Alueellisten joukkojen ahdinko

Puolustusvoimien sodan ajan joukot koostuvat karkeasti kahdesta osasta, operatiivisista ja alueellisista joukoista. Operatiiviset joukot ovat niitä joilla taistelut tarvittaessa ratkaistaan, suuntaan tai toiseen. Niihin kuuluvat maavoimien valmiusyhtymät, mekanisoidut taisteluosastot, helikopterijoukot ja suurin osa ilma- ja merivoimista. Alueellisilla joukoilla suojataan kohteita, hidastetaan ja kulutetaan vastustajaa ja täten tuetaan operatiivisten joukkojen taistelua. Lukumääräisesti alueellisia joukkoja on verraten operatiivisia joukkoja enemmän.

Alueellisten joukkojen varustus on varsin kevyttä, eikä siihen ole juuri panostettu 1980-luvun jälkeen. Joukot liikkuvat pääosin yhteiskunnasta otetuilla ottoajoneuvoilla, esimerkiksi traktoreilla, maastoautoilla, pakettiautoilla, kuorma-autoilla ja sellaisilla. Joukoilla ei ole juurikaan viestivälineitä taistelujen johtamiseen tai pimeätaisteluvälineitä. Taistelijoiden henkilökohtainen varustus koostuu lähinnä rynnäkkökivääristä ja jaetusta puvustuksesta, joka voi olla maastokuvioitu tai sitten ei. Majoitusvälineetkin ovat vähän niin ja näin. Ilmatorjunta-aseistus on alueellisilla joukoilla lähes olematon, sen sijaan panssarintorjunta-aseita on vielä muutaman vuoden ajan, kunnes 1980-luvun lopulla hankitut kevyet ja raskaat kertasingot joudutaan vanhentuneina räjäyttämään.

Viime vaalikaudella pääsin nokikkain silloisen puolustusministerin kanssa, ja kysyin Häkämieheltä koska alueellisia joukkoja aletaan laittamaan kuntoon koska tilanne on hälyttävä. Kokeneena poliitikkona Häkämies ei häkeltynyt suorasukaisuudesta vaan vastasi: ensi vaalikaudella. Ja näin todella suunniteltiin.

Tasajaon ollessa huono taktiikka, Puolustusvoimissa hankkeet tapahtuvat jaksoissa joissa on oma painopiste. Muutaman viime vuoden aikana painopiste on ollut ilmatorjunnassa, ja panostuksella on saatu aikaan Crotalen modernisaatio uusilla ampumatarvikkeilla, valmiusyhtymien ohjusyksiköt on koulutettu ja Johtokeskus 06 – projekti on vuosien viivästyksen jälkeen saatu lähes valmiiseen tilaan. Lisäksi hankittiin Norjasta NASAMS II – ohjusjärjestelmä Buk M1:n seuraajaksi. Ilmatorjunnallisten hankintojen lisäksi rahaa laitettiin miinantorjuntakykyyn, tuloksena Katanpää-luokan miinantorjunta-alukset.

Alueellisten joukkojen vuoro olisi nyt. Joukot tarvitsisivat kipeästi uusia välineitä jotta ne kykenisivät täyttämään tehtävänsä. Hyvältä ei kuitenkaan näytä.

Hankintojen painopisteet 2010-2030

 

Kuten on nähtävissä, tälle vaalikaudelle osunut PV:n säästöleikkuri tulee syömään juuri alueellisten joukkojen varustusta. Kun tähän yhtälöön ynnätään vähenevät kertausharjoitukset, lopputulemana sodan ajan puolustusvoimat eivät ole Stefan Wallinia lainatakseni ”pienemmät mutta jossa lihakset näkyvät paremmin” vaan tosiasiallisesti pienemmät, huonommin varustetut ja heikommin koulutetut. Kaikki tämä samaan aikaan kun naapurimaassa kohotetaan iskukykyä.

Tilanteen korjaaminen PV:n sisäisin toimenpitein on vaikeaa. Tulevaisuuden rahoitus ei ole käytettävissä nyt. Mikäli tulevaisuuden hankinnat operatiivisille joukoille, meri- ja ilmavoimille käytetään maavoimien alueellisille joukoille, nämä valtakunnan selviytymiselle yhtä olennaiset kokonaisuudet tulevat kärsimään. Miten alueellisten joukkojen kehittäminen sitten pitäisi rahoittaa? Siihen kysymykseen kannattaa etsiä vastausta maanmainiosta Raha ja talous – blogista.

