Venäjästä, Makarovista ja Putinista

Kun pöly on viimein laskeutunut kenraali Makarovin vierailun jäljiltä, on tarkastelun aika. Suosittelen aluksi tutustumaan ko. puheeseen kokonaisuudessaan. Itse puhetta minun on turha ruotia enempää, media uutisoi näyttävästi muutamista yksityiskohdista jotka puheen seasta revittiin reposteltavaksi. Todettakoon että hallitus, lähinnä pääministeri Katainen ja ulkoministeri Tuomioja kompastuivat jalkaväkimiinaan vähätellessään sekä Makarovia henkilönä että hänen lausuntojensa merkitystä. Tämä tuli ilmiselväksi presidentti Niinistön vierailulla, Putinin ilmoittaessa ”Makarovin kanta on Venäjän kanta”.

Sotilaallinen uhka on kahden tekijän summa: suorituskyky ja tahto. Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ei Venäjän muodostamaa uhkaa juuri käsitellä. Ajoittain ammattisotilailta kärtetään lausuntoja suorituskyvystä (vastauksen ollessa tyypillisesti ”sitä on tarkkailtava”), poliittiseen tahtoon ei poliitikot tai varsinkaan sotilaat halua median edessä koskea tikullakaan. Kosketaanpa vähän.

Kuten kenraali Makarov totesi, Venäjän sotilaallinen voima lähialueilla on verrattaen vähäinen. Vähäinen suhteessa alueen suuruuteen ja vähäinen suhteessa Suomen Puolustusvoimien suorituskykyyn. Itse joukkoja voi jokainen tarkastella Wikipediatiedon perusteella tai vaikkapa käyttämällä mainiota warfare.ru sivustoa. Lähialueen joukkojen määrä ei kuitenkaan ole indikaatio Venäjän asevoimien suorituskykyyn alueella. Koska Venäjällä ei ole enää kykyä ylläpitää sitä massiivista sotilaallista voimaa mitä Neuvostoliitolla oli hallussaan, on joukoista tehty entistä liikkuvampia. Millä operaatiosuunnalla tahansa Venäjä asevoimaansa käyttääkään, siirtää se sinne muilta alueilta korkean valmiuden joukkoja. Esimerkkinä käy 2008 Georgian sota, operaatio, jonka runko muodostettiin lähialueen joukoista joita täydennettiin eri puolilta Venäjää siirretyillä joukoilla. Harjoitukset ja voiman keskittäminen kesti muutaman kuukauden, sota Georgiassa ei siis tullut Venäjälle yllätyksenä johon se housut jalassa olisi joutunut reagoimaan. Venäjän maavoimissa on Wikipediatiedon mukaan noin 40 taistelukykyistä prikaatia joista ammattisotilaan arvion mukaan noin puolet voidaan tarvittaessa keskitttää yhdelle operaatiosuunnalle. Käyttäen samaa 50% laskukaavaa, Venäjän ilmavoimilla on kyky vaikuttaa yhdelle operaatiosuunnalle n. 150-200 hävittäjällä ja n. 200 rynnäkkö/pommikoneella. Merivoimat on ainoa puolustushaara jonka suorituskykyä ei juurikaan voida siirtää operaatiosuunnilta toiselle. Todettakoon, että Itämeren laivastolla on kyky estää tarvittaessa suomalaisia aluksia purjehtimasta Tanskan salmien kautta maailman merille, ja melko rajallinen maihinnousukyky Itämeren  alueella. Sotilaallista potentiaalia on siis olemassa, mutta määrällisesti ollaan kovin kaukana Neuvostoliiton ajoista.

