Varusteista

Käveleskelin tuossa viikon päivät sitten maastossa ja tähän kesään kuuluvaan tapaan alkoi vettä ensiksi ripsimään, sitten kaatamaan. Vetäisin repusta kuoritakin päälleni ja jatkoin matkaa kastumatta. Vaikka sotilas ei sokerista olekaan tehty, kuivana mies on taistelukykyisempi kuin märkänä. Tuli taas kerran mieleen, olisipa kiva että näin voisi olla myös palveluksessa.

Sotavarusteita hankittaessa Suomalainen menetelmä PV:n alkuajoista lähtien on ollut isojen järjestelmien suosiminen yksittäisen taistelijan varustuksen kustannuksella. Sotilaan varusteina kulkivat lähinnä kivääri, vaatetus, jalkineet ja ehkä teräskypärä useita vuosikymmeniä. Vasta kylmän sodan loppupuolella ja sen päätyttyä taistelijan henkilökohtainen varustus on hitaasti alkanut parantua sirpaleliivien, komposiittikypärien, lähiradioiden, uusien maastopukujen ja kantolaitteiden myötä. Edelleen merkittävänä puutteena voidaan nähdä henkilökohtaisen aseen tähtäysjärjestelmä, esimerkiksi punapistetähtäimen edut terästähtäimiin ovat selvät eritoten taistelijan liikkuessa ja maalitilanteiden ollessa nopeita. Huonoin varustetilanne on alueellisilla joukoilla ja selustan joukoilla, kuten tietysti ehkä kuuluukin.

Yksittäisen taistelijan varustetilanteen ollessa puutteellinen, olisi loogista antaa taistelijoille mahdollisuuksia itse parantaa omaa varustetilannettaan. Tässä kaunis ajatus kuitenkin törmää jäykän torjuvaan sotilaskulttuuriin ammattisotilaiden keskuudessa. Sotilas ei voi käyttää juuri mitään, mikä ei ole raskaalla byrokraattisella menettelyllä hyväksytty sotavarusteeksi tai mikä ulkonäöltään poikkeaa PV:n jakamasta materiaalista. Tämä tietysti on ymmärrettävää PR-mielessä esimerkiksi paraatien yhteydessä, mutta mikä helvetti siinä on ettei toimivia varusteita voi käyttää edes maastossa missä kukaan ei ole näkemässä?

Kaupallisilla toimijoilla on runsaasti tarjolla materiaalia, millä sotilas voi omaa kurjuuttaan lieventää. On Gore-Tex kenkiä, erilaisia sormikkaita, reppuja ja kantolaitteita, yksittäisen taistelijan naamioverkkoja, tähtäimiä aseisiin, walkie-talkie radioita, karttalaukkuja ja ties mitä. Monet metsästyskäyttöön valmistetut tuotteet ovat sellaisinaan soveltuvia myös sotilaskäyttöön, olosuhteethan ovat samat. Kuitenkin niin monesti eteen tullut fraasi ”jos yhdellä on niin kaikilla pitää olla” kummittelee edistyksen tiellä, aivan kuin kaikilla yksilöillä olisi yhtäläinen yhtä hyvä suorituskyky jos kaikilla on identtiset varusteet, ja aivan kuin se olisi edes hyvä tilanne jos niin olisi.

Mikäli taistelija voi omilla hankinnoillaan parantaa omaa taistelukykyään, sitouttaa se taistelijaa myös paremmin maanpuolustukseen, oli kyse sitten varusmiehistä, reserviläisistä tai ammattisotilaista. Liian monesti esimiehet (ammattisotilaat) estävät taistelukyvyn parantamisen kieltämällä kaikki erilainen. Kokeneemmat reserviläiset ovat yleensä järkevämmin ajattelevia tässä suhteessa.

Sallimalla sotilaan varustaa itseään mahdollistettaisiin suorituskyvyn kasvun lisäksi myös huoltovarmuudellista hyvää. Luomalla markkinoita sotilasvarusteille parannetaan kotimaisten valmistajien, maahantuojien ja jälleenmyyjien valmistus, varastointi ja jakelukapasiteettia, joka olisi tarpeentullen hyödynnettävissä laajemmin itse kriisitilanteessa.

