Islantiin

Pitkällisen kädenväännön lopputulemana näyttäisi olevan, että Suomi ja Ruotsi tulevat lähettämään hävittäjäkoneita Islannin ilmatilaa turvaamaan. Julkistettuja päätöksiä on syytä odottaa lähiviikkoina, ainakin jos poliitikkoja lähellä oleviin lähteisiin ja aiheesta käytävään julkiseen keskusteluun on uskominen. Tarkastellaanpas siis hetki mistä on oikeastaan kyse.

Toisin kuin julkisen keskustelun liturgia antaa ymmärtää, Suomi ei ole menossa valvomaan Islannin ilmatilaa. Jos olisi, Islantiin kannattaisi viedä ilmavalvontatutkia. Lentokoneilla ei valvota ilmatilaa, sen sijaan niillä voidaan (monien muiden juttujen lisäksi) aseellisesti turvata ilmatilan koskemattomuus. Ero voi vaikuttaa semantiikalta, mutta ilmatilan turvaamisessa on kyse tarvittaessa tappavan voiman käytöstä ilmatilaan tunkeutumisen estämiseksi, ilmavalvonnan tavoitteena on selvittää mitä ilmatilassa liikkuu. Sotilaan ja juristin kannalta ero on merkittävä.

Vaikeuksia riittää

Toisen valtion ilmatilan turvaaminen on varmasti aiheuttanut melkoista päänvaivaa Puolustusministeriön valmisteleville virkamiehille. Ilmatilan turvaamisesta NATO:n alueella vastaa liittouma, joten worst case scenario on seuraava:

Venäläinen pommikone lähestyy Islannin ilmatilaa ja kone havaitaan ilmavalvontasensoreilla. NATO:n ilmaoperaatiokeskuksesta käsketään tunnistustehtävä ja suomalainen Hornet nousee Keflavikin tukikohdasta ilmaan. Hornet-lentäjä suorittaa tunnistuksen. Pommikone ei muuta reittiään, vaan tunkeutuu Islannin ilmatilaan, syystä tai toisesta, eikä vastaa torjuntahävittäjän radiokutsuun. Ilmaoperaatiokeskuksesta annetaan varoitus- ja myöhemmin torjuntatehtävä, jonka seurauksena pommikone putoaa mereen, liukuen juuri ja juuri kansainväliselle merialueelle.

Poliittinen paine Moskovasta tulisi olemaan valtava. Lentäjän ja häntä johtaneen taistelunjohtajan toimet kyseenalaistettaisiin. Tässä tilanteessa myös juridisen selkänojan täytyy olla aukoton: oliko suomalaisella lentäjällä suomen lakien mukaan oikeus käyttää tappavaa voimaa toisen valtion alueen turvaamiseksi? Oliko suomalaisella taistelunjohtajalla oikeus käskeä torjuntatehtävä lentäjälle? Voiko puolustusministeri tai ylipäällikkö delegoida kansallisen tulenavausoikeutensa kasvottomalle NATO:n organisaatiolle? Itsepuolustukseen vetoaminen ei tässä tapauksessa onnistuisi.

Islannin ilmatilan turvaaminen ei sotilaallisilta toimintamenettelyiltään juuri eroaisi kansallisesta. Meillähän lennostot suorittavat alueellisen koskemattomuuden turvaamista päivittäin. Islannin tehtävällä on myöskään vaikea nähdä merkittäviä yhteensopivuushyötyjä. Mikäli määrärahat otetaan puolustusbudjetista (kuten luulen), tehtävä itse asiassa heikentää kansallista ilmapuolustuskykyä. Karjalan Lennoston komentaja, eversti Ari Jussila antoi lentoupseerin näkemyksen tehtävään Savon Sanomien haastattelussa toukokuussa. ”Jos ulkomaille lähdetään, Islanti-operaatio ei kehitä millään tavalla lentäjien taktista suorituskykyä.”

Miksi sitten?

