Suomalaisessa maanpuolustuskeskustelussa herää aika-ajoin pinnalle kysymys NATO-yhteensopivuudesta. Asian tiimoilta on nähty monenlaisia argumentteja, selväksi on tullut lähinnä se, ettei aina oikein ymmärretä mitä tuo mysteerinen yhteensopivuus tarkoittaa.
NATO:n perustamisen yhteydessä ja sen jälkeen kävi selväksi, että jäsenmaiden asevoimilla oli kirjava kalustoluettelo ja runsaasti kansallisia käytäntöjä, jotka vaikeuttivat merkittävästi monikansallisten sotilasosastojen huoltoa, johtamista ja yhteistoimintaa. Näitä taistelutehoa heikentäviä tekijöitä päätettiin karsia perustamalla sopimus standardisoinnista, joka kulkee nimellä STANAG. Standardisointisopimuksissa, joiden laatimiseen jäsenvaltiot osallistuvat, määritellään liittouman käyttöön otettavat kalusto-, järjestelmä ja käytäntöstandardit.
Standardoinnin päästyä vauhtiin, läntinen varusteluteollisuus mukautui nopeasti niihin ja nykyään läntisissä asevoimissa on yhteiset rajapinnat, letkut ja liittimet sekä toimintatavat joilla kaikki harjoittelevat ja yhdessä operoivat. Tähän joukkoon kuuluu nykyään myös Suomi.
Standardisoinnin edut ovat selvät: joukot kykenevät toimimaan yhdessä tehokkaammin. Käskyrungot, laitteet, johtaminen ja logistiikka toimivat samalla tavalla, vain kieli vaihtuu tarvittaessa (esim kansalliset operaatiot tai harjoitukset). Haittapuolena yhden jäsenvaltion kehittämä standardia parempi menetelmä tai väline ei ehkä pääse koskaan sotilaiden käyttöön mikäli sitä ei ole standardiksi hyväksytty. Näin kävi esimerkiksi Hornetin kotimaiselle tietovuojärjestelmälle VIIRI:lle ja sen suunnitellulle seuraajalle SIHTI:lle, tilalle tulee standardisoitu Link-16 datalinkki. Kuten kaikessa, myös standardisoinnissa on siis hinta maksettavana.
NATO:n standardien mukaisten järjestelmien ja käytäntöjen vastustajien puheenvuoroissa esitetään kritiikin lisäksi varsin harvoin (= ei ollenkaan) vaihtoehtoja. Mitä ne voisivat olla?
STANAG:n ulkopuolella ei ole olemassa maailmanlaajuista tai valtioidenvälistä standardointijärjestelmää. Ei siis ole olemassa muuta yhteensopivuutta kuin NATO-yhteensopivuus. Ei ole Varsovan liitto – yhteensopivuutta tai Kiina-yhteensopivuutta tai EU-yhteensopivuutta tai vaikka Afrikan Unioni-yhteensopivuutta. On siis vain kansallisia järjestelmiä.
Kansallisissa järjestelmissä on omat etunsa. Ilman standardisoinnin ”rasitetta”, STANAG:n hyväksymiä järjestelmiä parempia kansallisia järjestelmiä olisi mahdollista ottaa käyttöön. Tämä tukisi kotimaisen teollisuuden tuotantoa, niin kauan kuin asiakkaana on Puolustusvoimat. Kansalliset järjestelmät voivat tarvittaessa olla joustavampia ja muutokset helpompia toteuttaa, kun ei tarvitse kysyä keneltäkään muulta, onko muutos ok.
Haittapuoletkin ovat selvät. Mikäli kotimainen teollisuus valmistaisi epästandardimaisia tuotteita, niiden myyminen ulkomaille olisi vaikeaa. Epästandardimaisten käytäntöjen ja johtamisjärjestelmien johdosta Suomalaisten sotilasosastojen käytettävyys ulkomailla olisi nykymaailmassa paljon vaikeampaa, hitaampaa ja tehottomampaa. Lisäksi, mikä ehkä tärkeintä, epästandardit vaikeuttaisivat tai tekisivät ehkä mahdottomaksi ulkomaisen sotilaallisen avunannon Suomeen kriisin sattuessa. Suomi ei voisi, talvisodasta poiketen, vastaanottaa ulkomaisia hävittäjiä tai ilmatorjuntayksiköitä ilmatilaa turvaamaan. Merivoimille olisi vaikeaa turvata alusliikennettä Suomeen yhdessä muiden maiden kanssa. Länsimaista kalustoa olisi hankala kriisin tullen hankkia lisää edes rahalla, kun se ei olisi yhteensopivaa kotimaisen kaluston kanssa.