Tarkasteltaessa poliittista tahtoa syntyykin enemmän erimielisyyksiä, oli puhujana kuka hyvänsä. Meillä poliittisella tasalla tyypillisesti hoetaan yksissä tuumin että tahtoa ei ole. Ammattisotilaan kannalta tahtotila on merkityksetön. Tahtotila muuttuu tarvittaessa hyvin nopeasti, poliittisten intressien ohjaamana. Tahtotilasta tai syistä miksi valtio hakeutuu tai ajautuu konfliktiin on yhdentekevää lässyttää, vain suorituskyvyllä on merkitystä ja siihen meidän tulee varautua.

Suomalaiseen poliittiseen keskusteluun (jota korrektius kuvaa) ei kuulu Venäjän näkeminen uhkana. Puhutaan mieluummin hyvistä suhteista, yhteistyöstä, taloudesta tai mistä tahansa muusta. Ammattisotilaalle asia on yksinkertainen, Venäjä on Suomelle ainoa sotilaallinen uhka. Toki aiemmin mainitulla suorituskyvyn logiikalla voitaisiin yhtä hyvin todeta Yhdysvaltojen olevan Suomelle uhka, näitä näkemyksiä viljelevät voivat vapaasti mennä vappuna marssimaan punalippu kourassa toreille. Me ammattisotilaat harjoittelemme ja valmistaudumme (tai niin ainakin pitäisi) torjumaan hyökkäyksen idästä. Mistään muualta se ei vaan voi tulla, silti sitä ei voi sanoa ääneen. Ammattisotilas toivottaa myös ”ne jyrää meitin” – huutelijat maanrakoon. Taistelu ei ole koskaan niin yksinkertaista ja vaikeuksia on kaikilla. Meidän täytyy olla parempia, taitavampia, röyhkeämpiä, hyvin varustettuja ja kaikin puolin vittumaisempia kuin venäläisen sotilaan. Silloin, ja vain silloin, meillä on mahdollisuus.

Jani ja osa-aikainen armeija

Vihreiden kansanedustaja Jani Toivola ehdotti blogissaan varusmiespalveluksen osa-aikaistamista. Tässä yhteydessä ei ole syytä vähätellä edustaja Toivolan näkökulmaa siksi, että hänellä ei ole minkäänlaista sotilaallista asiantuntemusta. Ei myöskään siksi, että Toivola on vihreä, stadilainen, musta, mies, homo tai poliitikko. Usein hyvät ideat tulevat laatikon ulkopuolelta, ihmisiltä joilla ei ole välitöntä kosketuspintaa itse aiheeseen. Samasta syystä esim. pörssiyhtiöissä on toimitusjohtaja joka hoitaa yrityksen päivittäiset toiminnat ja hallitus, jonka tulee olla visionääri joka näyttää toimitusjohtajalle suuntaa. Samallalailla yhteiskunnallisesti ”poikkitieteellinen” Siilasmaan työryhmä aikoinaan arvioi varusmiespalveluksen kehittämistä.

Onko edustaja Toivolan esitys itsessään sitten hyvä?

Tehtäväkirjo joihin varusmiehiä koulutetaan on valtava, samoin tehtäville asetettavat vaatimukset. Jokainen täysjärkinen yhtynee näkemykseen, jossa sotilaan tiedot, taidot, kyvyt ja elämäntilanne tulisi mahdollisuuksien mukaan yhteensovittaa sotilaan tehtävän kanssa. Valitettavasti määrältään hyvin suuri osa tarvittavista tehtävistä on nykyäänkin luonteeltaan sellaisia, joihin 19-vuotiaan miehen on vaikeaa tai mahdotonta saada soveltuvaa tai tehtävänhoitoa helpottavaa koulutusta etukäteen. Esimerkkeinä vaikkapa jalkaväen taistelija, kenttätykin käyttäjä, panssarivaunun ajaja tai kaapeliyhteyksiä rakentava viestimies.