 

Ilmasodan lyhyt oppimäärä

Sodan tullessa ilmavoimat lentää 3 päivää. Hornetit tuhotaan maahan. Lentäjät tapetaan koteihin tai jos he pääsevät koneisiin, heidän keskimääräinen elinikä on 17½ minuuttia. Mitä me voidaan, kun meillä on vain muutama kone ja Venäjän ilmavoimilla on 4000+ ilma-alusta? Lähdetään kaikki käpykaartiin, tai vähintään Viking Isabellalla Tukholmaan!!!

Tällaisia tarinoita on internetin keskustelupalstat tulvillaan. Mutta tarkastellaanpas voimasuhteita ilmassa hetkinen ihan vain numeroiden valossa. Kaikki luvut perustuvat julkisiin lähteisiin, kuten IISS Military Balance, warfare.ru ja PV:n internetsivut. Kuten muissakaan tämän blogin artikkeleissa, turvaluokiteltua kamaa on turha etsiä. Tarkastelun painopiste on asejärjestelmien lukumäärissä, ne kun ovat tavan lukijalle helpompia hahmottaa kuin valvonta-, johtamis- tai tukeutumisjärjestelmän ns. force multiplierit. En tässä yhteydessä käsittele julkisten lähteiden luotettavuutta, hyväksytään nyt tällä kertaa numerot  sellaisenaan.

Aloitetaan tarkastelu omista ilmapuolustusjoukoista. Kuten kaikki tämän blogin lukijat tietänevät, Ilmavoimien pääkalusto muodostuu 62 Hornetista. Koska taistelukoneet ovat järjestelminä monimutkaisia ylläpidettäviä, olettakaamme että niistä on kerrallan hieman alle 80% eli 48 konetta lentokuntoisina. Joillakin alkaa jo leuka väpättämään.

Hornetien tehtävien ollessa pääsääntöisesti ilmapuolustuksellisia ja omassa ilmatilassa tapahtuvia, niiden aseistus on kevyttä ja uudelleenaseistus sekä tankkaus maassa on melko ripeää. Lisäksi ilmataistelujen tapahtuessa lähellä omia kenttiä, lentomatkat ovat lyhyitä. Olettakaamme siis, että Hornetilla kyetään, ainakin taistelujen alkuvaiheessa, lentämään 5 lentosuoritusta vuorokaudessa. Tällä laskuopilla Ilmavoimat kykenee 240 lentosuoritukseen / vrk. Vaikka Hornetissa on ripustimia enemmänkin, olettakaamme että kukin kone lähtee 4+2 varustuksella ilmaan, siivissä on siis 4 x AIM-120 AMRAAM ja 2 x AIM-9 Sidewinder – ohjusta.

Ilmavoimien harjoitushävittäjinä palvelevilla Hawk – koneilla voidaan tarvittaessa suorittaa taistelulentoja. RAF:n käytössä Hawkin rooli oli tarvittaessa toimia lentotukikohdan suojaamistehtävässä. Koneissa ei ole tutkaa, aseistuksena tykki ja 2 infrapunaohjusta. Olettakaamme, että Sveitsistä käytettynä hankitut ja myöhemmin modernisoidut 16 kpl Hawk Mk.66 – konetta toimivat tässä tehtävässä.

Kohteita suojaamaan on tietysti olemassa myös maa- ja merisijoitteista ilmatorjuntaa. Kohta poistuvaa BUK M1 – kalustoa on kolmen patterin verran, yhteensä 9 ohjusvaunua. Näiden lisäksi ohjusvaunun parina toimii latausajoneuvo, josta ohjuksia voidaan myös tarvittaessa ampua. Yhteensä ampumavalmiita ohjuksia on siis 72 kappaletta.

ITO 90M (Crotale) – vaunuja on IISS:n mukaan palveluskäytössä 20 kappaletta. Jokaisen vaunun katolla on 8 kpl VT-1 ohjusta. Crotale-yksiköillä on siis kerrallaan ampumavalmiina enintään 160 ohjusta.

ITO 05 (ASRAD-R-FIN) – vaunuja on neljä yksikköä, yhteensä 16 vaunua. Jokaisen vaunun katolla on 4 ohjusta, lisäksi jokaisen vaunun parina on yksi jalustalta laukaistava ohjus (RBS-70 MANPAD), yhteensä ITO 05 – yksiköissä on 80 ampumavalmista ohjusta.

ITO 05M (RBS-70) ohjusampumalaitteita on IISS:n mukaan 86 kappaletta. Olettakaamme, että tähän lukuun sisältyy 16 ampumalaitetta jotka on sijoitettu ITO05 – vaunujen pariksi. ITO 05M – yksiköissä on siis 70 ampumavalmista ohjusta.

