa omille toimenpiteille) ja tarvittaessa irtautumaan jotta taistelua voidaan jatkaa myöhemmin. Tämä yksinkertainen lainalaisuus ei kuitenkaan nykyisessä moraalikäsityksessä tunnu pätevän Internetin maailmassa. Meiltä puuttuvat Internet – vaikuttamisen joukot, keinojahan on kehitelty niin kauan kuin tietoverkkojakin on ollut.

Ongelmia riittää 

Hyökkäykselliset operaatiot maailmanlaajuisessa tietoverkossa ovat sotilaallisesta näkökulmasta verrattavissa joukkotuhoaseiden käyttöön. Niillä voidaan parhaimmillaan saada aikaan suurta vaikutusta laajalla alueella, mutta pahimmillaan hyökkäyksillä on negatiivisia seurauksia omalle toiminnalle. Kuten taistelukaasujen tai biologisten aseiden käytössä, myös tietoverkkohyökkäyksissä ”vaikutusaineet” ja ”oireet” voivat levitä myös omalle puolelle. Vastustajan sotapotentiaalin heikentäminen lamauttamalla sen taloutta tietoverkkohyökkäyksillä voi aikaansaada maailmanlaajuisen talouden laskusuhdanteen josta myös itse kärsisimme. Tietokonevirusten levittäminen vastustajan tietokoneisiin voi aiheuttaa samojen virusten leviämisen omiin tietokoneisiin. Olemalla aloitteellinen valtiollinen toimija tietoverkkohyökkäyksissä voimme avata tietoverkkosodankäynnin pandoran lippaan jonka seurauksia voi olla vaikea ennustaa. Hyökkäyksiä voi olla vaikea harjoitella tuottamatta vahinkoa itselle ja paljastamatta omaa suorituskykyä. Hyökkäyskyvyn salaaminen ja oma tietoturva on haasteellista, ihmisillä kun on tapana retostella kyvyillään. Lainsäädännöllisesti hyökkäysoperaatiot globaalissa tietoverkossa ovat varmasti haasteellisia.

Joukkotuhoaseista täsmäiskuihin

Iranin ydinohjelmaa vastaan suunnatusta Stuxnet – hyökkäyksestä on jauhettu vähintäänkin riittävästi. Se kuitenkin toimii esimerkkinä valtiollisesta tietoverkkohyökkäyksestä jolla saavutettiin vaikutusta vastustajaan ilman negatiivisia vaikutuksia omassa toiminnassa. Kylmän sotilaallisesta perspektiivistä myös Puolustusvoimien tulee saavuttaa tietoverkkojen täsmäiskukyky jolla voimme heikentää vastustajan sotapotentiaalia. Täsmäiskuilla voimme heikentää vastustajan johtamiskykyä, tilannekuvaa, tiedustelukykyä, huoltokykyä, asejärjestelmien toimintaa ja aikaansaada kaaosta ja epävarmuutta syvällä vastustajan kotialueella. Mahdollisuuksia on paljon enemmän kuin pystyn itse ikinä keksimään. Uskon että kotimaista osaamista on myös olemassa.

Tietoverkkojen maailma on isolla perspektiivillä kohtalaisen tuore ilmiö. Kenellä riittää rohkeus perustaa bittimaailman hyökkäysoperaatioiden terävä keihäänkärki Suomeen vai ovatko tietoverkot meille pyhiä ja hyökkäysoperaatiot samanlainen tabu kuin tulenkäyttö vastustajan alueelle meikäläisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa? Vaarana on, että rajoittamalla omaa toimintaamme ammumme itseämme jalkaan.

Mainokset

Tiedottamisen opetuksia ulkomailta

Helmikuu, 2003. Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell esittää YK:n turvallisuusneuvostolle ja television välityksellä koko maailmalle virheellistä tiedustelutietoa Irakin joukkotuhoaseista ja vaatii kansainvälistä yhteisöä puuttumaan tilanteeseen sotilaallisin keinoin. Powell onnistuu ja Yhdysvallat kerää neljänkymmenen valtion koalition ja miehittää Irakin mutta menettää samalla ulkopoliittista uskottavuuttaan ja moraalisen asemansa läntisen vapauden puolustajana myös liittolaistensa silmissä vuosiksi eteenpäin.

