Maanpuolustuksellisessa retoriikassamme korostamme tyypillisesti suomalaisen asevoiman puolustuksellisuutta. Meillä on puolustusvoimat, ei armeija tai hyökkäysvoimat. Puolustusta pidetään moraalisena toimena, hyökkäystä rikollisena toimena. Julistamme menneisyydestä oikeutettua puolustussotaa ja torjuntavoittoja. Hyökkäysaseita kavahdetaan, tai ainakin poliittisessa huulien läpyttelyssä syytetään äkkiä hallitusta tai puolustusvoimia hyökkäysintoisiksi sotahulluiksi, kun se omiin tarkoitusperiin sopii. Varsinkin poliittinen vasen laita julistelee hyökkäysaseiksi milloin mitäkin, Kansan Uutisten keskustelupalstalla ”Lennokkiharrastaja” leimaa lennokit hyökkäysaseiksi, Vaihtoehtouutisten mielestä ilmasta-maahan aseistus on hyökkäysaseistusta pahimmillaan. Eduskunnan ehkäpä sekopäisin kansanedustaja Annika Lapintie varoitteli myös viime hallitusta hyökkäysaseiden hankkimisesta. Jokainen asetta kädessään pitänyt ymmärtää tietysti, että puukko, miekka, kivääri tai monitoimihävittäjä voi yhtä hyvin olla puolustuksellinen kuin hyökkäyksellinen ase, mutta onko itse hyökkääminen pahasta?
Taktinen taso
Sotataidon taktisesta näkökulmasta asevoimilla tai sen osilla on käytettävissään kolme taistelulajia, puolustus, hyökkäys ja viivytys. Sotilasjohtajan näkökulmasta joukon on syytä osata nämä kaikki taistelulajit, tai ainakin niin, että joukossa on eri osa-alueita jotka vastaavat kunkin taistelulajin hoitamisesta. Puolustus on tärkeä taito, sillä puolustamalla voidaan suojata meille elintärkeitä kohteita ja mahdollisesti pysäyttää vastustajan hyökkäys. Viivytyskin on tärkeää, sillä viivyttämällä voidaan hankkia aikaa siirtää resursseja alueelle, myöhemmin käytettäväksi. Historian valossa on silti kiistatonta, että hyökkäys on taistelulajeista ratkaisevin. Taistelut ja sodat on nimittäin voitettu hyökkäämällä. Otetaanpa esimerkkejä:
Talvisotaa pidetään tyyppiesimerkkinä puolustustaistelusta. Tarkasteltaessa talvisotaa kuitenkin joukkojen tasolta, pelkällä puolustamisella ei talvisodasta selvitty. Kun rintamalinjaan tuli aukko, täytyi se ottaa vastahyökkäyksellä takaisin, tai koko rintamalinjasta jouduttiin luopumaan ja siirtymään taaemmalle linjalle. Talvisodan merkittävimmät voitot syntyivät hyökkäämällä, Raatteen tiellä ja Laatokan Karjalassa. Puolustukselliset toimet Kannaksella ja esimerkiksi Osasto Pennasen erinomainen viivytystaistelu Petsamon suunnalla tarjosivat mahdollisuuden keskittää joukkoja näihin hyökkäysoperaatioihin.
Stalingradissa RKKA:n joukot viivyttivät ja puolustivat katkerasti, mutta ratkaisu syntyi reservien hyökkäyksellä saksalaisten ja romanialaisten joukkojen selustaan. Samalla taktiikalla hoidettiin myös Kurskin operaatio.
Pelkästään puolustamalla on harvoin sotia voitettu, vaan kaikki taistelulajit tulee hallita. Siksi myös hyökkäystä tulee harjoitella, vaikka poliittisessa keskustelussa sana saattaakin aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä.
Strateginen taso
Tarkasteltaessa käytyjä sotia aina antiikin kreikkalaisista nykypäivään, voidaan ne jakaa karkeasti kahteen kategoriaan: sellaisiin, joissa osapuolten taistelutapa on samankaltainen ja sellaisiin, joissa osapuolilla on täysin erilainen tapa sotia. Toki sotia voi jakaa muutenkin, vaikkapa valtioiden väliset ja sisällissodat, mutta pitäydyn nyt ensimmäisessä jakomenetelmässä.