Näiden lisäksi on olemassa joitakin satoja tykkejä, malliltaan 35 ITK 88, 23 ITK 95 ja 23 ITK 61.

Koska ilmatorjuntajärjestelmätkään eivät aina toimi, olettakaamme että 90% niistä on kerrallaan rivissä. Täten maasijoitteisella ilmatorjunnalla on kerrallaan hieman yli 330 ilmatorjuntaohjusta kerrallaan ampumavalmiina, ja lisäksi tietysti tykkikalusto.

Merivoimien taistelualuksilla ohjuskalustoa löytyy tänä päivänä enää Hamina – luokan ohjusveneistä, 4 venettä á 8 ITO 04 Umkhonto – ohjusta = 32 ampumavalmista ohjusta kerrallaan. Rauma – luokan ohjusveneiden varustukseen kuulunut ITO 91 Mistral on poistunut/poistumassa palveluskäytöstä ohjuksen käyttöiän tultua täyteen, korvaavaa järjestelmää ei ainakaan vielä ole hankittu.

Yhteensä PV:llä voidaan siis arvioida olevan minä hetkenä hyvänsä käytettävissään hieman alle 700 nykyaikaista ilmaan ampuvaa ohjusta, satoja ilmatorjuntatykkejä ja tuhansia ilmatorjuntakonekiväärejä. Entä sitten se vastapuoli?

Venäjän ilmavoimien kirjavasta konekalustosta nousee esiin vain muutama konetyyppi, jotka ovat käyttökelpoisia taktiseen offensiiviseen ilmatoimintaan oman maan rajojen ulkopuolella. Nämä ovat Su-27 ilmaherruushävittäjä versioineen (Su-27 + Su-30 + Su-35), Su-24 rynnäkkökone (tulevaisuudessa Su-34), Su-25 lähitulitukikone ja Tu-22M pommikone. Jätän huomioimatta MiG-31 – kaluston sekä MiG-29 – kaluston, kumpikaan ei ole suunniteltu offensiiviseen vastailmatoimintaan vastustajan ilmatilassa ja jälkimmäisen osalta on erinomaisen paljon kysymysmerkkejä lentokuntoisuudesta.

Hornetin päävastustajaa, Su-27 – kalustoa ja sen eri versioita on Venäjällä käytössä lähteestä riippuen 260 – 300 konetta. Venäjä ei missään tilanteessa kykene ryhmittämään kaikkea lentokalustoaan vain yhdelle operaatiosuunnalle, koska maan alueellista koskemattomuutta on turvattava myös muilla rajoilla. Olettakaamme tässä ajatusleikissä, että Su-27 – kalustosta (laskettuna 280 koneella) on sodan sattuessa Suomen rintamalla 60%. Näistä lentokelpoiseksi laskemme 80%. Horneteja on siis vastassa 134 nykyaikaista hävittäjää. Koska lentomatka punaisilla ilmavoimilla on pidempi ja hävittäjien täytyy saattaa pommi- ja rynnäkkökoneita joiden uudelleenaseistaminen maassa on hidasta, lasketaan koneille 3 lentosuoritusta / vrk. Punainen hävittäjäkalusto kykenee siis 400 sotalentoon vuorokaudessa.

Ilmataistelussa Suomesta siniset ilmavoimat kykenevät siis noin kuuteenkymmeneen prosenttiin punaisten hävittäjien taistelulentomäärästä. Kaluston ollessa kohtuullisen tasaväkistä, erotus on katettava paremmalla koulutuksella sekä maa- ja merisijoitteisella ilmatorjunnalla. Joka tapauksessa jo yksinkertainen määrien tarkastelu osoittaa, että emme olekaan niin alivoimaisia kuin äkkiseltään luulisi.

 

JK. Kuten valistunut lukija havaitsi, tämä tarkastelu jätti mittaamattoman määrän variaabeleita käsittelemättä, kuten lentotukikohtiin kohdistuvan asevaikutuksen (ballistiset ohjukset, risteilyohjukset, pommikoneet, rynnäkkökoneet), sään vaikutuksen eri konetyyppien lentokelpoisuuteen, jne. Näitä kaikkia on vaikea mallintaa luotettavasti edes esimerkkiin riittävällä tarkkuudella. Tukeutumiskyvystä on vaikea antaa luotettavia arvioita, ja tässä tarkastelussa käytetyt 5 lentosuoritusta/vrk (sininen) ja 3 lentosuoritusta/vrk (punainen) voivat huomattavasti poiketa todellisuudesta, varsinkin kriisin jatkuessa pidempään. Venäjän osalta suhdelukuihin vaikuttaa myös merkittävästi se, kuinka paljon he joutuvat sitomaan kalustoa muille operaatiosuunnille. 20 000 kilometrissä maarajaa nimittäin riittää myös turvaamista.