Juridisista vaikeuksista ja sotilaallisesta hyödyttömyydestä huolimatta Islantiin silti mennään. Operaation taustalla on siis nähtävä ennenkaikkea poliittiset intressit. Hallitus ja TASPRES näkevät että Ilmavoimien osaston lähettämisellä saavutetaan poliittisia hyötyjä. Täten tehtävä on linjassa Libanonin operaation kanssa, jonka taustalla on nähtävä (kuviteltu tai todellinen) vaikutusvallan kasvattaminen YK:ssa. Islanti, Libanon ja Afganistan ovat periclausewitzilaisia toimia, jossa sotilaallista voimaa käytetään poliittisten tarkoitusperien saavuttamiseksi, kuten Tarmo Ropponen toukokuussa hieman eri sanoin antoi ymmärtää. Mielenkiintoista on myös se, että tätä voimapolitiikkaa toteuttavan hallituksen ulkoministeri on tunnettu pasifisti Erkki Tuomioja, joka ei tyypillisesti ole ollut realistisen intressipolitiikan äänekkäin asianajaja.

En ryhdy tässä yhtedessä arvioimaan Islannin operaation poliittisia hyötyjä, uskon että esimerkiksi Ulkopolitistin kirjoittajat osaavat ottaa asiaan paremmin kantaa. Tyydyn vain harmittelemaan sitä, ettei hallitus jälleen kerran kykene käymään Islanti – operaation todellisista syistä julkista keskustelua, vaan se verhotaan jopa virheellisen terminologian taakse. Henkilökohtaisella tasolla en myöskään näe ongelmaa siinä, että sotilaiden tehtäväkenttä muuttuu Suomen puolustamisesta Suomen intressien puolustamiseksi, kunhan kaikki ovat tietoisia mistä on kysymys.

Näin lopuksi heitän ilmaan kysymyksen: kun Suomi jo antaa liittouman käyttöön sotilaallista voimaa  ja tosiasiallisesti kohta turvaa sekä NATO:n jäsenmaata (Islanti) että liittouman intressejä (Afganistan), voisimmeko me lopultakin ottaa vastaan myös liittouman antaman avun meille ja liittyä jäseneksi? Nykytilanteessa koemme jo jäsenyyden haitat, mutta emme nauti hyödyistä. Paradoksaalista on se.

Riittääkö valmius?

WordPressin blogipalvelu tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden seurata, mihin hänen kirjoituksiaan on linkitetty. Aika-ajoin käyn omahyväisyydessäni katselemassa minkälaisia tuntoja kirjoitukset ovat herättäneet tai minkälaisissa asiayhteyksissä niihin on viitattu. Parhaat naurut sain feissarimokista.

Niin hassunhauskaa kuin se onkin, jutun aloittaneen ”Lauran” pohdinnassa on vakavastiotettava keskustelunaihe, riittääkö kohtuuttoman pitkään rauhan aikaan* tuudittautuneen Puolustusvoimien valmius reagoida riittävän aikaisin? Kuinka nopeasti taistelut voi alkaa? Ehditäänkö joukkoja, materiaalia ja toimipaikkoja perustaa, kouluttaa, ryhmittää, linnoittaa, hajauttaa? Asiasta on kollegojeni kesken merkittäviä erimielisyyksiä jotka aika-ajoin keskustelussa ponnahtavat esiin. Asian julkista käsittelyä tässä yhteydessä vaikeuttaa tietysti valmiusasioiden turvaluokittelu, joten pysyttäydyn maalaisjärkitasolla enkä voi sukeltaa liian syvälle yksityiskohtiin. Lähteet ovat kaikki julkisia, kuten warfare.ru ja wikipedia.

* Tyypillinen sanonta ammattipiirissä jota ei sen vakavammin kannata ottaa

Uhka

Uhkaa käsitellessä muistetaan harvoin mistä se koostuu, kysehän on sekä tahdon että suorituskyvyn yhdistelmästä. Mikäli ei ole poliittista tahtoa, merkittävääkään suorituskykyä ei ole mielekästä pitää uhkana, esimerkiksi Yhdysvaltoja on tuskin syytä pitää uhkana Kanadan olemassaololle, vaikka suorituskyvyn epäsuhta on valtava. Toisaalta poliittinen tahto jää huulien läpyttelyksi jos taustalla ei ole riittävää sotilaallista voimaa.

Venäjän sotilaallisen uhkan käsittely julkisuudessa on ongelmallista. Uhkan poliittista näkökulmaa ei haluta käsitellä tai se nähdään ideologisista katsantokannoista riippuen joko pinnan alla piileväksi tai (lähes) olemattomaksi, mutta mielellään asiasta ei puhu edes poliitikot, sotilaat vaikenevat siitä tyystin. Uhkan sotilaallista näkökulmaa käsitellään julkisuudessa aika-ajoin, viimeisimpänä iltapäivälehdissä asiaan otettiin voimakkaasti kantaa vain hetki sitten (ilmeisesti uutisrintamalla oli hiljaista).