Heinä – elokuu, 2008. Eri etnisten ryhmien jännitteet puhkeavat jälleen väkivaltaisuuksiksi Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa. Georgia valmistautuu sotaan separatisteja vastaan, Venäjä valmistautuu sotaan Georgiaa vastaan. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhuu vakuuttavasti Georgian suorittamasta ”etnisestä puhdistuksesta” ja väittää johdonmukaisesti Georgian aloittaneen sodan. Venäjän asevoimat lyövät Georgialaiset ja Venäjä miehittää osan Georgiasta. Läntinen yhteisö ei pääse yhteisymmärrykseen syyllisyydestä ja tuki Georgialle rajoittuu diplomaattisiin ja humanitäärisiin puheisiin ja toimiin.

Marraskuu, 2012. Israelin hallituksen tiedottaja Mark Regev ja asevoimien tiedottaja everstiluutnantti Avital Leibovich käyvät väsymätöntä tiedotuskampanjaa televisiossa myös vihamielisesti suhtautuvilla kanavilla selittäen Israelin toimien tarpeellisuutta Gazassa. Israelin asevoimat tiedottaa taisteluista ja tilanteesta tekstein, kuvin ja videoin blogissaan, Twitterissä, Facebookissa,Youtubessa ja Flickr:ssä. Asevoimat laativat helposti markkinoitavia, yksinkertaistettuja kuvia Hamasin rakettien kantamista. Länsimaisten poliitikkojen retoriikka Israelia kohtaan on selvästi lievempää kuin vuoden 2008 operaatiossa. Jopa kotoinen ulkoministerimme, joka aiemmin on lähes yksiselitteisesti omista ideologisista näkökohdistaan tuominnut Israelin toimet, on varsin puolueeton sanankäänteissään. Israelin toiminnanvapaus kasvaa. Mielenkiintoista kyllä, suurempi toiminnanvapaus ei estänyt melko nopean tulitauon alkamista.

Tiedottaminen siis vaikuttaa. Tiedottamista täytyy kohdentaa sekä ulkovaltojen päättäviin elimiin että ulkovaltojen kansalaisiin jotta nämä luovat päättäjilleen painetta ryhtyä toimenpiteisiin. Tiedottamisessa on käytettävä hyväkseen totuutta tai vähintään sellaista totuutta, jonka muuntumista tavallinen kansalainen tiedotuksen kohteena ei voi lähteitään käyttäen havaita. Kriisitiedotuksen uskottavuuteen vaikuttaa merkittävästi tiedottajan uskottavuus, johon liittyy läheisesti tuntemus asevoimista. Israelin malli poliittisesta tiedottajasta ja sotilastiedottajasta vaikuttaa toimivalta. Myös Colin Powell evp kenraalina oli hyvin vakuuttava YK-puheensa aikana. Sotilasasioista tiedottavan täytyy tuntea sotilasasiat, itsensä tekee naurunalaiseksi hyvin nopeasti mikäli faktat eivät ole kunnossa.

Kansalaisiin on vaikutettava kansalaisten käyttämillä medioilla. Myös meillä on pikkuhiljaa herätty tähän, ja PV on esillä sekä FacebookissaYoutubessa että Twitterissä. On silti huomattavaa, että toistaiseksi sisältö on lähinnä suomenkielistä, PV:n nettisivuilla on onneksi hieman ulkomaankielistä sisältöä. Mikäli haluamme vaikuttaa kriisitilanteessa poliittisiin päätöksentekijöihin kansalaiskeskustelun kautta, tulee Pääesikunnan viestintäosaston varautua vähintään englanninkieliseen tiedottamiseen, mielellään myös venäjän, ruotsin, saksan, ranskan, espanjan ja italian kielillä. Positiivista mielikuvaa kotimaisen puolustuksen oikeutuksesta tulee luoda jo rauhan aikana, ei vasta sitten kun tuuletin jo pyörii.