Ongelma konkretisoituu varusmiehiä kouluttavissa perusyksiköissä. Muutamassa viikossa alokaslauman saavuttua sisään tulee kiivaan koulutusvaiheen aikana tehdä havaintoja taistelijan kyvyistä, kerätä miehistä taustatiedot ja nämä yhteensovittamalla pyrkiä täyttämään vaadittu joukkotuotantotarve. Niissä joukoissa missä itse olen palvellut, sotilaan henkilökohtaista tilannetta, kuten esimerkiksi yrittäjyyttä, pieniä lapsia kotona, maatilan hoitoa ja vastaavia pyritään aidosti helpottamaan tehtävävalinnoilla.

Sotilaan kyvyille asetettavat vaatimukset ovat kovia. Sotilaan tulee hallita välineitä, taistelijan taitoja, fyysistä ja psyykkistä suorituskykyäkin vaaditaan. Tulee osata johtaa ja tulla johdetuksi, toimia ryhmässä ja luonnonolosuhteitakin tulee sietää. Varusmiespalveluksen lyhennyttyä aikaa kykyjen kehittämiseen on aiempaa vähemmän, koulutus on siis tiivistynyt. Tekniset välineet vaativat paljon opettelua ja harjoittelua. Tästä syystä vapaa-aikaa on lähes mahdotonta lisätä sotilaan suorituskyvyn siitä kärsimättä.

Blogissaan edustaja Toivola perustelee osa-aikaista palvelusta (tarkoittaen tosiasiassa vapaa-ajan lisääntymistä) Urheilukoulun esimerkillä. Koska huippu-urheilijatkin pystyvät hoitamaan palveluksensa ”osa-aikaisesti”, miksei muut sitten pysty? Tässä sinänsä loogisessa järkeilyssä Toivola kompastuukin tietämättömyyteensä. Urheilukoulun mallia laajentamalla ei ole mahdollista saavuttaa nykyistä tasoa. Urheilukoulu on PV:n näyteikkuna, PR-työkalu jonka tuottamilla joukoilla on vain vähän jos ollenkaan sotilaallista merkitystä kansallisen puolustuksen käyttöön. Urheilukoulu on olemassa siksi, että tavalliselle kansalaiselle voidaan osoittaa että ”kaikki” suorittavat asepalveluksen. Kun NHL-miljonääri Mikko Koivu suorittaa palveluksensa, voidaan sitä helpommin vaatia keneltä tahansa muultakin. Sotaväelle Koivun ja Granlundin hyvin näkyvästi mediassa esitelty palvelus oli PR-lottovoitto joka jätti taakseen sen todellisuuden että osa-aikaisella palveluksella ei oikeasti saavutettu mitään sotilaallista hyvää.

Varusmiesten yksilöllinen huomioonottaminen on lähtökohtaisesti kannatettava asia. Jos kuitenkin kaikkien tarpeet otetaan sellaisenaan huomioon (jokaisellahan niitä on), lopputulemana kukaan ei palvelusta suorittaisi. Tämähän on tietysti Toivolan puolueen tavoitetilakin, joten pieni hyppysellinen suolaa kannattaa näiden lausuntojen kanssa ottaa.

Kahden kerroksen väkeä

PV:n palkkalistoilla on monia henkilöstöryhmiä. On upseereita, opistoupseereita, erikoisupseereita, aliupseereita, sopimussotilaita ja siviileitä, jotka valtaväestöä usein yllättäen edustavat n. 40% Puolustusvoimien henkilöstöstä. Vähemmän yllättäen, jokaisella näistä on tietysti oma palkkausjärjestelmänsäkin, byrokratian perinteitä kunnioittaen. Henkilöstö voidaan kuitenkin jakaa karkeasti kahtia: kuraportaaseen ja pukuportaaseen.

Kuraporras koostuu kansalle näkyvimmästä osasta, joukko-osastojen henkilöstöstä. Siis niistä ihmisistä jotka ovat päivittäin tekemisissä tai tukemassa varusmiespalvelusta, kertausharjoituksia tai päivittäistä alueellisen koskemattomuuden valvontaa ja turvaamista. Pukuporras, joka koostuu pääosin Pääesikunnan, puolustushaaraesikuntien, sotilasläänien esikuntien, Maanpuolustuskorkeakoulun ja muiden lukuisten sotakoulujen henkilöstöstä on sitten siinä toisessa, todellisuudesta irrallaan olevassa kerroksessa.