Hyvien tai edes neutraalien diplomaattisuhteiden aikakaudesta harvoin sormia napsauttamalla siirrytään täysimittaisiin sotatoimiin, vaikka suorituskykyä olisikin. Ollakseen nykyistä suurempi uhka Suomelle, Venäjän välisten suhteiden olisi siis syytä olettaa huonontuvan ennen varsinaisia sotatoimia. Tämä diplomaattisuhteiden muutos tulisikin tapahtuessaan laukaista poliittisia ja sotilaallisia toimenpiteitä Suomessa.

Uhkakeskustelun sotilaallisessa keskiössä on viime aikoina näkynyt Venäjän asevoimien parantunut valmius, joka on korostunut maavoimien osalta. Venäjän maavoimilla on Suomen vastaisen rajan läheisyydessä ryhmitettynä 138. Moottoroitu jalkaväkiprikaati Kamenkassa, Viipurin lähellä ja 200. Moottoroitu jalkaväkiprikaati Petsamossa. Molemmilla yhtymillä väitetään olevan kyky siirtyä ensimmäiseen tehtävään vuorokauden kuluessa käskyn saamisesta. Lisäksi Lugan varuskunnassa toimii tykistöohjusprikaati, joka voi periaatteessa vaikka varuskunnastaan aloittaa tulenkäytön Suomen alueelle. Muut läntisen sotilaspiirin joukot ovat kauempana ja niiden kalusto vaatii merkittäviä juna- tai lavettikuljetuksia hyökkäysoperaation aloittamiseksi.

Valmiutta on myös ilmavoimissa. Hyökkäyskykyisiä rynnäkkö- tai pommikoneita on lähialueella ainakin Montsegorskissa ja Voronezissa. Venäläiset eivät ole toitottaneet ilmavoimien valmiudesta samanlaisia suorituskykyvaatimuksia kuin maavoimista. Lienee syytä olettaa, että koordinoitu hyökkäyskyky muiden puolustushaarojen kanssa edellyttää nykyisten harjoitusmäärien kasvattamista jolloin tavallisesta poikkeavasta harjoittelusta on saatavissa havaintoja.

Merivoimien valmiustiedot julkisissa lähteissä ovat yhtä ohkaiset kuin Ilmavoimien osalta. Valmiuden nosto merivoimissa on ehkä helpoiten havaittavissa, sillä aluksia on vaikea piilottaa. Yhtälailla lienee syytä olettaa että taistelukyky vaatii harjoitustoimintaa.

Itsenäisenä, tiettävästi hyvin koulutettuna aselajina ilmakuljetteisilla joukoilla on syytä olettaa olevan myös korkea valmius operaatioiden aloittamiseksi. Tästä kertoo ilmakuljetteisten joukkojen nopea siirtyminen Georgian sotatoimialueelle vuonna 2008.

Hyökkäyskyvyn saavuttaminen on kuitenkin muutakin kuin yksittäisten joukkojen toimintaa. Se vaatii mm. esikuntien aktiivista toimintaa, joukkojen yhteistoiminnan harjoittelua ml. kovapanosammunnat, joukkojen keskittämistä ja kaluston tavanomaisesta poikkeavaa huoltoa. Vaikka edelliseen sotaan ei ole syytä varautua, viimeinen Venäjän käymä sota tarjoaa referenssin: Poliittiset suhteet olivat jo valmiiksi heikot, joukkojen hyökkäyskyvyn saavuttaminen kesti 3-4 kuukautta. Suosittelen lukemaan aiheesta kovin vähälle huomiolle jääneen artikkelin täältä.