Suosittelen kaikille sotilaille oman suorituskyvyn kehittämistä myös varustamalla, ja kaikille esimiesasemassa oleville: kun seuraavan kerran näette alaisellanne tavallisuudesta poikkeavaa materiaalia, älkää ensimmäisenä kieltäkö sitä siksi että muilla ei sitä ole vaan miettikää varustuksen vaikutusta suorituskykyyn sillä suorituskyky on loppujen lopuksi ainoa millä on sotilaalle merkitystä.

Mainokset

T-72 ja massavanheneminen

Sohinpas seuraavaksi aihetta joka on herättänyt tunteita niin ammattisotilaissa, reserviläisissä kuin poliitikoissakin, eli sotakaluston vanhenemista. Julkisuudessa pääesikuntatasan ammattisotilaat ovat useaan otteeseen todenneet, että suuri määrä maavoimien kalustoa vanhenee tällä hetkellä käsiin. Tästä syystä joudutaan myös sodan ajan vahvuutta leikkaamaan, joukoille kun ei olisi antaa kalustoa. Useilla aihepiiriä käsittelevillä keskustelupalstoilla on näkynyt jo monta vuotta epäilevien reserviläisten kannanottoja asiaan ja myös muutamia poliitikkoja on nähty ottavan kriittisen näkemyksen koko touhuun. Blogikirjoituksessaan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jussi Niinistö epäsuorasti väitti että ammattisotilaat joko valehtelevat tai ovat kykenemättömiä näkemään sen mitä hän näkee. Sanottakoon kansanedustaja Niinistöstä sen verran että miehen kanssa keskusteltuani olen tyytyväinen ettei hänellä ole sen vaativampaa tehtävää kuin nykyinen.

Tyypillinen esimerkki vanhenemisen puolesta ja vastaan keskusteluissa on ollut meiltä käytöstä poistunut T-72 M1 taistelupanssarivaunu. Koska Leopard 2A4 – vaunujen hankintaa ei juuri missään kritisoida (se oli myös ammattisotilaan mielestä erinomainen hankinta), oletan että tahtotila olisi keskustelijoilla ollut se, että T-72 olisi jäänyt palvelemaan Leopard 2:sten rinnalla. Tarkastellaanpa tätä vaihtoehtoa sotatalouden ja taktiikan näkökulmista ja olettakaamme hetki, että molemmat vaunut olisivat jääneet meille palveluskäyttöön.

T-72 – vaunuja hankittiin puoli-ilmaiseksi Saksojen yhdentymisen jälkeen 1990-luvun alussa. Vaunut eivät siis olleet kusiuusia hankkimishetkellä. Suomessa niillä operoitiin noin 15 vuotta. Kaikkien asejärjestelmien tavoin myös taistelupanssarivaunut kuluvat käytössä ja niiden vasta-aseet kehittyvät. Jotakin piti siis tehdä. PV tutki eri vaihtoehtoja, kuten T-72:n modernisointi, uusien panssarivaunujen hankinta tai käytettyjen panssarivaunujen hankinta. Kustannukset olivat syy miksi vaihtoehdoista voitiin valita vain yksi, ei kahta tai kolmea.

Taistelupanssarivaunu on asejärjestelmänä monimutkainen, tai ainakin moniosainen. Vaunut, kuten mikä tahansa ase, vaativat huoltoa ja koulutetun, osaavan ja motivoidun henkilöstön niitä käyttämään. Mikäli molempia vaunutyyppejä olisi haluttu jatkossa operoida, olisi panssariaselajin ammattisotilaiden määrä pitänyt käytännössä lähes tuplata, yksi henkilöstö T-72 – kalustolle ja toinen Leo – kalustolle. Jotta reserviläisten suorituskyky säilyy, tulee heitä kouluttaa kertausharjoituksin. Ammattisotilaita tarvitaan tätä koulutusta antamaan. Myös sodan ajan joukkoja johtamaan olisi tarvittu ammattisotilaita.

