Kolme asiaa ovat säilyneet muuttumattomana jo pitkään kotimaisessa turvallisuuspoliittisessa liturgiassa: Yleinen asevelvollisuus, liittoutumattomuus ja koko maan puolustaminen. Noh, asevelvollisuus ei enää olekaan ihan niin yleinen kuin ennen ja Unionin jäsenenä emme ole enää täysin liittoutumattomiakaan. Entä sitten se kolmas?
Tarkastellessa kotimaan karttaa, valtakunnan ydinalueita ja Venäjältä johtavia kulkureittejä, valtakunnan alueelta pystyy ilman maantieteen professuuriakin tunnistamaan muutamia keskeisiä alueita jotka meidän tulee pitää hallussamme kaikissa tilanteissa. Nämä ovat (järjestyksessä etelästä pohjoiseen) 1) Eteläinen rantamaa + Ahvenanmaa, 2) Kaakonkulma, eli Saimaan ja Suomenlahden välinen alue, 3) Pohjois-Karjala Lieksa-Joensuu – alueella, 4) vyötärön alue Kajaanin korkeudella, 5) Kemijärven-Sallan suunta ja 6) Ivalon alue.
Sodan ajan vahvuuden laskiessa 250 000 sotilaan korville, on selvää että sodan ajan kenttäarmeija ei voi olla vahva kaikkialla. Ei se sitä itse asiassa ole ollut koskaan eikä tasajakokaan ole taktiikkaa, joten asevoimat on ryhmitettävä painopisteeseen. Koska valtakunnan väestön ja tuotannon pääosa sekä kriittinen infrastruktuuri sijaitsee karkeasti Helsinki-Tampere-Turku – kolmion sisäpuolella, tarkoittaa tämä kenttäarmeijan pääosien ryhmittämistä eteläiselle rantamaalle ja kaakonkulmalle. Muualle Suomeen ei sitten kovin paljoa riitäkään.
Sotilaallisesti ratkaisu on helppo ja looginen ymmärtää. Poliittisesti asia on vaikeampi. Ääneen ei voi Suomessa sanoa, että suurta osaa Suomesta ei todellisuudessa kyetä puolustamaan. Toki itärajalle Joensuusta pohjoiseen kyetään ryhmittämään maavoimien alueellisia joukkoja ja ilmavoimien torjuntalentojen painopiste on nopeasti vaihdettavissa, mutta ohkainen tulee olemaan puolustus Joensuusta Vaasaan ulottuvan linjan pohjoispuolella, Alueella, joka vastaa noin 2/3 isänmaan pinta-alasta.
Puolustusvoimiin kohdistuvien säästöjen hinta on raju. Entisten Lapin, Oulun, Kuopion ja Pohjois-Karjalan läänien alueella asuu yli miljoona suomalaista, joita leikkausten rapauttama Puolustusvoimat ei pysty turvaamaan. Samalla pohjoisesta Suomesta on tulossa sotilaallinen tyhjiö, taidamme tietää miten niille on tapana käydä. Jotain tarttis tehrä, mutta hankalaa se on, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä.
ammattisotilas 
Ymmärtääkseni esittämässäsi listassa on kyse kahdenlaisista alueista: alueista, jotka on pidettävä hallussa armeijan toimintakyvyn varmistamiseksi, ja alueista, joilla on lähinnä taktista, strategista tai periaatteellista merkitystä.
Ivalo ja Salla ovat tärkeitä strategisesti. Niillä armeijan päätehtävänä on hidastaa mahdollista maahantunkeutujaa, jotta emme joutuisi osaksi suurvaltakonfliktia. En oikein usko, että jos vihollinen suuntaisi päävoimansa näille suunnille, sitä voitaisiin pysäyttää useiksi kuukausiksi. Huoltoyhteydet ovat niin pitkät, että Sodankylän ja Kemijärven risteysalueiden pitäminen käy vaikeaksi, mikäli vihollisella on kyky suorittaa ilmaoperaatioita tiekuljetuksia vastaan. Toisaalta on epätodennäköistä, että Venäjän läpikulkuhyökkäys Norjaan provosoisi ydinsotaa edes onnistuessaan.
