Libanon

Joitakin kuukausia sitten suomalaiset sotilaat tekivät comebackin Libanonin eteläosiin noin 175 miehen vahvuisella osastolla. Aiemmin suomalaisia on operoinut alueella suurempia määriä vuosina 1982-2001 ja 2006-2007. UNIFIL-operaation lisäksi suomalaisia on palvellut ja palvelee alueella sotilastarkkailijoina UNTSO – operaation alla. Mutta miksi sinne mentiin uudelleen?

Kosovon ja Tsadin operaatioiden päätyttyä suomalaisia ei palvellut ulkomaan operaatioissa suurena joukkona muualla kuin Afganistanissa. Taistelijoiden määrissä mitattuna oltiin tultu aika kauas rauhanturvalain sallimasta 2000 sotilaasta ja jopa pitkäaikaisesta tavoitteesta, 1000 sotilaasta (joiden kustannukset olisivat enintään 100 milj. e). Ajat rauhanturvaamisen suurvaltana olivat siis ohi, ja taitavat myös sellaisena toistaiseksi pysyä.

UNIFIL-operaation keskeisenä tavoitteena on mahdollistaa Libanonin asevoimien kontrollointi maan eteläosissa, alueella joka aiemmin oli Hezbollahin hallussa. UNIFIL:n sotilaat valvovat myös Israelin ja Libanonin välistä aselepolinjaa ja avustavat humanitaarisen avun toimittamista ja pakolaisten paluuta alueelle. Aika nussakka keikka siis Afganistaniin verrattuna, ja siinä ehkä pulma.

UNIFILin läsnäolosta huolimatta Hezbollah on Libanonissa pysyvästi läsnä, vaikkakaan ei tällä hetkellä operaatioalueella avoimesti. Mikäli Hezbollah näkee tarpeelliseksi aseellisen yhteenoton Israelin kanssa á la 2006, tilanne myös operaatioalueella muuttuu. On epätodennäköistä että Libanonin asevoimat yhdessä UNIFIL – joukkojenkaan kanssa pystyisivät estämään Hezbollahin operointia alueella, jos Hassan Nasrallah niin päättää. Yhtälailla sekä Libanonin asevoimilla että UNIFIL – joukoilla on mahdotonta estää Israelin asevoimien operointi UNIFIL:n vastuualueella, mikäli vuoden 2006 tapahtumat olisivat toistuakseen. Todennäköisimmin UNIFIL joutuisi vetämään joukkonsa alueelta, Hezbollah palaisi näkyvästi etelä-Libanoniin ja kävisi alueella taisteluita Israelin asevoimien kanssa, Libanonin asevoimien puuttumatta tilanteeseen muuten kuin itsepuolustuksen merkeissä.

UNIFIL:n asema on siis ongelmallinen ja ottaen huomioon että suomalainen osasto edustaa vahvuudeltaan noin yhtä (1) prosenttia UNIFIL:n kokonaisvahvuudesta, voidaan todeta että suomalaiset sotilaat eivät pysty alueella sotaa estämään.  Puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty otti myös viime vuonna kantaa operaation toimivaltuuksien ongelmiin.

Toimivaltuuksien puutteesta johtuen todellisen rauhan rakentaminen alueella on siis vaikeaa, vaikka joukot tekisivät niiden puitteissa työnsä kuinka hyvin tahansa. Entä sitten hyöty kotimaan puolustukselle? Ammattisotilasta ilahduttaa tietysti aina, kun sotilaat saavat tehdä sotilaan töitä. Tämä on tärkeää yhtälailla kertausharjoitusten puutteesta kärsiville reserviläisille kuin asiakirjojen pölyttämille ammattilaisillekin. Tässäkin suhteessa Libanon ja Afganistan ovat eri maata. Toisessa käydään ihan oikeasti sotaa ja hyödyt ovat ihan eri luokkaa.

Entä sitten poliittinen herkku? Afganistanissa Suomi operoi meille kolmen tärkeän kumppanin kanssa: Ruotsi, Saksa ja Yhdysvallat. Osallistumalla ISAF-operaatioon Suomi antaa oman panoksensa yhteiseen käsikassaraan, siinä toivossa että tarvittaessa voisimme ehkä itsekin saada apua. Libanonissa sen sijaan toimitaan YK-operaatiossa yhdessä Irlantilaisten kanssa ja kaikella kunnioituksella Irlantia kohtaan, sieltä ei ole juuri apua odotettavissa vaikka he olisivat kuinka halukkaita sitä antamaan.

Libanonissa ollaan siis suorittamassa tehtävää joka on ehkä mahdoton toteuttaa, josta on melko rajoitetusti hyötyä kotimaan puolustukselle,  joka on jatkunut 34 vuotta ja josta ei juuri irtoa poliittisia irtopisteitä tärkeimmiltä kumppaneiltamme. Vaikuttaa siltä, että Libanonin menemisen ainoa tarkoitus onkin pönkittää Suomen asemaa YK:n turvallisuusneuvoston jäsenyyskilpailussa. Onkohan se sen arvoista?