Oma valmius

Menemättä turvaluokiteltuihin yksityiskohtiin, lienee jokaiselle valveutuneelle kansalaiselle selvää että Maavoimillamme ei ole valmiutta aloittaa taisteluita vuorokaudessa sormia napsauttamalla, jo pelkästään henkilöstöstä johtuen. Reserviläiset tulee kutsua palvelukseen, heidän täytyy saapua perustamispaikalleen, varustaa, siirtää toiminta-alueelle ja varsinkin näin vähillä kertausharjoitusmäärillä, kouluttaa. Samanaikaisesti pitää myös linnoittaa, raivata tulialueita, koota materiaalia ja tehdä kaikkia muita tyypillisiä sotajoukon valmistautumistoimia. Ajoneuvojakin tarvitaan siviiliyhteiskunnasta, sotaväellä on vain pieni osa tarvittavista ajoneuvoista hallussaan. Jätän jokaisen pääteltäväksi kuinka pitkä prosessi maavoimien täyden taisteluvalmiuden saavuttaminen olisi, tästä on myös kollegojen kesken eri näkemyksiä. On myös syytä huomata, että massiivista joukkojen perustamista meillä ei ole viime sotien jälkeen harjoiteltu.

Maavoimilta ei tietysti syvän rauhantilan vallitessa jatkuvaa valmiutta vaaditakaan, sillä rajaturvallisuudesta maa-alueilla vastaavat Rajavartiolaitos ja Tulli. Meri- ja Ilmavoimien osalta valmiusvaatimukset ovat kovemmat, sillä niiden tulee joka hetki vastata valtakunnan alueellisen koskemattomuuden turvaamisesta. Tulenavauskyky on siis nopeampi, mutta kyllä molemmat puolustushaarat tarvitsevat reserviläisiä jos oikeasti on tarve sota-aluksille merellä ja hävittäjäkoneille ilmassa vähänkään suuremmissa määrin tai pidempiä aikoja.

Sotilaallista valmiutta voidaan rajoitetusti kohottaa sotilaiden omin toimin: onhan Puolustusvoimain komentajalla oikeus kutsua reserviläisiä kertausharjoituksiin. On silti selvää että ottaakseen materiaalia siviiliyhteiskunnalta ja laajentaakseen harjoittelua ja perustettavien joukkojen määrää tarvitaan poliittisia päätöksiä, joilla myönnetään sotilaalle lisäoikeuksia. Nämä kulkevat meillä Valmiuslain ja Puolustustilalain nimellä. Lisäksi Puolustusvoimat tarvitsee lisämäärärahoja hankintojen toteuttamiseksi. Valmiuslainsäädännön käyttöönotto tapahtuu valtioneuvoston asetuksella, puolustustilalaki tasavallan presidentin asetuksella ja määrärahoja hallinnoi luonnollisesti eduskunta.

Yhteenveto

Kuten kävi ilmi, Puolustusvoimien, eritoten Maavoimien valmius ei sellaisenaan riitä jos uskomme venäläisten puheisiin lähialueen maajoukkojen kykyyn siirtyä tehtävään vuorokaudessa. Puolustusvoimien riittävä valmius voidaan siis taata vain sillä, että poliittinen päätöksentekokoneisto A) haluaa ja B) kykenee tekemään riittävän aikaisin päätökset puolustuskyvyn kasvattamisesta. Ottaen huomioon eräiden johtavienkin poliitikkojen suhtautumisen puolustusvoimiin, sotilaisiin ammattiryhmänä tai aseelliseen voimankäyttöön ylipäätänsä, en ole henkilökohtaisesti täysin vakuuttunut olisiko poliittinen johtomme tähän kykenevä, varsinkin kun diplomaattikanavat epäilemättä antaisivat ristiriitaisia viestejä naapurin aikeista. Tämä kannattaa pitää mielessä seuraavissa eduskuntavaaleissa, arvon lukijat.

Niinistö sohaisi muurahaispesään

Kansanedustaja, puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps) avasi keskustelun Upseerien lentolisästä hallitukselle tekemällään kirjallisella kysymyksellä. Sohaisullaan Niinistö ei tainnut tietää minkä Pandoran lippaan avasi, mutta ihailen miehen (tyhmän?)rohkeutta. Upseerien lentolisä on ollut vaiettu tabu, johon kukaan puolustusministeri tai PV:n komentaja ei ole halunnut tikullakaan koskea.

Itse lentolisä on tarkoitettu kompensoimaan palkkauksellista epätasa-arvoa siviililentäjiin verrattuna sekä myöskin kompensoimaan poikkeuksellisen pitkiä palvelussitoumuksia, joiden rikkomisesta voi seurata yksilölle jopa kuusinumeroinen summa euroja. Ennen kuin muodostatte liian vahvaa näkökulmaa lentolisästä, suosittelen lukemaan myös asialliset kommentit Niinistön kysymykseen Uuden Suomen Puheenvuorosta.