Kuten Israelin viimeaikaiset sodat osoittavat, tiedotuksen sisältö on päätettävä tarkkaan, vastakkain ovat informaation tarkkuus ja tiedotuksen uskottavuus sekä toisaalta operaatioturvallisuus. Tiedustelujärjestelmän muodostaman tilannekuvan näyttämisellä tiedottaja voi esimerkiksi uskottavasti osoittaa vieraan vallan tunkeutumisen alueellemme, toisaalta se voi kertoa tilannekuvan laadusta tai käytettävistä tiedustelujärjestelmistä vastustajalle jotain mitä emme halua paljastaa.

Kuten muistakaan sotatoimista, meillä ei ole juuri omia kokemuksia sotilaallisen kriisin tiedottamisesta. Viime aikoina esillä olleesta huostaanottokeskustelusta Venäjän kanssa on kuitenkin syytä oppia, sekä sotilaallisella että poliittisella viestinnällä on oltava valmius aloittaa tiedottaminen kohdemaan kieli ja kulttuuri tuntien välittömästi, ei useita vuorokausia kriisin puhkeamisen jälkeen. Tiedotussotakin voidaan voittaa tai hävitä hyvin nopeasti ja alkuvaiheen passiivisuus voi osoittautua peruuttamattomaksi virheeksi.

Seuraava uudistus on jo ovella

PV:n suurin rauhanaikainen mullistus etenee kuin juna raiteillaan. Rauhan ajan organisaatioita supistetaan suunnitellulla tavalla ja sodan ajan organisaatiotkin muuttuvat ja niiden toimintatavat uudistuvat. Kaikki viittaa siihen, että 2015 PV on todellakin uudessa muodossaan, vaikkakin ”lihakset näkyvät paremmin” – mantra onkin osoittautumassa valheelliseksi. Rahaa koulutukseen ei nimittäin ole, ja tästä ovat varoitelleet niin PV:n komentaja, pääministeri kuin puolustusministerikin. Kahden jälkimmäisen osalta voisi tietysti kysyä, mitäs läpyttelette huulianne, laittakaa asia kuntoon. Summa summarum, organisaatiomuutos toteutuu, taistelutapamuutos (ei vain maavoimissa!) toteutuu, uusien taistelutapojen edellyttämät kalustohankinnat tullaan toteuttamaan mutta mikäli rahoituskehys ei muutu post-2015, ei meillä ole resursseja kouluttaa asevelvollisia tehokkaiksi sotilasjoukoiksi.

Nyt tehtävällä uudistuksella naksautetaan sotaväki asentoon seuraavaksi noin kymmeneksi vuodeksi. Puolustusvoimien suunnittelun on kuitenkin oltava vieläkin pitkäjänteisempää, ja kunhan tästä myllerryksestä päästään kohta yli, katseet kääntyvät ensi vuosikymmenelle: mitä tapahtuu 2020-luvulla ja sen jälkeen?

Yksi merkittävimmistä tekijöistä on sotamateriaalin elinkaari ja sen hinnanmuutos. Kuten puolustusministeri tänään YLE:n ykkösaamussa totesi, sotamateriaalin hinta nousee yleistä hintakehitystä nopeammin. 2020-luvulla vanheneekin valtava määrä kalustoa.

Sotamateriaalin elinkaarissa on jonkin verran vaihtelua. Lyhytikäisemmästä päästä ovat erilaiset ohjukset, niiden käyttöikä on tyypillisesti 20-25 vuotta. Osa materiaaleista vanhentuu suorituskyvyllisesti suhteessa uudempaan, esimerkiksi 1980-luvulla ostettu pimeänäkölaite tai johtamisjärjestelmä voi toimia 2010-luvulla yhtä hyvin kuin 30 vuotta sitten, mutta nykyaikaiset pimeänäkölaitteet ja johtamisjärjestelmät ovat jo monta kertaa parempia. Pitkäikäisimpiä ovat ammuksia ampuvat aseet, kuten pistoolit, kiväärit, konekiväärit ja tykit.