Antiikin sodat, Napoleonin ajan sodat, molemmat maailmansodat ja Lähi-Idän sodat ovat olleet luonteeltaan symmetrisiä, sellaisia joissa vastakkain olevat asevoimat ovat toimineet melko yhtenevillä toimintaperiaatteilla, kootaan suuria asevoimia jotka törmäävät toisiinsa taistelukentällä vahvemman jäädessä eloon. Voiton ovat ensisijaisesti määrittäneet kaksi tekijää, sotataidon taktinen/strateginen paremmuus tai paremmat resurssit. Mikäli symmetrisissä sodissa toinen osapuoli on heikommin resursoitu, on sen täytynyt kompensoida tätä alivoimaansa olemalla parempi taistelukentällä. Joskus sotataidollinen ylivoima on antanut kansakunnalle mahdollisuuden pärjätä paremmin resursoitua vastustajaa vastaan (Suomi II maailmansodassa), joskus taas tämäkään ei ole riittänyt jos ero resursseissa on ollut riittävä (Saksa II maailmansodassa). Mikäli toinen osapuoli on selkeästi heikompi sekä sotataidollisesti että resurssien osalta, seurauksena on verilöyly (Irak 1991, Georgia 2008).
Epäsymmetrisissä sodissa osapuolten tapa käydä sotaa poikkeaa toisistaan merkittävästi, ja näissä edellämainitut säännönmukaisuudet eivät vaikuta toistuvan. Alivoimainen osapuoli on selkeästi heikommin resursoitu ja sotataidollinen osaaminenkin on usein kapeampaa, oli kyse sitten yksittäisen taistelijan taidoista tai divisioonan johtamisesta. Silti epäsymmetrisissä sodissa alivoimainen osapuoli on voinut selvitä ”voittajana”. Algerian itsenäisyysliike 1950-luvulla, NVA ja Viet Cong 1960-1970-luvuilla ja Mujaheddin 1980-luvulla tai Taliban 2000-luvulla ovat vastustajaansa nähden ylivoimaisesti huonommin resursoituja ja myös taktisesti heikompia. Ne ovat kuitenkin kyenneet korvaamaan puutteitaan tappioiden sietokyvyllä ja sillä, että aika on ollut niiden puolella.
Epäsymmetrisissä sodissa vaikeutena on voiton määrittely. Mikä on voitto, kun taistellaan sissiliikettä vastaan? Epäsymmetriset sodat harvoin päättyvät rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Vapaustaistelijalle voitto on jo se, että miehittäjä ei pääse tavoitteeseensa. Hyökkääjälle voitto vaatii ainakin merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia kohdemaassa, edes jokaisen taistelun voittaminen ei ole tae sodan voitosta. Vapaustaistelijan voitolle on silti yhteiskunnan maksettava kallis hinta.
Suomi
Suomessa on hieman jahkailtu, mitä tietä kuljetaan. Sotilaat ja siviilit ymmärtävät yhtä lailla, että sissisodasta maksettava hinta on liian kallis. Toisaalta kun olemme resurssillisesti erittäin alivoimaisia Venäjään nähden, jää vaihtoehdoksi sotataidollinen paremmuus. Tätä tavoitetilaa ei kuitenkaan tue sotilaiden vähäinen harjoittelumäärä. Miten voimme olla parempia, jos emme harjoittele?
Maavoimien uusi taistelutapa vaikuttaakin olevan välimallin ratkaisu. PV säilyttää elementtejä ylivertaisen tai ainakin tasapäisen sotataidon harjoittamiseen, näitä ovat operatiiviset joukot. Alueelliset joukot tulevat taasen toimintatavoiltaan olemaan lähempänä epäsymmetrisen sodankäynnin menetelmää. Tästä hybridisodankäynnistä on maailmalla myös kohtalaisen menestyksekkäitä esimerkkejä, kuten Hezbollah 2006 tai kommunistinen Vietnam 1960-1970-luvuilla. Herää silti kysymys, onko tasajako taktiikkaa vai pitäisikö meidän pysyä vain jommassakummassa mallissa?
ammattisotilas 
Itse ymmärtäisin sen perusteella, mitä olen leimattomia kalvoja asiasta nähnyt, että kyse on kahtalaisesta strategisesta valinnasta:
1) Jos tänne meinaa tulla pienellä porukalla (strateginen isku), törmää aika vahvoihin valmiusprikaateihin. Maakuntajoukot vähentävät erikoisjoukkojen toimintavapautta pääkaupunkiseudun ja varuskuntien ulkopuolella. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää ryhtyä kunnon sotaan. Millään ”poliisioperaatiolla” ei Suomea vallata.