Toisin kuin Lentäjäyhdistyksen puheenjohtaja antaa ymmärtää, lentolisäjärjestelmässä on hieman mätääkin. Sitä nimittäin todellisuudessa nauttii henkilöitä, joiden rauhan- tai sodan ajan työtehtävät nyt tai näkyvissä olevassa tulevaisuudessakaan ei edellytä aktiivista lentopalvelusta potkurikoneen puikoissa. On myös kyseenalaista kuinka paljon laivuepalveluksen läpikäynyt ja esikuntaan paperinpyörittelijäksi juurtunut lentoupseeri enää lisää tai ylläpitää omassa tehtävässään tarvittavaa ammattitaitoa kiepauttamalla Pilatuksella siirtolennon Tikkakoskelta Mikkelin kautta Helsinkiin.

Lentolisäjärjestelmää kokonaisuudessaan ei siis missään nimessä tule poistaa, mutta todella kriittisesti tulee tarkastella kenen rauhan- tai sodan ajan pätevyys edellyttää tämänkaltaista lentotuntuman ylläpitoa. Kun suuruusluokkia verrataan, lentolisäjärjestelmällä oltaisiin rahoitettu esimerkiksi Pohjois-Karjalan Prikaatin ja Pioneerirykmentin olemassaolo, kyse on siis merkittävästä rahasummasta.

Niinistö ei ottanut kantaa myöskään muuhun Ilmavoimien lisäjärjestelmään, jota pitäisi vieläkin tiukemmalla kammalla seuloa. Ilmavoimissahan on olemassa myös lennonvarmistuslisä ja vastuu- ja vaaralisä. Mielenkiintoista kyllä, meri- tai maavoimissa palveleva ammattisotilas ei näistä lisistä nauti vaikka hänen työtehtävänsä koskisivat lennonvarmistusta. Uskallan väittää että jokainen varusmieskouluttaja tai yksikön päällikkö on myös sekä vastuullisessa että vaarallisessa tehtävässä, kun isänmaan pahnanpohjimmaisille johdetaan esimerkiksi taisteluammuntoja tai käsikranaatin heittoharjoituksia. Syytä on myös kyseenalaistaa järjestelmää, jossa ilmavoimien lisäjärjestelmän piiriin päässyt henkilö saa edelleen ko. lisää vaikka hänen musta- tai harmaapukuinen edeltäjänsä samassa tehtävässä ei sitä saa. Palkkatasa-arvo ei siis toteudu tältä osin PV:n sisällä.

Valitettavasti puolustusvoimauudistuksessa sotilaat kautta isänmaan tulevat kokemaan palkka-inflaation. Totuus nimittäin on, että 1.1.2015 tulee todella monen kuukausipalkka putoamaan. Pitäen tämä mielessä, on vaikea perustella miksi Ilmavoimat pitäisi olla ainoa puolustushaara, jossa palkkakehitys jatkuu positiivisena, kuten Petteri Puusa vastineessaan esitti.

Sitten lopuksi, kenenkään ammattisotilasveljen palkka ei ole minulta pois, enkä ole itse kokenut vääryyttä työskennellessäni eripukuisten kanssa. Jos olisin rahan perässä, olisin jo ihan muussa firmassa töissä. Tämä mielessäpitäen, toivon hyvää syksyä kaikille lentoupseereille, tiedän että tehtäviinne ei joka jamppa kykene, en ainakaan minä.

Mitä apua NATO:sta?

Suomen NATO-jäsenyyden poliittisista vaikutuksista on Suomessa debatoitu jo pitkään, ja ilmiselvää lienee, että asiasta on erimielisyyksiä. Yhtä lailla Suomessa käydään, ainakin harrastelijatasalla, ajoittaista keskustelua kollektiivisen puolustusvelvoitteen (5. artikla ja Lissabonin sopimus) pitävyydestä. En aio tarttua näihin aiheisiin, mutta totean silti että jäsenmaiden keskuudessa ei, Baltiaa lukuunottamatta, tätä keskustelua juurikaan esiinny. Esimerkiksi norjalaiset sotilaat, joiden kanssa olen aiheesta ulkomailla keskustellut, ihmettelivät koko kysymystä.