Ajoneuvot kestävät meikäläisessä käytössä tyypillisesti 20-30 vuotta. 2020-luvulla joudutaan siis poistamaan käytöstä 1980-1990-luvuilla hankittuja kuorma-autoja (MASI, RASI jne), taistelupanssarivaunut (Leo2), rynnäkköpanssarivaunut (BMP-2), viimeiset ilmatorjuntapanssarivaunut (Marksman),telakuorma-autot (Bandvagn, Nasu) ja niin edelleen. Modernisoinneilla voidaan kaluston käyttöikää lisätä ehkäpä noin 10 vuodella, siis 1980-luvulla ostetut Pasi-kuljetuspanssariajoneuvot modernisoidaan lähivuosina jolloin ne jaksavat aina 2020-luvun puoleenväliin asti.

Valmiusprikaatien kalusto on hankittu pääosin 1990-luvulla ja 2000-luvulla, joten se tulee pääosin happanemaan 2020-luvulla. Osa kalustosta on tätäkin vanhempaa ja jo kertaalleen modernisoitu.

2020-luvulla ilmatorjuntakalustosta vanhenevat ainakin ITO90 Crotale (hankittu 1990-luvun alussa, modernisoitu 2010-luvun alussa) ja MOSTKA87M (hankittu 1980-luvun lopussa, modernisoitu 2010-luvun alussa).

Kuten varmaan kaikki tietävät, Hornetit on korvattava vuosina 2025-2030. Hornetin seuraaja tulee olemaan kaikissa tapauksissa erittäin kallis hanke.

Rauma-luokan ohjusveneet hankittiin 1990-luvun alussa. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, alukset modernisoidaan. Käyttöikää jatketaan noin 10 vuotta, eli alusluokka poistunee käytöstä 2020 – luvun alkupuoliskolla. Hamina-luokan ohjusveneet saavuttavat 20 vuoden käyttöiän samoihin aikoihin. Modernisoimalla ne ensi vuosikymmenellä, käyttöikä jatkunee 2030-luvulle. Rahaa joka tapauksessa palaa myös modernisointiin.

Tämän sekavan selostuksen perusteella ensi vuosikymmenellä käytöstä poistuvat (jos mitään ei tehdä) kaikki maavoimien operatiiviset joukot, kaikki hävittäjälentokoneet ja puolet merivoimien iskukykyisimmistä aluksista, toisen puolen tullessa modernisoiduksi. Ensi vuosikymmenen jälkeenkin käyttökelpoista lienee nyt uudistettavat maavoimien alueelliset joukot, ilmavoimien tukeutumis-, valvonta- ja johtamisjärjestelmä ja merivoimien valvonta- ja johtamisjärjestelmä, nämäkin kaikki tietyin varauksin.

Ottaen huomioon tämän kaluston ja sen tosiasian, että poistuvat järjestelmät ovat kaikki erittäin kalliita uusia, tulemme näkemään ensi vuosikymmenellä seuraavan suuren puolustusvoimauudistuksen. On täysin mahdollista, että maavoimilla ei tule enää olemaan operatiivisia joukkoja, vaan Maavoimat siirtyvät kokonaisuudessaan alueellisten joukkojen viitoittamaan taisteluosastomalliin. Hornetin seuraajan lukumäärä tulee olemaan nykyistä pienempi, ehkäpä 30-40 taistelukonetta. Rauma-luokalle tuskin tulee seuraajaa, jolloin isänmaan merivoimien ohjusvenemäärä jää neljään (4). Samalla merivoimien toiminnot keskitettäneen täysin Turkuun.

Mikäli poistuvia suorituskykyjä halutaan korvata, tullaan rauhan ajan organisaatioissa siirtymään yhä keskitetympään kokonaisuuteen. Nyt yhdistettäväksi leimattuja joukko-osastoja (nykyiset Viestirykmentti, Tykistöprikaati, Lapin Ilmatorjuntarykmentti) lakkautetaan siten että toiminnot siirretään muihin, suurempiin kokonaisuuksiin. Nyt toteutettava hallinnollinen yhdistäminen ei tule tuottamaan riittävästi säästöjä. Sotakouluja tullaan yhdistämään nykyisestäkin. Mekanisoitujen taisteluosastojen kaluston vanheneminen voi tarkoittaa merkittäviä muutoksia nykyisen Panssariprikaatin organisaatioon. Ilmavoimat joutunee luopumaan kokonaan Tampereen tukikohdasta. Henkilöstöä tullaan karsimaan nykyisestä kaikissa puolustushaaroissa.