Vaikka tilanne ei ehkä keskimääräiselle varusmiehelle helposti härmisty, kuraportaan elämä on melko lyhytjänteistä selviytymistä päivästä toiseen. Resurssien säilyessä samana vaatimukset vain kasvavat. Vaatimuksilla tässä yhteydessä en tarkoita esimerkiksi sotilaallisten suorituskykyjen tai valmiuden kehittämistä, sillä saralla tuleekin vaatia. Lisääntyneet vaatimukset ovat muokanneet kuraportaan toimintaa eritoten paperisodan muodossa.

Oli aika, jolloin perusyksikön (komppania, patteri, lentue jne) päällikkö oli yksikkönsä pääkouluttaja. Yksikön paperisodasta, siitä mitä hallinnoksi kutsutaan, vastasi pääosin yksikön vääpeli. Tänä päivänä päällikön, varapäällikön ja vääpelin työsarka on yhtä asiakirjojen naputtelua. Tämäkään ei vielä riitä, sillä hämmentävän suuri osa kuraportaan alimman suorittajakastin, kouluttajan tai laitteen operaattorin työpanoksesta kuluu erilaisten tietoteknisten järjestelmien parissa. Tämä auttamatta johtaa itse ydinbisneksen vajaatoimintaan.

Asiaa voisi valaista ampumarataesimerkillä. Kun varusmiesjoukkue (noin 30 sotilasta) käy ampumaradalla harjoittelemassa, varusmiehelle asiasta näkyy lähinnä itse puolen päivän mittainen suoritus, jolloin hän on itse radalla ampumataitojaan hiomassa. Ammunnan johtaa hänen joukkueenjohtajansa, jolloin hyötysuhde vaikuttaa aika hyvältä, tarvitaan yksi ammattisotilas vain puolen päivän ajaksi. Voi kun olisikin näin yksinkertaista. Mikäli koulutusohjelma määrittää ammunnan tapahtuvaksi (tai ammattisotilas näkee ko. harjoittelun tarpeelliseksi) tulee jonkun kuraportaasta:

– Laatia viikko-ohjelma tietojärjestelmällä 1

– Tallentaa viikko-ohjelma tietojärjestelmään 2 jotta varusmiehen päättäessä listiä itsensä radalla voidaan todeta että paikalla oltiin hyvästä syystä

– Varata ampumaradan tilat tietojärjestelmällä 2

– Varata ampumatarvikkeet asevarastosta tietojärjestelmällä 2

– Varata määräyksen mukainen evakuointiajoneuvo ja muut tarpeelliset ajoneuvot tietojärjestelmällä 3

– Suunnitella oheiskoulutus niille jotka eivät juuri sillä hetkellä mahdu ampumaan (jos yksikössä 120 varusmiestä, 90 muulle tulee järjestää muuta koulutusta siksi aikaa)

– Noutaa ajoneuvo, ampumatarvikkeet, tarvittaessa lääkintätarpeet eri toimipaikoista

– Järjestää itse ampumatapahtuma

– Ammunnan jälkeen laatia ampumatapahtumasta pöytäkirja ja allekirjoittaa se

– Merkitä ampumatapahtuman tulokset yksitellen tietojärjestelmään 4 ja 5 (usein esimies vaatii esim erillisen Excel – taulukon tuloksista)