2) Jos tullaan isolla porukalla (ALTO-tilanne), joutuu kohtaamaan ”räjähtävän tyhjyyden” eikä nopeaa ratkaisua ole tiedossa.
En silti näkisi eroa nyt valitun puolustusratkaisun ja aikaisemman välillä yhtä suurena kuin sinä. Tosiasiassa myös perinteinen taistelutapa johtaa yhteiskunnan infrastruktuurin likimain täydelliseen tuhoutumiseen, jos sotaa käydään tosissaan. Tähän lopputulokseen pääsee ihan yksinkertaisesti lukemalla Asutuskeskustaisteluoppaan sekä pioneerialan kirjallisuutta.
Perinteisenkin mallin mukaisessa puolustussodassa kuolevat melkein kaikki miespuoliset diplomi-insinöörit ja insinöörit, jotka ovat järjestään upseereja ja aliupseereja. Perääntyvät joukot tuhoavat suunnilleen jokaisen kallioleikkauksen, alikulun, sillan ja tunnelin, meriväylä ja satamat ovat täynnä miinoja, laiturit ja nosturit pirstaleina. Televerkko on tuhoutunut vihollisen toiminnan seurauksena. Lähiöt ja omakotialueet on taistelujen koskettamilla alueilla poltettu. Metsätuhoja ei laske kukaan. Vahingot vastaavat ainakin 20 vuoden bruttokansantuotetta ja kaikki teollisuuden jälleenrakennuksen pohja on hävinnyt. Näin siis käy, jos vihollinen asettaa Suomen rintaman käyttöön riittävästi joukkoja ja Suomi joutuu yksinään käymään sotaa.
Sissisodassa tilanne on toinen. Vahingot ovat yhtä pahoja, mutta ajoittuvat pitemmälle ajanjaksolle. Lopputulos on kuitenkin sama: kuka hullu tänne haluaisi tulla valtaamaan maan, josta tulee valtauksen seurauksena taloudellisesti hyödytön?
Kiitokset Ammattisotilaalle mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Siitä heräsi mieleen kysymys tuolta symmetrinen/epäsymmetrinen-akselilta, eli suomalaisten sissitoiminta. Siis sissitoiminta, ei sissisota. Ne tietyt evp-kapiaiset, jotka tunnen, ovat kertoneet mielipiteenään, että tuo jatkosodan tyyppinen kaukopartiotoiminta ei enää onnistu, ei varsinkaan talviaikaan, sillä moottorikelkka voittaa suksimiehen, vaikka suksimies tuliylläkön välillä tekisikin. Plus helikoptereissa on lämpökamerat. Tosin eihän niitä nyt kumminkaan ihan joka neliökilometrille ole, vaikka pahimmat tuomiopäivän julistajat sitä väittävätkin.
Mikä on Ammattisotilaan näkemys tästä asiasta?
Teknologiset innovaatiot ovat kieltämättä tehneet talvisen suksipartioinnin aiempaa vaarallisemmaksi, lisäksi liikkuvuuden kasvettua herää kysymys riittääkö suksin tapahtuva siirtymisnopeus nykyaikaiseen taistelutempoon.
”riittääkö suksin tapahtuva siirtymisnopeus nykyaikaiseen taistelutempoon.”
Ei varmasti riitä, se lienee päivänselvää. Suksilla ei läpimurtokärkeä oteta kiinni.
No en minä sissikoulutuksessa aikoinaan mitään snoucättejä pelännyt,.. mutta nyt meinaan pilata Ammattisotilaan mainostaman kommenttien tason 🙂 Joten siirtynen toistaiseksi takavasemmalle, että viimein saan luettua nuo kaksi viimeistäkin postausta.
Sitä ennen kiitokset myös täältä Kaakonkulmalta erittäin informatiivisesta blogista! Kuten myös kysyjille & kommentoijille.
Sissisodan/sissiitoiminan menestymisedellytyksiä arvioitaessa voitaisiin aivan hyvin vilkaista vaikka Afganistanin suuntaan. En usko, että missään tai koskaan olisi ollut niin suurta epäsuhtaa maahantunkeutujan ja puolustajan välillä.