Taistelupanssarivaunu vaatii myös huoltoa. Vaunuja ei voi pelkästään varastoida kuusen alle ja ottaa käyttöön tarvittaessa. Vaunuissa on sähköjärjestelmiä, viestivälineitä, optiikkaa, ruostuvaa terästä, käyttöä vaativia moottoreita ja vaihdelaatikkoja, jumiutuvia laakereita, teloja, konekiväärejä ja vaikka mitä. Panssariaselajin huoltohenkilöstö olisi siis pitänyt tuplata, samoin kuin varastointitilat. Varastoiminen on muuten PV:lle kallista puuhaa, toisin kuin edustaja Niinistö väittää. PV ei omista rakennuksia, vaan maksaa niistä vuokraa. Kasarmit, varastohallit, esikunnat jne ovat Senaattikiinteistön omistuksessa. Panssariprikaatiin olisi pitänyt rakentaa lisää toimitiloja ja varastorakennuksia lisääntyneelle henkilöstölle ja kalustolle.

Vaikka mitään muuta ei olisikaan tehty, T-72:iin olisi ainakin pitänyt hankkia uusi ampumatarvike. Panssarivaunu ilman ampumatarvikkeita pääaseeseen on melko hyödytön kapistus. Vanhan ampumatarvikkeen teho ei ollut riittävä ja ruutikin ihan oikeasti vanhenee. Lisää kustannuksia.

Aiemmin T-72 – kalusto oli sodan ajan panssariprikaatin iskevin osa. Mikäli tällainen sodan ajan joukko olisi haluttu säilyttää, olisi pitänyt uusia myös joukon viestikalusto, ilmatorjuntakalusto ja pioneerikalusto. Epäsuoran tulen kalusto olisi pitänyt modernisoida. BMP-2 – kalusto olisi sentään mennyt sellaisenaan. Koska rahaa tähän ei olisi ollut, useilla keskustelupalstoilla reserviläiset ovat esittäneet vaunujen hajauttamista alueellisten joukkojen käyttöön.

Taktisesta näkökulmasta vaunujen hajauttaminen ei ole ollut menestyksekäs konsepti. Panssarivoima keskittämällä on saavutettu parempia tuloksia, kysykää vaikka ranskalaisilta. Vaunujen huolto (niitä pitää huoltaa myös sodan aikana) olisi mahdotonta mikäli vaunut olisivat hajautettuina eri puolilla maata. Huoltohenkilöstön tuplaaminen ei siis riittäisi, se olisi pitänyt ainakin kolminkertaistaa.

T-72 – vaunun jatkokäyttö ei siis olisi ollut mahdotonta, mutta kaikissa tapauksissa sillä olisi ollut hintalappu. Asiansa hallitsevien ammattisotilaiden mielestä tämä hintalappu olisi ollut liian suuri saavutettuun hyötyyn nähden. Kouluttajahenkilöstö tuplaamalla ja huoltohenkilöstö triplaamalla, lisää varastointitilaa rakentamalla sekä ostamalla uusi ampumatarvike alueellisilla joukoilla olisi ollut käytössään 1970-luvun panssarivaunu joka edelleen olisi ollut suorituskyvyltään selkeästi heikompi kuin Venäjän maavoimien uudemmat T-72 versiot, T-80 – vaunut ja T-90 – vaunut. Valitettavasti jos halutaan jotain uutta, jostain pitää luopua.

T-72 – keskustelu on tuonut uudella tavalla esiin ammattisotilaiden ammattitaidon arvostelun eri reserviläis- ja poliitikkopiireissä. En väitä että ammattisotilaiden tulisi olla arvostelun yläpuolella, mutta jonkun verran itseä vituttaa kun ihmiset joilla ei ole mitään käryä alkavat huutelemaan kuinka ammattikuntamme on kykenemätön näkemään sitä mihin he kykenevät. Ehkä tämä yksittäisen reserviläisen kommentti asiasta kertoo tarpeeksi:

Vaikka kapiaiset pitävätkin itseään kaikkien alojen osaajina, ei mikään firma tuolla lailla johdettuna monta viikkoa pörssissä keikkuisi. Suomi on hieno maa, pahin uhakuvamme on että sen puolustamista johtaavat kadettiupseerit.