Mikäli tulevaisuus Puolustusvoimien palveluksessa kiinnostaa, suosittelen tarkastelemaan mitä suorituskykyjä PV:llä tulee olemaan käytössään 2020-luvun jälkeen ja hankkimaan osaamisen siihen liittyen, muuten tekee itsestään järjestelmälle tarpeettoman. Asuntolainaa ei lohdulla makseta.

 

Minne menet, miehistö?

Varusmieskoulutuksessa on epäilemättä otettu merkittäviä edistysaskeleita nykyisen joukkotuotantomallin tultua käyttöönotetuksi 1990-luvun loppupuolella. Koulutuksen painopisteeksi on selkeästi muodostunut johtajakoulutus, johon myös monin eri keinoin panostetaan. Varusmiesjohtajat pyritään valikoimaan mahdollisimman hyvin alokasjoukosta eri mittareita käyttäen (toki aineksen riittävyydestä tai mittareista voi debatoida). Itse johtajakoulun (aliupseerikurssi, reserviupseerikurssi) käytyään varusmiesjohtajat saavat pääsääntöisesti harjoitella 5-6kk oman sodan ajan joukkonsa johtamista ja kouluttamista. Ammattisotilaiden rooliksi on muodostunut kouluttajan kouluttaminen, sillä uskomuksella että koulutustaito kehittää myös johtamistaitoja. Johtamiskautensa aikana varusmiesjohtajia arvioidaan, heidän kanssa käydään palautekeskusteluja, tyypillisesti sotaharjoitusten jälkeen ja perus-, erikois- ja joukkokoulutuskausien päätteeksi. Johtamiskoulutusjärjestelmä on mielestäni aika hyvä väline varusmiesjohtajalle omien kykyjen ja ominaisuuksien tunnistamiseen ja suunnitelmalliseen kehittämiseen. Kotiutuvat varusmiesjohtajat myös kyselyjen mukaan keskimäärin arvostavat saamaansa koulutusta. Painopiste on mielestäni oikea, johtaja on joukkonsa tärkein yksittäinen taistelija, oli joukkona sitten jääkäriryhmä tai osakeyhtiön henkilöstö.

Miehistön osalta asia on toisin. Miehistö saa keskimäärin huonompaa koulutusta, koska heille koulutuksen antaa usein varusmiesjohtaja, kouluttajauransa alkutaipaleella oleva nuori sotilas. Miehistön kanssa ei juuri henkilökohtaisia palautekeskusteluja käydä, tai henkilökohtaisia kehittämissuunnitelmia laadita. Ainoastaan palveluksen loppuvaiheessa taistelija saa miehistön palvelustodistuksen, johon kouluttaja on arponut pärstäkertoimen mukaan numeroita. Miehistön työtehtävät ovat sotaväessä tyypillisesti yksinkertaisia, yksitoikkoisia, fyysisesti ja henkisesti raskaita, harvoin kovin palkitsevia. Koska kerma on kuorittu päältä, myös aines on heikompaa. Miehistökoulutuksessa on siis parantamisen varaa, mikä heijastuu myös loppukyselyissä, miehistö antaa sotilaskoulutuksestaan huonomman arvosanan kuin varusmiesjohtajat. Miehistö on (ehkä syystäkin) helpommin levittämässä yhteiskunnassa sanaa asepalveluksen epäkohdista, luoden palvelukselle negatiivisia mielikuvia.