Länsiliittoumalla on hirmuisen suuri tekninen ja resurssillinen ylivoima afgaanisisseihin verrattuna. Siitä huolimatta puolustajia ei saada riittävästi paljastettua lämpökameroilla, satelliiteilla, helikoptereilla, ohjuksilla jne teknisillä vempaimilla, joiden uskotaan tekevän meidän suomalaisten sissitoimet turhiksi.
Afgaaneilla näyttää olevan käytössään vain pitkiä kivääreitä, kalashnikoveja ja omatekoisia pommeja. Siitä huolimatta ISAF-joukot joutuvat jossain vaiheessa poistumaan maasta. Entä jos meillä olisi riittävästi normaalin sotilaan varusteilla varustettuja miehiä, jokaisella repullinen patruunoita, jalkaväkimiinoja, panssarimiinoja, toimiva johtamisjärjestelmä jne.
Mielestäni 750 000:lla, riittävällä mutta low-tek aseistetulla sotilaalla luodaan paljon suurempi kynnys maahan tunkeutumiselle kuin muutamalla hi-tek ohjuksella tai raketilla.
Minusta ilman muuta Puolustusvoimat takaa tällä ratkaisulla kaikissa oloissa ”sitkeämmän” pelotteen kuin että valitsisi vain toisen vaihtoehdon. Minusta tehty ratkaisu on täysin oikea siinäkin mielessä, että rahoitus tulee olemaan jos ei arvoitus niin ainakaan merkittävää kasvua ei ole tiedossa eli resurssit ovat pienenevät, kun ottaa huomioon mm. materiaalin jatkuvan hinnannousun.
Minusta on hyvä, että blogisti avasi keskustelun juuri näin: eli on operatiiviset joukot ja sitten ”epäsymmetrisen” sodankäynnin joukot….ilman mitään liirumlaarumia Alueellisista tms. joukoista, Tai mistään muustakaan välimallin joukoista. On rehellisesti kaksi joukkotyyppiä niin varustukseltaan kuin tehtäviltäänkin. Tähän pakettiin rahat saadaan riittämäänkin.
Kun puolustusvoimat vielä onnistuisi koplottelemaan sankemman vapaaehtoisjoukon oheensa niin minusta homma kulkee aivan kuin pitää.
Noita nykyajan epäsymmetrisen sodankäynnin ”menestyjiä” ei voi mitenkään verrata suomalaisiin. Suomalaisesta kulttuurista ei löydy, onneksi, sellaista sokeutta (uhrivalmiutta yms.).
Nuo nykyajan epäsymmetriset ”voittajat” ovat päivisin auttavasti hyvää pataa vihollisensa kanssa, illalla viilataan viikatteet ja yöllä rähistään. Tai sitten joku onnellinen hakeutuu ajamaan päivällä pakettiautollisen lannotteita kyläpäällikön valitsemaan kohteeseen.
”Eduskunnan ehkäpä sekopäisin kansanedustaja Annika Lapintie…”
Hyvin sanottu.
Tästä uhrivalmiuden puutteesta olisin vakavasti eri mieltä. Kun eletään normaaliolojen rauhallisessa mukavuudessa, uhrivalmiutta ei löydy. Omasta mukavuudesta ei haluta tinkiä. Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Sota romahduttaa jokaisen kansalaisen elintason. Tulee poikkeustilanne. Silloin ihmisen luonne venyy kummasti.
Esimerkiksi Libanonia pidettiin 1970-luvulla Lähi-Idän rauhallsimpana ja maallistuneimpana yhteiskuntana. Sitten tuli sisällissota, jossa kaikki osapuolet venyivät yhtä suureen ja yli-inhimilliseen sankaruuteen ja raakuuteen kuin kaikki kansakunnat kaikissa muissakin sodissa. Nyt me sitten käsittelemme libanonilaisten Hizbollahia malliesimerkkinä onnistuneesta sissiliikkeestä.
Vastaavasti Nokialla tuli vesikriisi. Kun paikanpäällä oli itse, ei voinut kuin ihailla nokialaisten venymiskykyä, hyvää yhteishenkeä ja huumorintajua. Sillä mielellä olisi käyty pitempikin sota. Eivätkä ne nokialaiset ole sen kummempaa porukkaa kuin muutkaan suomalaiset.