Pohjois-Karjala ja Kymenlaakso ovat puolestaan Suomen lukkoja. Jos idästä hyökkäävä hypoteettinen vihollinen pääsee Kymijoen yli, muuttuu maasto panssarivaunujen massamaista käyttöä suosivaksi. Vastaavasti Pohjois-Karjalan jälkeen alkaa tulla mukavampaa maastoa ja alueita, joille on sijoitettu valtionhallinnon väistöpaikkoja.tai muuta erittäin merkityksellistä infrastruktuuria.
Kuitenkin kyseenalaistaisin johtopäätöksesi. Tämä kuvaamasi kehitys ei ole lyhyen tähtäimen tulos. Pohjoiseen ja Pohjois-Karjalaan ei ole pitkään aikaan sijoitettu kovin korkeatasoisia joukkoja. Ainoana poikkeuksena on ollut Kainuun Prikaati. Vaikka meillä aiemmin oli kirjoissa kolme pohjoissuomalaista jääkäriprikaatia, ei niistä kahdella ilmeisesti ole ollut pääkalustoaan, nasuja. Jos olisi ollut, ei niitä olisi lakkautettu viimeaikojen puolustusselonteoissa. Toisaalta uskaltaisin jopa kyseenalaistaa sen, kykenisikö edes kirjavahvuinen m/90-JPr enää siihen tehtävään, johon se on tarkoitettu. Aivan varma olen, että m/80-JvPr ei kykene suoriutumaan niistä tehtävistä, jotka sille vielä 2000-luvun alussa ohjesäännön mukaan kuuluivat.
Sellaisen armeijan kehittäminen, joka kykenisi suoriutumaan myös Pohjois-Suomen puolustuksesta, edellyttäisi maanpuolustuksen 2-4 prosentin BKT-osuutta.
En pysty väittämään kirjoitustasi vastaan. Ja kipeetähän tuo tekee. Maallikon näkökulmasta tuo näyttää siltä, että tosipaikan tullen menetetään sitten maayhteys Ruotsiin ja Norjaan. Ja kun Suomen merivoimat tuskin itämerta hallitsevat, niin silloinhan tsuhna on pahemman kerran ehjän edessä. Näyttää siltä, että valtiovallan linja on uskoa, ettei sotaa koskaan kumminkaan tule. Sotavaltiolla on varmaankin realistisempi linja, mutta tehän pelaatte niillä pelimerkeillä, mitä teille annetaan.
PVuudistusta julkistaessaan PV:n komentaja ilmoitti selvällä suomen kielellä että poliitikot ottavat riskin. Toivottavasti se ei kalahda omaan nilkkaan.
Onko muka esimerkiksi Kylmän sodan aikana, kun kalustoepäsuhta Suomen ja NL:n välillä oli paljon räikeämpi, ollut tarkoituksena että esimerkiksi Lappia puolustettaisiin ihan tosissaan?
Kylmän sodan kylmimpinä aikoina oli, mutta ei puna-armeijaa vastaan…
Olen pohtinut asiaa ja olen päätynyt samansuuntaisiin tuloksiin kuin bloggaaja. Pidän välttämättömänä sitä, että pidämme hallussaan yhteiskunnan toiminnalle välttämättömät alueet. Kyseiset alueet sijaitsevat Kotka-Oulu linjan länsipuolella. Toki sen itäpuolella sijaitsevia alueita ei varsinaisesti luovuteta vaan ne muodostavat puolustusvyöhykkeen. ”Joka puolustaa kaikkea – ei puolusta mitään.”
Aloitin juuri oman blogini ja tietenkin kaikki maanpuolustuksesta kiinnostuneet ovat tervetulleita lukemaan, pohtimaan ja kommentoimaan.
http://mosurit.wordpress.com/
Reblogged this on Nallekarhun blog.