Koko maata puolustetaan… tai sitten ei.

Kolme asiaa ovat säilyneet muuttumattomana jo pitkään kotimaisessa turvallisuuspoliittisessa liturgiassa: Yleinen asevelvollisuus, liittoutumattomuus ja koko maan puolustaminen. Noh, asevelvollisuus ei enää olekaan ihan niin yleinen kuin ennen ja Unionin jäsenenä emme ole enää täysin liittoutumattomiakaan. Entä sitten se kolmas?

Tarkastellessa kotimaan karttaa, valtakunnan ydinalueita ja Venäjältä johtavia kulkureittejä, valtakunnan alueelta pystyy ilman maantieteen professuuriakin tunnistamaan muutamia keskeisiä alueita jotka meidän tulee pitää hallussamme kaikissa tilanteissa. Nämä ovat (järjestyksessä etelästä pohjoiseen) 1) Eteläinen rantamaa + Ahvenanmaa, 2) Kaakonkulma, eli Saimaan ja Suomenlahden välinen alue, 3) Pohjois-Karjala Lieksa-Joensuu – alueella, 4) vyötärön alue Kajaanin korkeudella, 5) Kemijärven-Sallan suunta ja 6) Ivalon alue.

Sodan ajan vahvuuden laskiessa 250 000 sotilaan korville, on selvää että sodan ajan kenttäarmeija ei voi olla vahva kaikkialla. Ei se sitä itse asiassa ole ollut koskaan eikä tasajakokaan ole taktiikkaa, joten asevoimat on ryhmitettävä painopisteeseen. Koska valtakunnan väestön ja tuotannon pääosa sekä kriittinen infrastruktuuri sijaitsee karkeasti Helsinki-Tampere-Turku – kolmion sisäpuolella, tarkoittaa tämä kenttäarmeijan pääosien ryhmittämistä eteläiselle rantamaalle ja kaakonkulmalle. Muualle Suomeen ei sitten kovin paljoa riitäkään.

Sotilaallisesti ratkaisu on helppo ja looginen ymmärtää. Poliittisesti asia on vaikeampi. Ääneen ei voi Suomessa sanoa, että suurta osaa Suomesta ei todellisuudessa kyetä puolustamaan. Toki itärajalle Joensuusta pohjoiseen kyetään ryhmittämään maavoimien alueellisia joukkoja ja ilmavoimien torjuntalentojen painopiste on nopeasti vaihdettavissa, mutta ohkainen tulee olemaan puolustus Joensuusta Vaasaan ulottuvan linjan pohjoispuolella, Alueella, joka vastaa noin 2/3 isänmaan pinta-alasta.

Puolustusvoimiin kohdistuvien säästöjen hinta on raju. Entisten Lapin, Oulun, Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänien alueella asuu yli miljoona suomalaista, joita leikkausten rapauttama Puolustusvoimat ei pysty turvaamaan. Samalla pohjoisesta Suomesta on tulossa sotilaallinen tyhjiö, taidamme tietää miten niille on tapana käydä. Jotain tarttis tehrä, mutta hankalaa se on, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä.

 

NATO-yhteensopivuudesta

Suomalaisessa maanpuolustuskeskustelussa herää aika-ajoin pinnalle kysymys NATO-yhteensopivuudesta. Asian tiimoilta on nähty monenlaisia argumentteja, selväksi on tullut lähinnä se, ettei aina oikein ymmärretä mitä tuo mysteerinen yhteensopivuus tarkoittaa.

NATO:n perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen kävi selväksi, että jäsenmaiden asevoimilla oli kirjava kalustoluettelo ja runsaasti kansallisia käytäntöjä, jotka vaikeuttivat merkittävästi monikansallisten sotilasosastojen huoltoa, johtamista ja yhteistoimintaa. Näitä taistelutehoa heikentäviä tekijöitä päätettiin karsia perustamalla sopimus standardisoinnista, joka kulkee nimellä STANAG. Standardisointisopimuksissa, joiden laatimiseen jäsenvaltiot osallistuvat, määritellään liittouman käyttöön otettavat kalusto-, järjestelmä ja käytäntöstandardit.

Standardoinnin päästyä vauhtiin, läntinen varusteluteollisuus mukautui nopeasti niihin ja nykyään läntisissä asevoimissa on yhteiset rajapinnat, letkut ja liittimet sekä toimintatavat joilla kaikki harjoittelevat ja yhdessä operoivat. Tähän joukkoon kuuluu nykyään myös Suomi.