Vastoin ennakkoluuloja ja harhakäsityksiä, NATO-yhteensopivuus ei estä kotimaisen tai edes venäläisen sotamateriaalin käyttöä Puolustusvoimissa. Yhteensopivuuden puutteesta johtuen ei Suomessa ole romutettu panssarivaunuja, rynnäkkökiväärejä tai räjäytetty venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia, toisin kuin vaikka kansanedustaja Niinistö väittää. Yhteensopivuus tai sen puute ei myöskään ole ollut este kotimaisen tai edes venäläisen kaluston hankkimiselle. Kotimaisia välineitä on hankittu, ja tullaan hankkimaan. Venäläisiä välineitä ylläpidetään ja uusiakin on yritetty hankkia. Muun muassa 2000-luvun puolessavälissä hankittaessa Iglan seuraajaa, tarjouspyyntö lähetettiin Venäjälle Igla-S ohjuksesta, eivät halunneet myydä. En sitten tiedä olisiko Igla-S tullut valituksi vaikka olisivat myyneetkin, joka tapauksessa PV:llä ei ole poliittista tai sotilaallista ”emme osta Venäjältä mitään” – linjaa. Venäläisen kaluston hankkimisen ongelmana on tietysti se, että kaikki sodan ajan tarpeet on ostettava kerralla, mikä nostaa hintaa nykymalliin verrattuna, jossa PV hankkii ns. tulenavaukseen ja koulutukseen tarvittavan määrän ja lisää ostetaan tilanteen vaatiessa. Yhteensopivuuden puute toki käytännössä estää esimerkiksi venäläisen kaliiperin tykistön hankkimisen, mutta kas kummaa, myös venäläiset itse valmistavat NATO-standardin mukaisia sotavarusteita vientimarkkinoita varten (esim MZ-146-1 155mm haupitsi). Myös Kiinassa valmistetaan STANAG:n standardien mukaista kalustoa, sekä omaan käyttöön että vientiin.
Haikailut epästandardien perään on siis helppo ohittaa. Oltiin NATO:sta mitä mieltä hyvänsä, muita standardeja sotilasalalla ei ole, ja myös muut suurvallat ovat siirtymässä käyttämään samoja standardeja. Pitäisikö meidän keksiä siis kansallisen itsetunnon kohottamisen nimissä pyörä uudelleen?
ammattisotilas 
Kiitokset mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Siihen liittyen uudistan kysymykseni tykistöstä: ovatko venäläiset tykistökaliiberit 122mm, 130mm ja 152mm poistumassa puolustusvoimien vahvuudesta? Ja minkälainen on vedettävän tykistön tulevaisuus puolustusvoimissa? Kun pääosa tykistökalustoa on vielä venäläistä vedettävää kalustoa.
Jos aloitetaan isoimmasta, niin 152 H 88 on jo poistunutta kalustoa. 152 K 89:n ja 152 TELAK 91:n aika on myös loppumassa joten iso venäläinen kaliiberi poistuu käytöstä. 130 K 54 sinnittelee vielä jonkin aikaa. 122 H 63 pysyy palveluskäytössä hamaan tulevaisuuteen. 122 PSH 74:lle oltiin ainakin yhdessä välissä tekemässä modernisaatiota, en ole nyt kartalla onko se projekti edennyt vai onko vedetty punaiset ruksit päälle. 155 K 83 ja 155 K 98 jatkavat vielä pitkään.
Eihän tuo maailmanlaajuisestikaan näytä vedettävän tykistön osalta hyvältä. Sekä venäläiset että NATO ovat vuosikymmeniä investoineet teloilla tai pyörillä omin voimin kulkeviin, nykyään sekin trendi on kääntynyt ja uusia tykkejä hankitaan harvemmin. Harvoja poikkeuksia ovat M777 ja FH-2000, molemmat nykyaikaisia vedettäviä haupitseja.
Kiitos vastauksesta. Maltatko vielä kertoa raketinheittimistön tilasta?Tännehän hankittiin niitä MRLS-heittimiä, Ja niihin kai saadaan niitä tykistöohjuksia, mutta onko niihin mitä muuta ampumatarviketta täällä tarjolla? Kun niitä rypäleitäkään ei kuulemma sais heitellä.
Ja onko vanhemmalla 122-millisellä rakh-kalustolla kuinka pitkälle tulevaisuutta? Nehän eivät myöskään enää uutuudenjäykkiä ole. Ja olisko tulevaisuudessa mahdollisesti luvassa muuta tilalle? Kun raketinheitin on ymmärtääkseni melko tehokas epäsuoran tulen muoto.
122 RAKH 76:sta on luovuttu, 122 RAKH 89 jatkaa palveluksessa, arvioisin että vielä ainakin 15 vuoden ajan. MLRS:ään on hankittu niitä rypäleitä ja emme ole sitoutuneet vielä toistaiseksi kieltosopimukseen. Näyttäisi siltä että MRLS:n pääampumatarvike tulee olemaan AT-2, joka kuljettaa sirottuvia panssarimiinoja.
Kiitos vastauksesta. Maallikko varmasti vaivaa sinua kysymyksillään jatkossakin.
Enitenhän minua harmittaa tässä standardoinnissa nimenomaan tuo VIIRI-järjestelmän purkaminen. Käsitykseni mukaan se toimii paremmin kuin Link 16, mikäli ei ajateltaisi standardointipaineita. SIHTI olikin uusi juttu minulle, sen speksit lieneekin sitten punaleimaisia..