– Palauttaa ampumatarvikkeet, pöytäkirja, ajoneuvo ja lääkintätarpeet

Yhtäkkiä koulutustapahtuma joka ulkoisesti näyttää vaativan ½ työpäivän panoksen ammattisotilaalta sitookin oheiskoulutuksineen useita henkilöitä töihin, jotka luonteeltaan ovat toimistohommia, kaukana itse sotilaskoulutuksen ytimestä. Nämä työpanosta vaativat toimistohommat eivät kuitenkaan millään tavoin edistä itse sotilaan ampumaharjoittelua. Mikä pahinta, mikäli tilaresursseja vaatii kaksi käyttäjää, tuntuu se olevan aina ydinbisnes, reserviläisten kouluttaminen, joka joutuu antamaan tilaa. Puhumattakaan siitä että itse koulutuksessa tarvittavia välineitä, esimerkkitapauksessa ampumatarvikkeita rynnäkkökivääriin, jaetaan todella kitsaasti joukko-osastoille.

Tämä pienten asioiden kanssa kamppailu kuraportaassa ei juuri näy pukuportaaseen. Miten tähän on tultu?

Muutoksen siemen on ollut tietotekniikka. Johtaminen on muuttunut kasvotusten käytävän keskustelun tai käskemisen sijaan kasvottomaksi sähköpostijohtamiseksi, jolloin esimiehet pukuportaassa eivät näe todellisuutta kentällä. Riittää että laaditaan ohjeita ja käskyjä joilla oma juridinen selkänahka saadaan tarvittaessa pelastettua totuuskomission tullessa paikalle. Toisaalta pukuporrasta koskevat yhtälailla paperibyrokratian velvoitteet, jolloin heillä ei ole edes tosiasiallista mahdollisuutta nähdä sotilastoimintaa omin silmin. Tällöin jalat irtoavat maasta ja pukuportaassa elämä on fantasiamaailmassa pyörimistä. Asiaa havainnollisti hyvin tutkija Anni Ojajärvi, joka tutkimusta tehdessään osallistui kolmen kuukauden ajan palvelukseen:

– Strategiatasolla armeija on modernisoitunut, mutta ruohonjuuritasolla tämä jää vielä etäiseksi, sanoi tutkija Anni Ojajärvi.

Keskustellessani taannoin Ojajärven kanssa hän kertoi ettei tutkijakolmikon havaintoja tahdottu pääesikunnassa uskoa. Olihan pääesikunnan mielestä päästy eroon mm. sellaisista asioista kuin varusmiesten odottaminen tai liikuntakoulutus massoille (100+ koulutettavaa / 1 ammattisotilas) Onhan käsketty, että palvelus tulee järjestää niin tehokkaasti, ettei tarpeetonta odottamista tapahdu ja liikuntakoulutuskin on käsketty järjestämään tasoryhmissä.  Näinhän asia tietysti kenraalikunnalle järjestetyssä sotilasteatterissa ilmenee, sillä ei niitä haukkuja kukaan jaksaisi mikäli pukuportaalle todellisuutta näyttäisi. Ei  kuraportaassa vaan riitä ukkoja tasoryhmien järjestämiseksi.

Tietotekniikan lisäksi toinen vaikuttava tekijä on tukiorganisaation paisuminen suorittavan organisaation kustannuksella. Pieni joukko-osasto jossa on vaikkapa 300 työntekijää, 500 varusmiestä ja 300 kertausharjoitusvuorokautta pystyy osoittamaan itse koulutustehtävään ehkäpä 80 henkilöä. Muut 220 henkilöä työskentelevät sitten huollon ja hallinnon aloilla. Kuraportaassakin löytyy siis runsaasti niitä, jotka päivät pitkät tekevät toimistohommia. Työnantajan arvostusta eri tehtäviä kohtaan kuvaa se, että toimistohommia pidetään pääsääntöisesti sotilaan töitä vaativampina, jolloin niihin myös pyritään ja niistä enemmän peruspalkkaa maksetaan.

Yksi puolustusvoimauudistuksen myyntisloganeista on ollut resurssien lisääminen suoritusportaaseen. Tätä esitti myös Siilasmaan työryhmä raportissaan. Alustavan arvion mukaisesti tähän ollaan ainakin pyrkimässä, mutta mikäli tietojärjestelmäbordellia ja paperityön lisääntyvää vaatimista ei pysäytetä, tulee PVUUD jäämään tältä osin torsoksi, pahoin pelkään.