Standardisoinnin edut ovat selvät: joukot kykenevät toimimaan yhdessä tehokkaammin. Käskyrungot, laitteet, johtaminen ja logistiikka toimivat samalla tavalla, vain kieli vaihtuu tarvittaessa (esim kansalliset operaatiot tai harjoitukset). Haittapuolena yhden jäsenvaltion kehittämä standardia parempi menetelmä tai väline ei ehkä pääse koskaan sotilaiden käyttöön mikäli sitä ei ole standardiksi hyväksytty. Näin kävi esimerkiksi Hornetin kotimaiselle tietovuojärjestelmälle VIIRI:lle ja sen suunnitellulle seuraajalle SIHTI:lle, tilalle tulee standardisoitu Link-16 datalinkki. Kuten kaikessa, myös standardisoinnissa on siis hinta maksettavana.

NATO:n standardien mukaisten järjestelmien ja käytäntöjen vastustajien puheenvuoroissa esitetään kritiikin lisäksi varsin harvoin (= ei ollenkaan) vaihtoehtoja. Mitä ne voisivat olla?

STANAG:n ulkopuolella ei ole olemassa maailmanlaajuista tai valtioidenvälistä standardointijärjestelmää. Ei siis ole olemassa muuta yhteensopivuutta kuin NATO-yhteensopivuus. Ei ole Varsovan liitto – yhteensopivuutta tai Kiina-yhteensopivuutta tai EU-yhteensopivuutta tai vaikka Afrikan Unioni-yhteensopivuutta. On siis vain kansallisia järjestelmiä.

Kansallisissa järjestelmissä on omat etunsa. Ilman standardisoinnin ”rasitetta”, STANAG:n hyväksymiä järjestelmiä parempia kansallisia järjestelmiä olisi mahdollista ottaa käyttöön. Tämä tukisi kotimaisen teollisuuden tuotantoa, niin kauan kuin asiakkaana on Puolustusvoimat. Kansalliset järjestelmät voivat tarvittaessa olla joustavampia ja muutokset helpompia toteuttaa, kun ei tarvitse kysyä keneltäkään muulta, onko muutos ok.

Haittapuoletkin ovat selvät. Mikäli kotimainen teollisuus valmistaisi epästandardimaisia tuotteita, niiden myyminen ulkomaille olisi vaikeaa. Epästandardimaisten käytäntöjen ja johtamisjärjestelmien johdosta Suomalaisten sotilasosastojen käytettävyys ulkomailla olisi nykymaailmassa paljon vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa. Lisäksi, mikä ehkä tärkeintä, epästandardit vaikeuttaisivat tai tekisivät ehkä mahdottomaksi ulkomaisen sotilaallisen avunannon Suomeen kriisin sattuessa. Suomi ei voisi, talvisodasta poiketen, vastaanottaa ulkomaisia hävittäjiä tai ilmatorjuntayksiköitä ilmatilaa turvaamaan. Merivoimille olisi vaikeaa turvata alusliikennettä Suomeen yhdessä muiden maiden kanssa. Länsimaista kalustoa olisi hankala kriisin tullen hankkia lisää edes rahalla, kun se ei olisi yhteensopivaa kotimaisen kaluston kanssa.

Vastoin ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä, NATO-yhteensopivuus ei estä kotimaisen tai edes venäläisen sotamateriaalin käyttöä Puolustusvoimissa. Yhteensopivuuden puutteesta johtuen ei Suomessa ole romutettu panssarivaunuja, rynnäkkökiväärejä tai räjäytetty venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia, toisin kuin vaikka kansanedustaja Niinistö väittää. Yhteensopivuus tai sen puute ei myöskään ole ollut este kotimaisen tai edes venäläisen kaluston hankkimiselle. Kotimaisia välineitä on hankittu, ja tullaan hankkimaan. Venäläisiä välineitä ylläpidetään ja uusiakin on yritetty hankkia. Muun muassa 2000-luvun puolessavälissä hankittaessa Iglan seuraajaa, tarjouspyyntö lähetettiin Venäjälle Igla-S ohjuksesta, eivät halunneet myydä. En sitten tiedä olisiko Igla-S tullut valituksi vaikka olisivat myyneetkin, joka tapauksessa PV:llä ei ole poliittista tai sotilaallista ”emme osta Venäjältä mitään” – linjaa. Venäläisen kaluston hankkimisen ongelmana on tietysti se, että kaikki sodan ajan tarpeet on ostettava kerralla, mikä nostaa hintaa nykymalliin verrattuna, jossa PV hankkii ns. tulenavaukseen ja koulutukseen tarvittavan määrän ja lisää ostetaan tilanteen vaatiessa. Yhteensopivuuden puute toki käytännössä estää esimerkiksi venäläisen kaliiperin tykistön hankkimisen, mutta kas kummaa, myös venäläiset itse valmistavat NATO-standardin mukaisia sotavarusteita vientimarkkinoita varten (esim MZ-146-1 155mm haupitsi). Myös Kiinassa valmistetaan STANAG:n standardien mukaista kalustoa, sekä omaan käyttöön että vientiin.