Jäsenyyden sotilaallisista vaikutuksista ja eritoten ”Suomen rintamalle” tarvittaessa siirrettävistä sotilaallisista suorituskyvyistä ei ole juuri julkisuudessa keskusteltu, siispä tartun jäsenyysaiheeseen tiukan sotilaallisesta näkökulmasta ja tarkastelen niitä suorituskykyjä, millä kansallista puolustustamme voitaisiin liittokunnan muiden jäsenten toimesta tarvittaessa vahventaa. Tässä yhteydessä on merkityksellistä ymmärtää, että NATO:lla organisaationa ei ole omaa sotilasvoimaa (pl.  tutkavalvontakoneet), vaan suorituskyvyt tulevat jäsenmaiden tuottamina.

Koska mikään sotavoima ei ole vahva kaikkialla yhtäaikaa, NATO:n suorituskykyjäkin keskitetään sinne, missä tarve on suurin. Tässä tarkastelussa NATO:n toiminnan painopiste on pohjoisella sivustalla, Pohjoismaiden, Baltian ja Puolan alueella. Koska Suomen ja Ruotsin turvallisuusratkaisuja voidaan pitää toisiinsa kytkettyinä, oletan että Ruotsi on liittynyt jäseneksi samanaikaisesti Suomen kanssa.

Johtuen sekä maantieteestä että poliittisista suhteista ja traditioista, Suomelle merkittävimmät kumppanijäsenet tulisivat olemaan Ruotsi, Norja, Tanska, Viro, Saksa, Hollanti, Iso-Britannia ja Yhdysvallat.

Painostusvaihe

Lähes jokaista nykyaikaista kansainvälistä laukaustenvaihtoa on edeltänyt verbaalinen laukaustenvaihto, ajanjakso jolloin diplomatian kieli koventuu ja poliittisella kentällä käydään joko aktiivisia neuvotteluja tai neuvotteluyhteydet ja diplomaattisuhteet ovat poikki. Myös taloudellisia ja sotilaallisia painostuskeinoja, ml. asevoimien rajoitettu käyttö, voidaan käyttää. Samanaikaisesti asevoimat pyrkivät kohottamaan valmiuttaan kutsumalla joukkoja palvelukseen ja harjoituttamalla näitä. Painostusvaiheen pituudesta on merkittäviä näkemyseroja, toisten uskoen välittömään Spetznaz-ukkojen lastaukseen Aeroflotin koneisiin jo hyvien suhteiden aikana, toisten uskoessa valmistautumisen kestävän kuukausia, jopa puoli vuotta. Esimerkiksi Kosovon sotaan valmistautuminen vei NATO:lta noin 5 kuukautta, Georgian sotaan valmistautuminen otti Venäjältä kolmisen kuukautta.

NATO:n työkalu kriisin de-eskaloimiseen painostusvaiheen aikana on nopean toiminnan joukot, NATO Response Force (NRF). NRF, jonka osallisena Suomikin on, voidaan siirtää operaatioalueelle kärkijoukkojen osalta alle viikossa. Joukon kokoonpano vaihtelee rotaatioittain, mutta se sisältää sekä maa-, meri- että ilmavoimien elementtejä.  NATO:n nettisivujen mukaan NRF sisältää tällä hetkellä n. 13 000 sotilasta ja näiden lisäksi joukkopoolin, josta voidaan tarvittaessa vahventaa kärkijoukkoa.

NRF itsessään ei ole niinkään merkittävä sotilaallinen voima, sen sijaan se on ennenkaikkea työkalu jolla liittouma tarvittaessa osoittaa sitoutuneisuutensa jäsenvaltion kollektiiviseen puolustukseen.

Itse NRF-joukkojen lisäksi ehkä vieläkin merkittävämpää on liittouman tiedustelu- ja maalittamissuorituskykyjen sekä huoltovarmuudellisten tekijöiden keskittäminen toiminta-alueelle. Täten Suomen alueelle voitaisiin keskittää esimerkiksi lääkintähuollon materiaalia, ampumatarvikkeita ja polttoainetta.

NATO:n kohottaessa valmiuttaan eteläisellä Itämerellä parannetaan myös kansallisen huoltovarmuuden toimintaedellytyksiä.