Epäkohtien havaitseminen on helppoa, asioiden korjaaminen vaikeampaa. Miehistökoulutuksen kehittäminen on epäilemättä haasteellista. Meitä ammattisotilaita on suorittavassa portaassa valitettavan usein niin vähän, ettei jokaisen soturin kanssa ole aikaa istua pöydän ääreen ja miettiä toiminnan kehittämistä. Jotain olisi silti syytä tehdä, jotta miehistön jäsenet voitaisiin paremmin sitouttaa yhteisen tavoitteen, sotakelpoisen joukon kouluttamisen taakse.

Koulutuksellisesti olisi syytä kehittää miehistön osaamisen hallintaa. Nykyisin taistelija suorittaa peruskoulutuskaudella sotilaan perustutkinnon ja erikoiskoulutuskaudella erikoistutkinnon oman toimialan tehtäviin. Voisiko näiden kahden ”tutkinnon” lisäksi / sijaan olla olemassa neljä kuukautta kestävä tehtäväkohtainen kehittämissuunnitelma? Tässä suunnitelmassa olisi merkitty viikoittain tavoitteet tarvittavasta osaamisesta. Mikäli kouluttajaresursseja ei riitä, taistelijan pysymistä suunnitelmassa voisi koulutuskausittain tarkastella esimerkiksi joukkueen kokelas  tai taistelijan ryhmänjohtaja, joka voisi kouluttajansa kanssa tarkastella taistelijoiden osaamisen kehittymistä.

On myös syytä tarkasti pohtia mikä miehistölle annettava koulutus tehdään varusmiesjohtajavetoisesti, mikä ammattisotilaiden toimesta. Tästä on monilla eritoten nuorilla kouluttajilla epäselvää, mitä koulutan itse, mitä jätän kokelaalle tai alikersantille? Mennään metsään jos kaikki koulutus on varusmiesjohtajan vajavaisesta työkalupakista, toisaalta jos ammattisotilaskouluttaja antaa kaiken koulutuksen varusmiesjohtajat eivät saa tarpeellista harjoittelua.

Paljon on kiinni kouluttajan suhtautumisesta miehistöön. Tunnen paljon kouluttajia, jotka hoitavat kaikki asiat joukon varusmiesjohtajien kautta eivätkä puhu miehistölle juuri koskaan. Toisaalta jos kouluttaja käskee suoraan sotamiestä, jää jälleen varusmiesjohtajalta tarpeellinen johtamisen harjaantuminen väliin. Asiat eivät voi olla näin mustavalkoisia. Miehistöön ei tule suhtautua välinpitämättömästi tai ylimielisesti.

Miehistölle, kuten mille tahansa ihmisryhmälle, asiat on perusteltava. Kun taistelija ymmärtää oman tehtävänsä merkityksen suuremmassa kokonaisuudessa, luo se uskoa oman tehtävän tärkeyteen ja kannustaa tekemään työnsä paremmin. Asioiden perusteleminen on usein ammattisotilaille vaikeaa. ” Turpa kiinni ja teette nyt kuin minä sanon” on usein annettu vastaus, joka ei sitouta ihmistä työhönsä.

Miehistölle on harvoin kannusteita oman osaamisen kehittämiseen tai tehtävän hyvään suorittamiseen. Palkitsemisjärjestelmää olisi syytä kehittää. Mikäli miehistön osaamisen kehittämisen suunnitelmassa onnistutaan, voisi se tarjota mahdollisuuksia laatia nykyistä paremmin oppilaitosten hyväksymiä todistuksia sosiaalis-kognitiivisista taidoista. Tämä on vain yksi esimerkki kannustamisesta. Myös mahdollisuutta päästä ns. parempiin tehtäviin olisi syytä selvittää. Hyvin hoidettu miehistöpalvelus ja osaamisen kehittäminen voisi mahdollistaa hyväksilukuja esimerkiksi ns. jälki-aliupseerikurssille tai avata ovia palvelustehtäviin puolustusvoimissa, joihin yleensä vaaditaan johtajakoulutus.

Nyt kun johtajakoulutus on saatu varusmieskoulutuksessa kohtuullisen hyvään kuosiin ja syväjohtamisen kulmakivet ovat tulleet tutuiksi, voisi seuraava koulutuksen kehittämiskohde olla miehistö.