Haikailut epästandardien perään on siis helppo ohittaa. Oltiin NATO:sta mitä mieltä hyvänsä, muita standardeja sotilasalalla ei ole, ja myös muut suurvallat ovat siirtymässä käyttämään samoja standardeja. Pitäisikö meidän keksiä siis kansallisen itsetunnon kohottamisen nimissä pyörä uudelleen?

 

Pienenevien ikäluokkien harha

Puolustusvoimauudistuksen yhteydessä tapahtuvan muutoksen tarpeellisuutta on perusteltu monilla argumenteilla. Mielenkiintoista kyllä, puolustusvoimien komentajan, kenraali Ari Puheloisen tiedotustilaisuudessa valtioneuvoston linnassa pienenevät ikäluokat olivat perustelujen kärjessä. Pienenevillä ikäluokilla on perusteltu sekä rauhan ajan koulutusorganisaation ohentamista, että sodan ajan joukkojen määrän laskemista.

Tarkasteltaessa tilastokeskuksen tarjoamia syntyvyystilastoja, havaitaan kyllä että esim vuonna 1998 syntyneitä on noin 6000 vähemmän kuin nyt palveluksessa olevia 1993-ikäluokan suomalaisia, poikia on täten siis n. 3000 vähemmän kuin nyt.  Täten on ymmärrettävää että rauhan ajan koulutusorganisaatiossa ei ole mielekästä säilyttää kasarmeja tyhjillään sillä kuten aiemmin todettua, rakennusten vuokraaminen on sotaväelle kallista puuhaa.

Sodan ajan joukkojen osalta logiikka kuitenkin ontuu. Tällä hetkellä PV kouluttaa n. 27 000 nuorta reserviin vuosittain. Aiemman kenttäarmeijan kouluttamiseen (350 000) kuluva aika oli siis 13 vuotta. Koska poistumaa reservin aikanakin on, laitetaan tillikkaa vielä vuoden verran eli 14 vuotta. Keskimäärin kenttäarmeijan reserviläinen olisi siis n. 27 vuotta vanha.

Sodan ajan 250 000 hengen vahvuisen kenttäarmeijan koulutuskierto 24 000 sotilaalla vuosittain tulee kestämään noin 10½ (+1) vuotta, reserviläisen keski-iän laskiessa 25-26 vuoden tienoille. Mikäli haluaisimme ylläpitää 350 000 sotilaan vahvuista asevoimaa, koulutuskierron pituus olisi noin 15 vuotta.

Laskelma osoittaa, että 350 000 sotilaan vahvuisen kenttäarmeijan ylläpito pienemmilläkin ikäluokilla tarkoittaisi vain yhden-kahden saapumiserän pitämistä palveluksessa vuoden pidempään. Käytännössä ratkaisulla ei olisi vaikutusta taistelijan suorituskykyyn, sillä reserviläisen keski-iän nousu olisi vain samanmittainen.

Sodan ajan vahvuuden laskeminen ei siis ole ikäluokkien pienenemisestä johtuva pakko, vaan tietoinen valinta. Valinta jonka tekevät yhtäältä PV:lle rahoituksen myöntävät poliitikot ja toisaalta asevoimien pitkän aikavälin kehitystä suunnittelevat upseerit. Toisinkin voisi valita.

Libanon

Joitakin kuukausia sitten suomalaiset sotilaat tekivät comebackin Libanonin eteläosiin noin 175 miehen vahvuisella osastolla. Aiemmin suomalaisia on operoinut alueella suurempia määriä vuosina 1982-2001 ja 2006-2007. UNIFIL-operaation lisäksi suomalaisia on palvellut ja palvelee alueella sotilastarkkailijoina UNTSO – operaation alla. Mutta miksi sinne mentiin uudelleen?