Strategisen iskun torjunta

Kotimaisen puolustussuunnittelun painopiste on jo pitkään ollut strategisen iskun torjunnassa. Liturgiaa tuntemattomille, strategisella iskulla tarkoitetaan nopeaa yllätyshyökkäystä jolla pyritään lamauttamaan yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen ja valtionjohdon toimintakyky sekä estämään sotilaallisen voiman kasvattaminen kohdealueella. Strategisen iskun torjuntaan vaadittavien sotilaallisten suorituskykyjen on oltava nopeasti siirrettäviä, tulivoimaisia ja kauaskantoisia.

Ilmapuolustus

Ilmapuolustuksen onnistuminen on edellytys riittävän aikavoiton hankkimiselle, jotta maavoimien joukot ehditään perustaa, kouluttaa ja ryhmittää toiminta-alueille. Lisäksi se on edellytys yhteiskunnan elintärkeiden kohteiden suojaamiseksi. Kuten aiemmin kirjoitin, mikäli Venäjän ilmavoimakomponentti keskitetään Suomen lähialueelle, tilanne on meille epäedullinen, vaikkakaan ei mahdoton. Kansallista ilmapuolustustamme olisi loogisinta vahventaa niin hävittäjätorjunnan, ilmatorjunnan kuin ilmavalvonnankin osalta.

NATO:n pohjoisten jäsenvaltioiden kokoonpanossa on runsaasti lentokalustoa, joka voidaan kohtuullisen nopeasti uudelleenryhmittää liittouman alueella, kuten Libyan sota osoitti. Suomen tapauksessa hävittäjävoimaa voitaisiin keskittää lentueen verran (n. 12 konetta) Ruotsista, Tanskasta, Hollannista, Belgiasta tai Britanniasta. Vahvuus kaikkiaan voisi olla kahden laivueen (2 * 24 konetta) luokkaa, mikä määrällisesti lähes tuplaisi Ilmavoimien suorituskyvyn hävittäjätorjunnassa. Koska kyseessä ovat monitoimikoneet (F-16, Gripen, Eurofighter), osastot kykenevät suorittamaan myös ilmasta-maahan -tehtäviä. Hävittäjien lisäksi liittoumalla olisi käytössään lentävää tutkailmavalvontaa (E-3 Sentry, Erieye) joilla voidaan vahventaa ilmavalvonta- ja taistelunjohtokykyä.

Norjan asevoimien painopisteen ollessa pohjoisessa, Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosista voidaan muodostaa erillinen ilmaoperaatiosuunta, jonka ilmapuolustuksesta vastaa esimerkiksi Norjan, Ruotsin ja Suomen ilmavoimat yhdessä vahvennettuna Norjanmerellä operoivilla lentotukialuksilla (Yhdysvallat).

Itse koneiden mukana tarvittaisiin myös tukeutumissuorituskykyjä, sillä Ilmavoimien henkilöstö on mitoitettu vain omien koneiden tukeutumisen mahdollistamiseksi. Tämä tarkoittaa siis varaosia ja mekaanikkoja, tankkauskykyä ja aseistamiskykyä sekä tukikohtien maasuojausta. Soveltuvia lentokenttiä sentään riittää, Suomessa lienee n. 30-40 lentopaikkaa joista kyetään operoimaan parven suuruisella (4 konetta) osastolla.

Ilmauhkan kevennettyä merkittävästi kylmän sodan ajoista NATO:n jäsenvaltioilla on ”jouten” merkittävä määrä pitkän kantaman ilmatorjuntakalustoa. Eritoten Hollannissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa on joukkosupistuksista huolimatta lukuisia Patriot-yksiköitä (yhteensä lähes 20 patteristoa). Ryhmittämällä yksi-kaksi patteristo(a) pääkaupunkiseudulle saataisiin Helsingin seudun ilmapuolustukseen pitkän kantaman elementti, johon kansallisilla resursseilla ei ole varaa. Patteriston keskittämisellä vapautettaisiin myös osa kansallisista lyhyemmän kantaman ohjusyksiköistä muiden kohteiden suojaamiseen ja mahdollistettaisiin rajoitettu ballististen ohjusten torjuntakyky, jota voitaisiin tarvittaessa täydentää Arleigh Burke – luokan ohjushävittäjällä. Ilmatorjuntayksiköiden ryhmittäminen Suomeen saattaa edellyttää kaluston etukäteissijoittamista Suomen alueelle riittävän valmiuden saavuttamiseksi.