Vaativuudesta

Ammattikuntani edustajat ovat tyypillisesti aika vaativaa joukkoa. Oikeiden suoritusten vaatimistahan aletaan iskostamaan sotilasjohtajiin jo aliupseerikoulun alussa. Pääsääntöisesti olemme (poikkeuksiakin on) hyviä vaatimaan alaisiltamme asevelvollisilta erilaisten taitojen hallintaa opetuksen jälkeen. Puutteistaankin huolimatta, uskon että asevelvollisten koulutus tästä näkökulmasta on kohtuullisen laadukasta. Toki on ymmärrettävä että 8000 kollegani joukkoon mahtuu monenlaisia. Mitä sitten vaadimme itseltämme / toisiltamme?

Asevelvollisten koulutuksen tavoitteena on sotakelpoinen joukko, oli kyse sitten varusmiehistä tai reserviläisistä. Sotilaiden taitoja ja kykyjä mitataan erilaisilla arviointikriteereillä jotka nekin, puutteistaan huolimatta, antavat ainakin jonkinlaista osviittaa joukon todellisesta suorituskyvystä. Arviointiin on haettu myös kansainvälistä oppia esimerkiksi lähettämällä upseereita NATO:n koulutuksenarviointielimiin tai vaikkapa Ilmavoimien Muuttolintu-projektin TACEVAL – evaluoinnin myötä. Valitettavasti ammattisotilaiden evaluoinnissa on vielä tekemistä.

Kaikille ammattisotilaille yhteisiä suorituskykyvaatimuksia ovat vuosittaiset fyysisen kunnon testit. Tulee osata ampua, suunnistaa ja marssia. Juoksukunnon ja lihaskunnon tulee olla tietyllä tasolla. Porkkanaa ei juuri ole, mutta keppinä sotaharjoituksiin ei ole asiaa, mikäli fyysinen suorituskyky ei riitä. Tämän ”rangaistuksen” järkevyydestä voidaan keskustella, sillä läheskään kaikilla ammattisotilailla ei valitettavasti ole edes halua osallistua sotaharjoituksiin. Entäs sitten ammatillisen suorituskyvyn mittaaminen?

Meillä jokaisella on oma sodan ajan tehtävämme. Joissakin tehtävissä (vaikkapa aluksen päällikkö tai ilmavoimien taistelunjohtaja) omaa sodan ajan tehtävää hoidetaan päivätyönä. Tämänkaltaisissa tehtävissä on tyypillisesti myös kelpuutusvaatimuksia, tulee kyetä suoriutumaan omista tehtävistään arvioituna, tai tehtävästä joutuu sivuun. Tätä mallia ei kuitenkaan läheskään kaikkialla sovelleta. Kuten jo aiemmin kerroin, suuri osa meistä työskentelee hallinnon ja huollon tehtävissä. Asevelvollisten kouluttaminenkaan ei ihan sellaisenaan ole pelkästään oman sodan ajan tehtävän hoitoa, vaikkakin ammattisotilaiden tulee valmistautua toimimaan johtamansa joukon kouluttajana aina perustamisesta sen kotiutumiseen saakka. Liian monessa tapauksessa esikunnissa tai huolto-organisaatioissa palveleva ammattisotilas jää vaille riittävää harjoittelua omassa tehtävässään. Itse en ainakaan näe, että yksi-kaksi sotaharjoitusta muutaman vuoden aikana on riittävästi.

Toimiva sotilasjoukko on kuin toimiva joukkue pallopelissä. Pelaajien ja valmentajien tulee saada harjoitella yhdessä ja erikseen taitojen ja yhteispelin parantamiseksi. Suorituksia tulee mitata jotta taso voidaan todentaa. Kuten joukkueessa valmentajan, myös asevoimissa esimiehen tehtävänä on vaatia alaisiltaan, vertaisiltaan ja itseltään suorituskykyä. Vaaditko sinä?

Suosittelen kaikille kollegoille irtautumaan ajoittain päivätyöstään, arvioimaan niitä suorituskykyjä mitä omassa tehtävässä vaaditaan ja henkilökohtaista tasoa näissä. Vaikka arkinen aherrus asiakirjojen tai välineiden parissa tuntuukin vievän kaiken ajan, suorituskyky tärkeimmässä tehtävässä tulee vain harjoittelemalla.

Ammattisotilaan näkemyksen mukaan henkilökunnan koulutuksessa on sodan ajan suorituskyvyn näkökulmasta paljon kehitettävää. Meidän tulee laatia luotettavia arviointimenetelmiä ja perustaa järjestelmä jossa esim vuosittain testataan kykyämme hoitaa sodan ajan tehtäviämme. Nyt se kaikki jää niin usein vain oletuksen varaan.