Kosovon ja Tsadin operaatioiden päätyttyä suomalaisia ei palvellut ulkomaan operaatioissa suurena joukkona muualla kuin Afganistanissa. Taistelijoiden määrissä mitattuna oltiin tultu aika kauas rauhanturvalain sallimasta 2000 sotilaasta ja jopa pitkäaikaisesta tavoitteesta, 1000 sotilaasta (joiden kustannukset olisivat enintään 100 milj. e). Ajat rauhanturvaamisen suurvaltana olivat siis ohi, ja taitavat myös sellaisena toistaiseksi pysyä.

UNIFIL-operaation keskeisenä tavoitteena on mahdollistaa Libanonin asevoimien kontrollointi maan eteläosissa, alueella joka aiemmin oli Hezbollahin hallussa. UNIFIL:n sotilaat valvovat myös Israelin ja Libanonin välistä aselepolinjaa ja avustavat humanitaarisen avun toimittamista ja pakolaisten paluuta alueelle. Aika nussakka keikka siis Afganistaniin verrattuna, ja siinä ehkä pulma.

UNIFILin läsnäolosta huolimatta Hezbollah on Libanonissa pysyvästi läsnä, vaikkakaan ei tällä hetkellä operaatioalueella avoimesti. Mikäli Hezbollah näkee tarpeelliseksi aseellisen yhteenoton Israelin kanssa á la 2006, tilanne myös operaatioalueella muuttuu. On epätodennäköistä että Libanonin asevoimat yhdessä UNIFIL – joukkojenkaan kanssa pystyisivät estämään Hezbollahin operointia alueella, jos Hassan Nasrallah niin päättää. Yhtälailla sekä Libanonin asevoimilla että UNIFIL – joukoilla on mahdotonta estää Israelin asevoimien operointi UNIFIL:n vastuualueella, mikäli vuoden 2006 tapahtumat olisivat toistuakseen. Todennäköisimmin UNIFIL joutuisi vetämään joukkonsa alueelta, Hezbollah palaisi näkyvästi etelä-Libanoniin ja kävisi alueella taisteluita Israelin asevoimien kanssa, Libanonin asevoimien puuttumatta tilanteeseen muuten kuin itsepuolustuksen merkeissä.

UNIFIL:n asema on siis ongelmallinen ja ottaen huomioon että suomalainen osasto edustaa vahvuudeltaan noin yhtä (1) prosenttia UNIFIL:n kokonaisvahvuudesta, voidaan todeta että suomalaiset sotilaat eivät pysty alueella sotaa estämään.  Puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty otti myös viime vuonna kantaa operaation toimivaltuuksien ongelmiin.

Toimivaltuuksien puutteesta johtuen todellisen rauhan rakentaminen alueella on siis vaikeaa, vaikka joukot tekisivät niiden puitteissa työnsä kuinka hyvin tahansa. Entä sitten hyöty kotimaan puolustukselle? Ammattisotilasta ilahduttaa tietysti aina, kun sotilaat saavat tehdä sotilaan töitä. Tämä on tärkeää yhtälailla kertausharjoitusten puutteesta kärsiville reserviläisille kuin asiakirjojen pölyttämille ammattilaisillekin. Tässäkin suhteessa Libanon ja Afganistan ovat eri maata. Toisessa käydään ihan oikeasti sotaa ja hyödyt ovat ihan eri luokkaa.

Entä sitten poliittinen herkku? Afganistanissa Suomi operoi meille kolmen tärkeän kumppanin kanssa: Ruotsi, Saksa ja Yhdysvallat. Osallistumalla ISAF-operaatioon Suomi antaa oman panoksensa yhteiseen käsikassaraan, siinä toivossa että tarvittaessa voisimme ehkä itsekin saada apua. Libanonissa sen sijaan toimitaan YK-operaatiossa yhdessä Irlantilaisten kanssa ja kaikella kunnioituksella Irlantia kohtaan, sieltä ei ole juuri apua odotettavissa vaikka he olisivat kuinka halukkaita sitä antamaan.

Libanonissa ollaan siis suorittamassa tehtävää joka on ehkä mahdoton toteuttaa, josta on melko rajoitetusti hyötyä kotimaan puolustukselle,  joka on jatkunut 34 vuotta ja josta ei juuri irtoa poliittisia irtopisteitä tärkeimmiltä kumppaneiltamme. Vaikuttaa siltä, että Libanonin menemisen ainoa tarkoitus onkin pönkittää Suomen asemaa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyskilpailussa. Onkohan se sen arvoista?

Naiset asepalveluksessa

Naiset ovat saaneet osallistua sotilaalliseen maanpuolustukseen Suomessa nyt 17 vuoden ajan. Kuten kaikissa muutoksissa, alussa ilmeni epäluuloja jotka myöhemmin muuttuvat kokemuspohjaisiksi mielikuviksi. Tarkastellaanpas hetki mitä siis on tapahtunut.