Meripuolustus

Kokonaisuudessaan NATO:n merellinen voima Itämerellä (sisältäen merellä toimivan ilmavoimakomponentin) on merkittävästi suurempi kuin Venäjän Itämeren laivaston. Suomen ja Venäjän välisen kriisin sattuessa Suomelle riittää, että NATO:n merellinen voima sitoo Kaliningradissa olevat Venäjän Itämeren laivaston joukot Kaliningradin lähialueille ja mahdollistaa huoltokuljetukset Tanskan salmiin saakka. Kaliningradiin tukeutuvien alusten sitominen Itämeren eteläosiin mahdollistaa myös Merivoimien painopisteen asettamisen Suomenlahden alueelle. Jäsenyys tekisi myös käytännössä mahdottomaksi Itämeren laivaston maihinnousuoperaatiot Suomenlahden itäosia lukuunottamatta.

Tarvittaessa liittouma voi siirtää Suomen lähialueille ja läntiselle Itämerelle sukellusveneentorjuntakykyä sekä miinoitteiden raivauskykyä huoltovarmuuden parantamiseksi.

Maapuolustus

Maavoimat puolustushaarana on logistisesti vaikein siirtää ja toisaalta täkäläiset olosuhteet tekevät maaoperaatiot haastavaksi liittouman jäsenmaille. Mikäli vanhat suunnitelmat pitävät paikkansa, liittouma keskittää Yhdysvaltalaisia, Britannialaisia ja Hollantilaisia merijalkaväen joukkoja Etelä-Norjaan ja maavoimien pääosan (9 divisioonaa, operaatio Eagle Guardian) Puolan-Baltian alueelle, jossa maasto on soveltuva läntiselle maataisteluopille. Keskittämällä joukkoja Puolan ja Baltian alueelle liittouma pakottaisi Venäjän keskittämään joukkojaan Pietarin eteläpuolelle, keventäen painetta Suomen lähialueella.

Suomen alueelle voitaisiin keskittää nopeasti ryhmitettäviä ilmakuljetteisia joukkoja joiden toiminta-alue olisi todennäköisesti selustan alueet Eteläisessä Suomessa sekä erikoisjoukkoja tiedustelu-, tuhoamis ja maalittamistehtäviin.

Hyökkäys alueiden valtaamiseksi

Toiselta nimeltään PV:n ”kun paska iskee tuulettimeen-skenaario”, jossa strategisen iskun jatkeena toimii merkittävä maaoperaatio alueiden valtaamiseksi. NATO:n jäsenvaltioiden joukkorakennetta, valmiutta ja kuljetuskykyä tarkasteltaessa käy ilmi, että on vain melko rajallinen määrä joukkoja joita edellämainittujen lisäksi voitaisiin Suomen alueelle keskittää. Maapuolustuksen runkona toimisivat siis kansalliset maavoimat, joiden taistelua tukee monikansalliset ilma- ja merivoimat sekä rajoitettuja maavoimakomponentteja, kuten erillinen PSV-pataljoona (SWE), taisteluhelikoptereita (NED) ja kuljetushelikoptereita (SWE, NED, UK, US), erikoisjoukkoja, miehittämättömiä ilma-aluksia ja raskaita raketinheittimiä.

Johtopäätökset

Liittoumalla on käytettävissä huomattava määrä suorituskykyjä, joista läheskään kaikki ei ole sellaisenaan siirrettävissä Suomen puolustuksen käyttöön, mutta ne jotka ovat, parantaisivat merkittävästi ilma- ja meripuolustuksellista voimaa alueellamme sekä mahdollistaisivat huoltokuljetukset Itämerellä. Edellä luetellut suorituskyvyt edustaisivat todella pientä osaa liittouman käytettävissä olevasta kokonaisvoimasta. Tämä on linjassa sen näkemyksen kanssa, että Suomi ei olisi sotatoimien  painopisteessä. Maavoimallinen komponentti on vaikeammin siirrettävissä ja toimintaympäristö poikkeaa keski-eurooppalaisesta. Siksi on syytä olettaa, että kaikissa tapauksissa maapuolustuksen runko tulisi olemaan kansallinen reserviläisarmeija.