Jos Suomen haluaisi vallata ”verettömästi”, olennaista olisi estää kansalaisten normaalielämän järkkyminen. Jos rutiini järkkyy, ja kansalaiset joutuvat venymään, on pohja loputtomalle sodalle luotu. Meillä valmiusprikaatien tehtävänä on juuri tämä: Suomea ei voi vallata järkyttämättä kansalaisten arkipäivää ja aiheuttamatta uhraukset mahdollistavaa poikkeustilaa.
Epäsymmetrinen sodankäynti on niin tuhoavaa, että jos konventionaalinen armeija lyödään, ainoa järkevä vaihtoehto on antautuminen. Vrt. esimerkiksi NL:n miehittämät Afganistan ja Tsekkoslovakia. Kumpi ”voitti” miehittäjät? Kummassa menee paremmin?
Joku Ranskan vastarintaliikkeen tapainen liikehdintä on vielä jees, mutta fantasiointi Irakin tai Afganistanin tapaisesta epäsymmetrisestä sodankäynnnistä on ainoastaan päästään viallaan olevien puuhaa ja sopii lähinnä muslimeille ja muille sivistystasoltaan 200v länsimaita jäljessä oleville kansoille.
Joko panostetaan tarpeeksi armeijaan nyt tai sitten heitetään hanskat tiskiin kun tulee turpaan, mutta ei lähdetä sille kaikkein idioottimaisimmalle tielle: ei panosteta mitään mutta tuhotaan koko maa sissisotaan kun alivarustelluln armeijan takia tulemme miehitetyksi.
Onko puolustus paras puolustus? Jos hyökkääjä puuttuu, puolustaja puutuu. Korpisoturi kangistuu näreen alle, kun taivaalta sataa rautaa infrastruktuuriin. Vihollista ei näy mailla eikä halmeilla. Vain strategisen iskun kaiku kuuluu. Poltetetun maan taktiikka ei toimi, jos vihollinen haluaa poltetun maan. Venäjälle Suomi sopii Pietarin etupuolustusalueeksi. Ydinsulkutulialueeksi, jonne mahdollinen vihollinen (Nato) pysäytetään. Rannikot saattavat käydä ilmatorjuntaohjuspattereillekin. Ja Lappi läpikulkutieksi Atlantille.
Hyökkäys on paras puolustus? Suomella on Puolustusvoimat. Hyökkäysvoimiin ei ole varaa. Panssariprikaatit lakkautettiin. Helikopteripataljoonien taisteluhelikoptereihin eduskunta ei myöntänyt rahoitusta. Tuuli-ilmatyynyalus- ja Viking-sukellusveneprojektit hylättiin. Offensiivit olisivat riskialttiita operaatioita ilma- ja avaruusylivoimaista vihollista vastaan. Suurvalloilla on varaa satelliittitiedusteluun ja hyökkäysvoimiin. Suomella ei.
Vasta-ase on paras ase? Kaikki sodat ovat jossain määrin epäsymmetrisiä. Siirrot ja vastasiirrot eivät ole peilikuvia. Epäsymmetrisyys on enemmän kuin sissisotaa. Asymmetrinen vastaus aseen uhkaan on vasta-ase. Panssareita vastaan pst-ohjuksilla (panssarimiinoilla, kuorma-ammuksilla, älykranaateilla). Helikoptereita vastaan olkapää-it-ohjuksella. Kalliit hyökkäyslavetit kulutetaan halvoilla torjuntaohjuksilla.
Pelote on aseeni? Nato nostaa hyökkäyskynnystä. Ydinpelote pelottaa. Naton ydinsateenvarjo ei kuitenkaan suojaa Suomea. Suomi voi vain tutkia korkea-aktiivisen ydinjätteen varastointia, kierrätystä ja uusiokäyttöä. Tai vaihtoehtoisesti valmistaa kaasunaamareita ja -analysaattoreita sekä rekisteröidä myrkkyjä Euroopan kemikaaliviraston tietokantoihin. Kansanterveyslaitoksen taas täytyy varautua epidemioihin kehittämällä rokotteita SARS- yms. virusten varalle. Uskottavaa pelotetta edelleen pohdittaessa tuskin kannattaa edes laskea, montako pitkän kantaman (maasta-maahan) risteilyohjusta Suomen 2.7 mrd euron vuosipuolustusbudjetilla saisi, jos yksi ohjus maksaisi miljoona euroa. Niitähän ei saa rahallakaan. Kukaan ei myy. Täytyy valmistaa itse. Sotilaallisen ulkotiedustelunkaan pelotearvo ei ole rahalla mitattavissa.