Elisabeth Rehn asetti puolustusministerikaudellaan parlamentaarisen toimikunnan pohtimaan, tulisiko sotilaallinen maanpuolustus avata naisille. Mainittakoon tässä yhteydessä että ministerikautensa alussa Rehn itse oli vähintäänkin varautunut, ellei skeptinen koko asialle, mutta perustellusti koki tarpeelliseksi selvittää pitäisikö naisille sallia asepalvelus tai sotilaan ammatti. Keskustelu aiheesta kävi aikanaan kuumempana kuin nykyään, perusteluja puolesta ja vastaan esitettiin useilta tahoilta. Selvityksen lopussa toimikunnan puheenjohtaja Kaarina Buure-Hägglund tiivisti asian: millä oikeudella kukaan kieltää naista puolustamasta kotiaan tai perhettään?

Selvitystyön perusteella eduskunta äänesti asiasta helmikuussa 1995, 103 kansanedustajaa puolesta, 66 vastaan. Samana vuonna ensimmäiset naiset astuivat palvelukseen. Tällä hetkellä yli 5000 naista on koulutettu reserviin ja pisimmälle urallaan edenneet ovat majureita, niin kadettiupseereina kuin erikoisupseereinakin. Naisista n. 70% on saanut johtajakoulutuksen. Tänä vuonna hieman yli 700 naista haki asepalvelukseen.

Naisten palvelus ei sinänsä ole aiheuttanut merkittäviä ongelmia. PV:ssä on aika harvassa esimerkiksi seksuaalisen häirinnän tai muun syrjinnän tapaukset. Joissakin joukko-osastoissa tilojen vähäisyys on aiheuttanut sen, että varusmiehet elävät hieman ahtaammin kun naisille tulee varata erilliset tilat. Sama koskee suihku- ja WC-tiloja. Ihmisten ollessa kyseessä, miesten ja naisten ollessa samoissa tiloissa syntyy luonnollisesti suhteita, seksiä ja eroja mutta omat kokemukset eivät tue näkemystä että nämä olisivat organisaatiolle ongelmallisia.

Naisista ei siis järjestelmälle ole ollut merkittävästi haittaa, mutta onko ollut sitten hyötyä?

Saman 17 vuoden aikana miehiä on koulutettu reserviin yli 450 000 (keskiarvolla 27 000 p.a.), naisten osuus on ollut siis reilun prosentin. Sijoitetussa reservissä naisten osuuden voisi olettaa olevan jossakin 1-2% välillä. Fysiologisista (ja omasta mielestäni osittain psykologisista) eroista johtuen naisten käyttökelpoisuus kaikissa sotilaan tehtävissä ei ole ihan samalla tasalla kuin keskimääräisen miehen, toisaalta toisissa tehtävissä sen voi olettaa olevan parempikin. Palvelukseen astuvat naiset ovat ehkä keskimääräistä varusmiestä isänmaallisempia, vaikkakin joukossa on paljon myös itselleen tai muille todistelijoita (kyllä minäkin pystyn) ja ns munahaukkoja, joiden pääasiallinen motivaatio pysyä aitojen sisäpuolella vaikuttaa olevan romanssit poikien kanssa. Pääsääntöisesti naiset sulautuvat joukkoon siinä missä kuka tahansa muukin, onneksi heille ei myöskään juurikaan anneta sukupuolensa vuoksi erityisiä etuja.

Naisten läsnäolo joukossa aiheuttaa epäilemättä havaittavia vaikutuksia. Miehet tyypillisesti käyttäytyvät hieman paremmin naisten läsnäollessa. Jotkut kokevat tarpeelliseksi, ainakin aluksi, olla ritarillisia tai suojelevia oman joukon naista kohtaan. Ainakin itselle on ollut monesti vaikeampaa sanoa sievälle tytölle rumasti (vaikka olisi pitänyt) kuin varusmiehelle. Nämä muutokset kuitenkin harvemmin aiheuttavat merkittäviä vaikutuksia itse joukon suorituskykyyn.

Vaikka naisten oikeus sotilaan tehtäviin on epäilemättä tärkeä niin yhteiskunnan tasa-arvoisuudelle kuin naisille yksilöinä, Puolustusvoimien ja eritoten sodan ajan suorituskyvyn kannalta naisten asepalvelus on ollut melko yhdentekevä. Naisten osuus meillä on niin pieni ettei naisten asepalveluksella ole ollut juurikaan positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia PV:n kykyyn täyttää sille laissa määrätyt tehtävät. Hyvä niin.