Viihteelliset pelit sotilaskoulutuksen välineinä

Olen sukupolvea, jolle sähköiset pelit ovat olleet luontainen osa vapaa-ajanviettoa jo varhaisesta iästä lähtien. Ensimmäinen kosketus taisi olla kylmän sodan aikoina Atari 2600 konsolilla Pac-Mania pelatessa. Niistä ajoista pelit ovat muuttuneet paljon, ja niin ovat pelaajatkin. Pelaajana olen jo dinosaurus esimerkiksi tämän päivän varusmiehiin nähden. Vuosien vierittyä peleistä on paljastunut myös ammatillisia piirteitä, näkökulmia joita sotilaskouluttamaton pelaaja ei ehkä sellaisenaan näe viihtyessään. Monilla peleillä on yhteys sotilasmaailmaan, vaikka siltä ei äkkiseltään näyttäisi.

Varhaisimmat sotilaalliset pelit lienevät lautapelejä, joista tunnetuin on shakki. Olematta itse shakin suuruuksia, yhteys on selvä. Pelilaudalla on sotilaita (jalkaväkeä), ratsuja (ratsuväkeä), torneja, lähettejä, kuningattaria ja kuninkaita. Taistelulajejakin shakista voidaan tunnistaa ainakin hyökkäys ja puolustus, ehkäpä viivytyskin. Vieläkin vanhempi on kiinalainen lautapeli Go, jossa tavoitteena on pelialueen valtaaminen tai vastustajan pelinappuloiden vangitseminen. Modernimpi sotilaallinen lautapeli on Stratego, jossa pelinappuloilla on sotilasarvot. Strategossa tavoitteena on vastustajan lipun valtaaminen, tosimaailman todellinen tavoite aikanaan sekin. Strategon erona edeltäjiinsä on puutteellinen tilannetietoisuus, vastustajan ryhmitys (minkä arvoinen nappula on missäkin) tulee tiedustelemalla selvittää jotta hyökkäys tavoitteeseen onnistuu.

 

Stratego alkutilanteessa (1959)

Vuoropohjaiset sähköiset sotilaalliset pelit ovat nykyään harvinaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä vuoropohjaisesta strategiapelistä käynee 1990-luvulla lanseerattu Steel Panthers – sarja, jossa pelaajat vuorollaan siirtävät taistelutilassa toimivia joukkoja (panssarivaunu, jalkaväkiryhmä, kenttätykki, taisteluhelikopteri jne) tai määrittävät esim epäsuoran tulen maaleja, joihin viiveen jälkeen vaikutetaan vaikkapa kranaatinheittimistöllä.

Jalkaväki ryhmittyneenä puolustukseen, Steel Panthers 1 (1995)

Tietokoneiden suorituskyvyn kehityttyä suosituiksi ovat nousseet reaaliaikaiset strategiapelit. Vaikka näiden ulkoinen olemus (esimerkiksi tulevaisuuden avaruuden taistelukentälle sijoittuva StarCraft) antaakin äkkiseltään syyn epäillä sotilaallisia hyötyjä, joukkojen hallinta ja oikea-aikaisuus ovat vahvasti esillä. Milloin täytyy hyökätä, milloin tulee viivyttää, milloin linnoittaudutaan ja puolustetaan. Pelaaja pyrkii rakentamaan joukkonsa pelitapansa mukaisesti, yksiköillä on samankaltaisia ominaisuuksia kuin tosimaailmassakin. Kompromisseja tehdään siis liikkuvuuden, tulivoiman ja suojan väliltä. Pelissä näkeekin usein kahden armeijan kohtaavan, joista toinen on nopea, tulivoimainen ja haavoittuvainen toisen ollessa esimerkiksi hidas, tulivoimainen ja hyvin suojautunut tai nopea ja suojautunut mutta vaikutuskyvyltään kohteessa heikko. Näitä elementtejä voi tarkastella vaikkapa seuraavasta videonäytteestä:

StarCraft 2 (2010)

Toinen, jo vuosia suosiossa ollut pelimuoto on taktiset ampumapelit. Näiden sotilaalliset opetukset liittyvät yleensä pienryhmätoimintaan. Rakennetun alueen hyväksikäyttö, pienryhmätoiminta, erilaisten aseiden käyttö ryhmän osana (esim rynnäkkökivääri + konekivääri + tarkkuuskivääri), radioviestintä, tilannetietoisuus, johtaminen, kaikki tyypillisiä elementtejä taktisissa ampumapeleissä (ja taistelijan toiminnassa tosimaailmassa).