Puolustusvoimat hankkimassa tykistöohjuksia

Median keskittyessä retostelemaan kenraali Makarovin lausuntoja, puolustusvoimallisista asioista kirjoittamaan kykenevät toimittajat ovat missanneet Yhdysvaltain puolustusyhteistyöviraston julkaisun jossa se ilmoittaa kongressille Suomen olevan halukas hankkimaan 70 kpl tykistöohjuksia, tyypiltään MGM-168 ATACMS. Kyseessä on jo aiemmin Hollannista käytettyinä hankittuihin raskaisiin raketinheittimiin sopiva ampumatarvike, jolla toimitetaan 227 kg yksittäinen taistelukärki enimmillään 300 kilometrin etäisyydelle. Kyseinen hankinta liittyy PV:n kauaskantoisen tulenkäyttökyvyn kehittämisohjelmaan jonka aiempia hankintoja olivat jo mainitut raketinheittimet (Max kantama n. 38 km) ja Hornetien varustukseen lisättävät JASSM ilmasta laukaistavat risteilyohjukset (Max kantama n. 370 km). Hankinnan yhteydessä tulevat tarvittavat tilpehöörit kuten varaosat, työkalut, koulutus ja logistinen tuki. Sekä ATACMS että JASSM hakeutuvat maaliin yhdistetyn laserhyrrä/GPS – hakupään toimesta.

Mitäs helvetin väliä tällä nyt sitten on, onhan sotavaltio hankkinut sotavarusteita ennenkin? Sekä ATACMS että JASSM – hankintojen myötä Puolustusvoimilla tulee olemaan ensi kertaa vuoden 1948 jälkeen kun Ilmavoimien pommikoneet poistettiin käytöstä kyky käyttää voimaa oman alueen ulkopuolelle. Tästähän se pasifistien ja piiperöiden sekä russofiilien äläkkä sitten syntyykin.

Ammattisotilaan näkökulmasta taistelu ilman vaikutuskykyä toisen tukialueille on kuin menisi nyrkkeilykehään kädet sidottuna. Päällä pystyy vähän pökkimään mutta toinen voi ulottuvien käsiensä ansiosta pysyä riittävän etäällä ja moukaroida toisen tyrmäyskuntoon. Nyt ostetaan käsiä.

Mihin tällaisia välineitä sitten käytetään? Sopivia maaleja ovat esimerkiksi kiinteät tai puolikiinteät johtamispaikat, viestiliikenteen solmut, liikenteen solmukohdat, huoltokeskukset ja lentotukikohdat. Muita käyttökohteita voisivat olla esim sotasataman tukeutumisfasiliteetit tai varuskunnalliset kohteet mikäli niitä käytetään esimerkiksi lisäjoukkojen perustamiseen. Kauaskantoisella vaikuttamisella vastustajan selustaan voidaan siis heikentää etulinjan joukkojen tehokkuutta tai aiheuttaa tappioita vastustajan ilmavoimille niiden ollessa maassa. Tämä tasoittaa voimasuhteita ilmassa.  Merkkasin Google Earth – satelliittikuvaan potentiaalisia kiinteitä kohteita, perustuen ammattisotilaan järkeilyyn ja wikipediatietoon Venäjän asevoimien ryhmityksestä.  Kantama on laskettu 250 km etäisyydelle valtakunnan rajasta, sillä näitä välineitä emme tuskin pysty ihan rajalle asti viemään taistelukestävyyden säilyessä.