Tämmöistä pohdintaa ei pidä harrastaa edes pelleilymielessä. Suomella ei ole minkäänlaisia joukkotuhoaseisiin liittyviä ohjelmia, eikä meillä tehtävää rauhanomaista kehitystyötä kaksikäyttöaloilla pidä edes leikkimielessä ottaa esille maanpuolustukseen liittyvässä yhteydessä. Yllä oleva teksti on tulkittavissa spekulaatioksi suomalaisen lääketieteellisen, ydinteknisen ja suojeluteknisen tutkimuksen sotilaallisista sovelluksista, ja jos mahdollinen vastustaja etsisi syitä hyökkäykselle Suomeen, tällaiset tekstit olisivat parasta mahdollista propagandamateriaalia. Lisäksi ne voivat vahingoittaa hyvinkin pahasti noita sinänsä hyödyllisiä rauhanomaisia toimintoja.
Ehdottaisin palstanpitäjälle, että hän poistaisi ainakin tämän omani että yllä olevan viestin. (Sähköpostiasi ei löydy mistään.)
Älkää sotkeko sissisotaa ja sissitoimintaa keskenään. Sissitoiminta on SE meidän juttu, ei sissisota. Ja virallisesti puhutaan kaiketi nykyään ”hajautetusta taistelutavasta”. Sissitoiminta ei ole passiivista, kuten yleensä ymmärretään, ei lainkaan. Siinä pyritään nimenomaan kiistämään jollain alueella toimintavapaus ylivoimaiselta viholliselta ja siinä tarvitaan aktiivisia toimia. Nykyiset viestivälineet ja aseet antavat mahdollisuuden toimia entistä tehokkaammin epäsymmetrisin keinoin.
Vahvasti oletan, että Puolustusvoimissa otettiin ns. lusikka kauniiseen käteen ja todettiin tietyt realiteetit ja tehtiin tiettyjä valintoja.
Pitää muistaa sekin, että kilpavarustelu sinänsä sotilaallisen suurvallan kanssa on täyttä huuhaata. Suurvallan keinovalikoima on sikäli laaja, että lääkettä löytyy jokaiseen tilanteeseen. Kyynisesti sanottuna voimme osoittaa olevamme vahvoja Itämeren Suomenlahden pohjoispuolella….ja toivoa agressioiden suuntautuvan ja kanavoituvan jonnekin muualle. Kuulostaa rumalta, mutta niin se maailma taitaa toimia.
Voisiko ammattisotilas selventää puolustusvoimauudistuksessa ilmeisesti uudenlaiset sisällölliset määritelmät saaneet termit aluelliset- ja paikallisjoukot? Perinteisestihän alueelliset joukot ovat olleet ns. kakkosluokkaa. Nyt olen ymmärtänyt, että nimenomaan alueellisilla joukoilla tulee olemaan merkittävästi parempi suorituskyky, eikä voida puhua kakkostason armeijasta. Sitten taas paikallisjoukot olisivat näitä heikoimmin varustettuja joukkoja, joilta puuttuu esimerkiksi suorituskyky hyökkäyksellisiin operaatioihin lähes kokonaan. Olenko tässä jäljillä nyt ollenkaan?
Alueelliset joukot tulevat toimimaan taisteluosasto-organisaatiossa. Tämän hetken suunnitelmien mukaan taisteluosaston kokoonpanossa on 3-4 jalkaväki/jääkärikomppaniaa, esikuntakomppania, viestikomppania, KRH-komppania, huoltokomppania, pioneerikomppania ja tykistöpatteristo. Mukaan lisätään mahdollisesti myöhemmin ohjusilmatorjuntapatteri, jos Stinger-hankintaan riittää rahat. Osa taisteluosastoista liikkuu PV:n jo omistamilla ajoneuvoilla (TEKA, PASI) ja osa tulee liikkumaan ottoajoneuvoilla. Taisteluosastoilla tulee olemaan pimeätaistelukyky, lennokkiperusteinen tiedustelukyky ja maalinosoituskyky kauaskantoisillekin aseille. Taisteluosastot varustetaan nykyaikaisin viestivälinein, aina ryhmä- ja raskasasetasalle saakka. Epäsuoran tulen yksiköt tulevat toimimaan hajautetusti tuliasemassa. Taisteluosastot tulevat olemaan toisistaan erilaisia, osa taistelee hajautetusti, osa puolustavasti, osa hyökkäävästi.