Rainbow Six: Vegas 2 (2006)

Realismin tasoista riippumatta oma kokemus on, että peleillä on annettavaa. Myös tietyissä sotilaallisissa tehtävissä joihin PV:ssäkin asevelvollisia koulutetaan, kuten johtamisjärjestelmäoperaattori tai teknisen asejärjestelmän käyttäjä, oppimiskynnys madaltuu kun varusmiehellä tai reserviläisellä on pelaajatausta. Uskon että joukkojen tai välineiden ominaisuuksien ymmärtäminen pelimaailmassa voi edesauttaa näiden oppimista tosimaailmassa.

Miten tämä sitten saataisiin jalkautettua sotilaskoulutukseen? En ole ihan ensimmäisenä esittämässä, että sulkeisten tilalle alokasjoukkue pitäisikin laittaa pelaamaan tietokoneen ääreen. Pelaamiseen voisi silti kannustaa tai vaikkapa laittaa pelaavat varusmiehet miettimään peliensä sotilaallisia aspekteja. Koulutuskulttuurin muuttuminenkin ottaa aikansa ja jos tätä tekstiä lukiessa heräsi torjuntareaktio päälle (”eihän näistä ole mitään hyötyä”), uskon että samanlainen reaktio heräsi aikanaan osalle lentäjiä, kun lentosimulaattoreita tuotiin osaksi lentokoulutusta. Nykypäivänä ei-viihteelliset simulaattorit ovat kuitenkin yhä kasvavassa roolissa sotilaskoulutuksessa ja ainakin panssariaselaji on onnistuneesti tuonut koulutukseen alunperin pelaajille tuodun simulaattorin, Steel Beastsin. Simulaattorialalla on myös kotimaista työllistävää osaamista, ainakin Insta on PV:lle työstänyt useammankin simulaattorin (esim tulenjohtajien Tulenjohtosimulaattori tai 23 ITK 61 Jaossimulaattori).

Kuten kävi jo ilmi, jätin tarkoituksella pois urheiluelementin sisältävät pelit, kuten pesäpallo (jossa haavoidutaan, poltetaan, kuollaan jne) tai vaikka jalkapallon (jossa hyökätään, puolustetaan jne). En kuitenkaan väheksy niidenkään merkitystä, sillä ne sijaitsevat mainitsemistani peleistä poiketen fyysisen suorituksen, mikä on harjoitellessa sotilaalle aina eduksi. Ajattelua kehittäviä pelejäkään ei fyysisen puolen puuttumisesta huolimatta tule väheksyä, sillä ajattelu on sotilaan tärkein työkalu.

Vastuunkantoa

PV:n laajennettua  runsas vuosi sitten SAP-ohjelmiston käyttöä henkilöstöhallinnan puolelle alkoi palkkasekoilu, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Henkilökohtaisesti en ole saanut yhtä ainutta palkkaa kerralla oikein yli vuoteen. Joukkoon mahtuu aika ihmeellisiäkin tilinauhoja, sellaisia joissa esim kuukausipalkkani on ollut 20 000 euroa. Siitä on sitten jollakin sattumanvaraisella menetelmällä miinustettu joku muu määrä. Liikaa maksettuja palkkoja olen takaisin maksellut eräitä tuhansia, ja edelleen on pelko perseessä tuleeko taas jossain vaiheessa uusi lasku.

En kuitenkaan ole tässä yksin, sillä en tunne ketään joka olisi saanut palkkansa koko ajan oikein ja ajallaan. Otoksen suuruus on noin 300-400 ihmistä. Eihän siinä, virheitä joskus sattuu ja vipuun mennään. Se, ettei asioita ole vieläkään saatu täysin korjattua, kertoo tietysti jotain.