Lähtölaukaus

Suomessa Puolustusvoimista tai turvallisuuspolitiikasta keskustelu tuntuu helvetin hankalalta. Virallisella puolella PV:n toiminnasta tai turvallisuuspolitiikasta lausuntoja antavat yleensä ministerit, puolustusasioihin ”perehtyneet” kansanedustajat ja virkapukuisten osalta PV:n komentaja tai muu kenraalikunta. Ajoittain ääneen pääsevät varsinkin paikallisissa julkaisuissa esimerkiksi joukko-osastojen komentajat ja nähdäänpä silloin tällöin televisiossa Maanpuolustuskorkeakoulun edustaja, tyypillisesti Strategian laitokselta. Tiedotuslinja on hyvin PV:n näköinen. Sotaväessähän tiedotuksesta (niinkuin kaikesta muustakin) vastaa joukon johtaja, oli kyse sitten sotaharjoituksesta, onnettomuudesta tms. Toteuttajana puolustusvoimatasolla on tyypillisesti kirjoitetussa mediassa PV:n viestintäjohtaja.

Toinen foorumi maanpuolustukselliseen keskusteluun on sitten se epävirallinen, internetissä ilmenevä kansalaiskeskustelu joita lukiessa ammattisotilas tyypillisesti repii jo kaljuuntuvaa kuontaloaan entistä harvemmaksi. Asiantuntijoina esiintyvät erilaiset reserviläiset joiden kokemukset asepalveluksesta ovat verraten lyhyet ja tyypillisesti yhteen-kahteen toimipaikkaan rajoittuneet, joita sitten yleistetään. Äänekkäimpinä näissä ovat yhtäällä yli-innokkaat aktivistit ja toisaalta negatiivisia kokemuksiaan julistelevat saamattomat persreiät.

Tämän blogin ideana on tarjota kolmas totuus. Totuus jota ei kuule kenraalien ja everstien suusta ja totuus jota juuri varusmiespalveluksensa päättäneet tai sitä läpikäyvät reserviläiset eivät kykene tarjoamaan. Valistuneelle lukijalle selvisi siis, että kirjoittaja on väliportaan kavereita, jolloin omat ennakkoluulot voidaan jo muodostaa, olkaa hyvä. Koska PV:n tiedotuspolitiikka on verraten Brezneviläinen ja keskustelukulttuurin avoimuus rajattu, jätettäköön yllämainittu ainoaksi tiedoksi ammattisotilaan todellisesta identiteetistä. En nimittäin halua että esimies jonakin päivänä soittaa ja antaa tehtäväänmääräyksen periferiaan, rangaistuksena nykyaikaisesta kommunikaatiosta.

Ammattisotilaiden bloggaus Suomessa lienee lähes olematon ilmiö. Sotilasblogeja alkoi ilmestymään maailmalla 2000-luvun alussa ja eräs ensimmäisistä merkittävistä oli amerikkalaisen sotamiehen Colby Buzzellin blogi Irakin sodasta, ruohonjuuritason näkökulmasta. Sotamies Buzzell, kaikkien hyvien sotilaskäytäntöjen mukaisesti, sai muutakin kuin olalletaputuksia hänen jäädessään kiinni tästä huutavasta vääryydestä.

Suomalainen esimerkki on kapteeni EVP Jarno Limnellin blogi Iltalehdessä. Jarnokin uskaltautui avaamaan sanaisen arkkunsa vasta erottuaan palveluksesta, kun oli käynyt selväksi että uraputki ei juuri urkene vaikka kuinka olisi älykäs ja tohtorin tutkinnon suorittanut. Puolustusvoimiin kohdistuvien leikkausten myötä kyseinen uraputki meillä palveluksessa vielä olevilla näyttää kapenevan entistä ohuemmaksi, millä tulee olemaan väistämättömiä vaikutuksia työmotivaatioon. Näin tulee käymään myös poliisilla, mikäli suunnitelmat toteutuvat. Ainakin rikollisuus vähenee kun ei ole ketään rikoksia havaitsemaan ja tutkimaan. Arvatkaas miten on käymässä jo liian heikolle puolustuskyvylle.