Paikallisjoukot taas ovat mies ja kivääri-komppanioita joilla suojataan kohteita. Varustus on siis heikompi, ja tehtävät vähemmän vaativia. Olet siis hyvin kärryillä. Suosittelen hakeutumaan lähimpään kirjastoon, lehtisalista tulisi löytyä uusin Sotilasaikakauslehti (09/12) jossa maavoimien operaatiopäällikkö kuvaa uuden taistelutavan konseptin.
Aivan samaa pähkäillyt kuin Joukkis, toivon lisävalaistusta asiaan.
Maavoimien kehittäminen ja uusi taistelutapa epäilemättä tarkentuvat ajan mittaan, kun selvitykset valmistuvat, koulutusta kokeillaan ja materiaalihankinnat toteutuvat.
Netistä löytyy googlaamalla asiasta ja asian vierestä enemmänkin hahmotelmia. Esimerkiksi PV:n pdf-esitelmä Maavoimien kehittäminen, 26.4.2012, ja Reserviläisen artikkeli (http://www.reservilainen.fi/index.php/features/105-42011/828-alueellisille-joukoille-uusi-taistelutapa).
Sinänsä uusi taistelutapa (viivyttää ja kuluttaa vihollista) vaikuttaa järkevältä. Totuus piilee silti toteutuksessa. Taistelualueen ”taka- ja etulinja” herättää kysymyksiä. Miten tulituki ja tulenjohto hoidetaan?
Vaikka kaukovaikutteiset aseet olisi hajautettu maastoon ”takalinjalle”, tuli pitäisi silti voida keskittää haluttuun kohteeseen. Suomella on sellaista tulitukea varten lukumääräisesti suuri tykistö, vajaa 1400 tykkiä ja raskasta kranaatinheitintä. Mutta riittääkö laatu – tulivoima, kantavuus, liikkuvuus, omasuoja, häiveominaisuudet?
Toinen puoli on etulinja. Miten maalit paikannetaan? Paikkatieto pitäisi saada tiedustelulennokeista, maatutkista, sensoreista ja tiedustelupartioilta ”verkkoon”, niin että se on tarvittaessa kaikkien (tuliyksikköjen) käsillä. Ja jotenkin tulta pitäisi pystyä johtamaankin.
Ken elää, se näkee.
Tykistön hajauttaminen ei ole mikään uusi juttu. Tekniset rajoitteet eivät tule herkästi vastaan. Periaatteessa tärkein rajoite perinteisellä kalustolla toimittaessa on se, että jaoksen (2-3 tykkiä) kaikilta tykeiltä on oltava näköyhteys jaoksen peruspisteeseen. Eli jaos on sijoitettava noin hehtaarin alueelle. Patterin jaokset voidaankin sitten jos sijoittaa useiden satojen metrien päähän toisistaan, ja patterien välimatkat saavat olla kilometerejä. Tykistön tulenjohtomenetelmä on mahdollistanut jatkosodan puolesta välistä asti sen, että useita tuliyksiköitä voidaan helposti ammuttaa samaan maaliin.
Ongelmana on lähinnä rauhan ajan varomääräyksien noudattaminen koulutuksessa. Tykkejä ei voi laittaa muuhun järkevään muotoon kuin patteriston riviin ilman hirveää byrokratiaa. (Isoon harjoitukseen voi saada yliammuntaluvan.) Jaoksen ja patterin hajauttaminen on jo aivan mahdotonta, sillä hajautetussa muodossa osa tykeistä on aina toisten tykkien etuvaroalueella. Jos kranaatti räjähtää putken suussa, tulee sirpaleita niskaan.
Kantamaa peruskalustolla, 122H63:lla, on n. 20-25 kilometriä ja 155K83:lla jopa 40 km. Kyllä näillä kantamilla hajautus onnistuu.
Uudessa järjestelmässä epäsuoran tulen tuliyksiköiden hajauttaminen tulee olemaan aiempaa laajempaa, tätä varten tulee rakentaa myös huollollisia suorituskykyjä.
Mitä tulee kantamiin, 122H63:n kantama on n. 14 km ja 155K83:n alle 30 km, kaikki muu on mainoshöpöhöpöä eikä todellisuutta PV:ssä.