Pieleen menneistä palkoista ei oikein enää viitsi kiusata oman työyhteisön palkkasihteeriä. Aluksi jaksoin soitella heti tilinauhan tultua. Sitten aloin ”keräilemään” virheitä ja lähettelin niitä sitten kootusti sähköpostilla. Kun viimeksi soitin ja yhdessä tälle sekoilulle nauroimme, kertoi hän että on ollut lukuisia palkansaajia, siviilejä ja sotilaita jotka ovat joukko-osastojen, laitosten ja vastaavien palkkasihteerien viaksi tämän touhun laittaneet. Vinkkinä heille, palkkasihteerien duunina on toista vuotta ollut korjata muiden tekemät virheet teidän palkoissanne.

Kun varusmieskoulutuksessa joku menee vituiksi (aina menee), syyllistä etsitään nopeasti, ja tehokkaasti. Tyypillisesti ensimmäisenä tähtäinristikossa näkyy joukon kouluttaja. Joukkueenjohtajalle (jaosjohtajalle) varusmiehet ovatkin kuin lauma tahdottomia Lemmingsejä jotka jonossa pysähtymättä taapertavat kohti erilaisia vaaroja, joukkueenjohtajan rakentaen esteitä vaarallisten juttujen ja Lemmingsien väliin. Mikäli joukkueenjohtajaa ei saada kiipeliin tai siitä huolimatta, aina voi syyttää yksikön päällikköä. Joskus harvoin syytetään myös joukkoyksikön komentajaa.

Tyypilliset syyllistenhakuprosessit liittyvät varusmiesten ajamiseen. Esimerkiksi varusmies ajaa PV:n ajoneuvon  ojaan sotaharjoituksen toisena päivänä nukuttuaan edellisenä yönä 8 tuntia. Kysyttäessä varusmies vastaa nukahtaneensa rattiin koska ei saanut nukkua tarpeeksi. Tulilinjalle pääsikin joukkueenjohtaja, joka fyysisesti oli kymmenen kilometrin päässä onnettomuuspaikasta.

Joitakin vuosia sitten varusmies nukahti rattiin ikävin seurauksin, päällikkö ja joukkoyksikön komentaja tuomittiin.

Vastuunkantaja näissä tapauksissa siis löytyy. Joskus onneksi vastuunkantajaksi sormella osoitetaan varusmieskin, sillä ihan kaikki varusmiesten töppäilyt eivät johdu fasistikapiaisista jotka ovat näistä ruoskineet viimeisetkin tajunnanrippeet sotaharjoituksessa irti. Joka tapauksessa, kuraporras kantaa vastuun.

Palkkasekoilun mentyä etelään ja rajusti, ammattisotilas kysyy: Kuka pukuportaassa kantaa vastuun? Kuka vastaa siitä että tuhannet ihmiset ovat saaneet ja monet saavat edelleen palkkansa päin helvettiä? Vai olisiko sittenkin niin, että vastuunkantajat etsitään vain siitä joukosta joka on uhrattavissa. Sehän me tiedetään mikä porras on kyseessä.

Panssarivaunun hidas kuolema

Panssarivaunun, tuon teloilla kulkevan fallos-symbolin päivät ovat luetut. Tämä ennustus kuultiin ensimmäisen kerran Israelin ja arabien sotien aikaan, kun 9K11 Maljutka (AT-3 Sagger) PST-ohjuksilla ja RPG-7 singoilla täräytettiin juutalaisia peltipurkkeja auki. Toisin kuitenkin kävi, Jom Kippur – sodan jälkeen nähtiin vielä yksi uusi sukupolvi taistelupanssarivaunuja á la M1 Abrams, Leopard 2, Challenger 1&2, Leclerc, Ariete, T-80, T-90, Tyyppi 90, ZTZ-99). Väitän kuitenkin, että nyt näemme panssarivaunun auringonlaskun.

Panssarivaunun poistumista taistelukentältä on perusteltu sen haavoittuvuudella. On keksitty miinoja, sinkoja, kertasinkoja, panssarintorjuntaohjuksia, taisteluhelikoptereita, rynnäkkökoneita, panssariesteitä ja ties mitä hilavitkutinta taisteluvaunuja tuhoamaan. Ne ovat kalliita, raskaita, soveltuvat huonosti rakennetulle alueelle jne. Ammattisotilaalle näillä perusteluilla tai siitä käytävällä debatilla ei ole merkitystä. Se, millä on merkitystä, on tuotannon loppuminen. Kovinkaan moni ei vaan enää tunnu haluavan taistelupanssarivaunuja.

Esimerkkivaunuista Challenger 2:n, Leclercin, Arieten, T-80:n ja Tyyppi 90:n tuotanto on lopetettu jo vuosia sitten. Saksa on lopettanut panssarivaunujen hankinnan vuosia sitten ja myynyt suuren osan kalustostaan ulkomaille, mm. Suomeen. Mikäli Saudi-Arabian haaveilema kauppa 600-800 Leopard 2A7+ vaunusta kariutuu kansalaisoikeushippien vastustukseen, olemme luultavasti nähneet jo viimeisen valmistuslinjastolta ulos tulleen saksalaisen panssarivaunun.

Yhdysvalloissa M1 Abrams – valmistusta vielä jatketaan, mutta ei siksi että sotilaat uusia panssarivaunuja haluaisivat. Kyseessä on politiikkaa, kongressi pakottaa US Armyn hankkimaan uusia vaunuja.

Venäjällä T90-vaunujen hankkiminen maavoimille on lopetettu, mistä syntyi tietysti iso riita asevoimien ja sotateollisen kompleksin välille. Vaunuja kuitenkin valmistetaan vientiin. Kiina onkin suurvaltojen joukossa poikkeus, se pyrkii parantamaan panssariaseensa laatua länsimaiselle tasolle hankkien uusia vaunuja.

On syytä huomata, että kaikki esimerkkivaunut on suunniteltu jo kylmän sodan aikoihin ja valmistettu 80-90-2000 luvuilla. Kylmän sodan päättymisen jälkeen maailma on nähnyt vain yhden uuden panssarivaunukonstruktion, jota ollaan tuomassa palveluskäyttöön.

Miten tämä kaikki sitten näkyy Suomessa? Viime vuosikymmenellä meillä oli kaksi sodan ajan panssariprikaatia, tänä päivänä nolla. Käytettyinä hankitut Leo 2A4:t korvasivat T-72 ja T-55 vaunut. Leot on sijoitettu mekanisoituihin taisteluosastoihin ja osaan valmiusyhtymiä. Panssariprikaati joukko-osastona  ei ole enää mikään telavehkeillä liikkuvien Laguksen hengenheimolaisten (lue tankkihomojen) maanpäällinen paratiisi, vaan tosiasiallisesti monialainen koulutuskeskus jonka joukkotuotannollisesti ja suorituskyvyllisesti merkittävin aselaji on ilmatorjunta. Viestirykmentin liityttyä Panssariprikaatin yhteyteen joukko-osaston tekemisestä yhä suurempi osa on ei-panssaroitujen joukkojen koulutus.

En ihmettelisi, vaikka Leo2A4:t jäisivät PV:n viimeisiksi panssarivaunuiksi. Toki voi olla että aselajia vielä kerran tekohengitetään etsimällä jostain lisää käytettyjä vaunuja tai modernisoimalla nykyiset, tästä huolimatta auringonlasku on jo alkanut.

JK. Blogin näkyvyys lisääntyi melko lailla viime päivinä. Lähtölaukaus-kirjoitus näytti herättävän parranpärinää muutamissa reserviläisissä. Suosittelen lämpimästi sisälukutaidon kehittämistä, sillä viittasin maanpuolustusasioista käytävään diskurssiin enkä itse reserviläisten sotilaallisiin taitoihin. Pätkiä diskurssista:

Taas puol vuotta hurahtanu, aamuja vaan seuraaville. Koittakaahan nyt selvitä loppuun asti, ei tän nykysen pullapaskan pitäs tuottaa kellekkään missään yksikössä mitään ongelmia vetää 6kk. Muistakaa, että puolella vuodella pääsee aina jos vain haluaa.

Miksi ihmiset käy armejaa? Sodan tullessa todennäköisesti joudutaan antaa heti kriisiapua kaikille koska tulee vellit housuun jos jotakuta osuu luoti.

Lisää loistavia esimerkkejä kansalaiskeskustelusta saa vaikkapa Suomi24: n keskustelupalstalta.