Olen sukupolvea, jolle sähköiset pelit ovat olleet luontainen osa vapaa-ajanviettoa jo varhaisesta iästä lähtien. Ensimmäinen kosketus taisi olla kylmän sodan aikoina Atari 2600 konsolilla Pac-Mania pelatessa. Niistä ajoista pelit ovat muuttuneet paljon, ja niin ovat pelaajatkin. Pelaajana olen jo dinosaurus esimerkiksi tämän päivän varusmiehiin nähden. Vuosien vierittyä peleistä on paljastunut myös ammatillisia piirteitä, näkökulmia joita sotilaskouluttamaton pelaaja ei ehkä sellaisenaan näe viihtyessään. Monilla peleillä on yhteys sotilasmaailmaan, vaikka siltä ei äkkiseltään näyttäisi.
Varhaisimmat sotilaalliset pelit lienevät lautapelejä, joista tunnetuin on shakki. Olematta itse shakin suuruuksia, yhteys on selvä. Pelilaudalla on sotilaita (jalkaväkeä), ratsuja (ratsuväkeä), torneja, lähettejä, kuningattaria ja kuninkaita. Taistelulajejakin shakista voidaan tunnistaa ainakin hyökkäys ja puolustus, ehkäpä viivytyskin. Vieläkin vanhempi on kiinalainen lautapeli Go, jossa tavoitteena on pelialueen valtaaminen tai vastustajan pelinappuloiden vangitseminen. Modernimpi sotilaallinen lautapeli on Stratego, jossa pelinappuloilla on sotilasarvot. Strategossa tavoitteena on vastustajan lipun valtaaminen, tosimaailman todellinen tavoite aikanaan sekin. Strategon erona edeltäjiinsä on puutteellinen tilannetietoisuus, vastustajan ryhmitys (minkä arvoinen nappula on missäkin) tulee tiedustelemalla selvittää jotta hyökkäys tavoitteeseen onnistuu.
Stratego alkutilanteessa (1959)
Vuoropohjaiset sähköiset sotilaalliset pelit ovat nykyään harvinaisuuksia. Hyvänä esimerkkinä vuoropohjaisesta strategiapelistä käynee 1990-luvulla lanseerattu Steel Panthers – sarja, jossa pelaajat vuorollaan siirtävät taistelutilassa toimivia joukkoja (panssarivaunu, jalkaväkiryhmä, kenttätykki, taisteluhelikopteri jne) tai määrittävät esim epäsuoran tulen maaleja, joihin viiveen jälkeen vaikutetaan vaikkapa kranaatinheittimistöllä.
Jalkaväki ryhmittyneenä puolustukseen, Steel Panthers 1 (1995)
Tietokoneiden suorituskyvyn kehityttyä suosituiksi ovat nousseet reaaliaikaiset strategiapelit. Vaikka näiden ulkoinen olemus (esimerkiksi tulevaisuuden avaruuden taistelukentälle sijoittuva StarCraft) antaakin äkkiseltään syyn epäillä sotilaallisia hyötyjä, joukkojen hallinta ja oikea-aikaisuus ovat vahvasti esillä. Milloin täytyy hyökätä, milloin tulee viivyttää, milloin linnoittaudutaan ja puolustetaan. Pelaaja pyrkii rakentamaan joukkonsa pelitapansa mukaisesti, yksiköillä on samankaltaisia ominaisuuksia kuin tosimaailmassakin. Kompromisseja tehdään siis liikkuvuuden, tulivoiman ja suojan väliltä. Pelissä näkeekin usein kahden armeijan kohtaavan, joista toinen on nopea, tulivoimainen ja haavoittuvainen toisen ollessa esimerkiksi hidas, tulivoimainen ja hyvin suojautunut tai nopea ja suojautunut mutta vaikutuskyvyltään kohteessa heikko. Näitä elementtejä voi tarkastella vaikkapa seuraavasta videonäytteestä:
StarCraft 2 (2010)
Toinen, jo vuosia suosiossa ollut pelimuoto on taktiset ampumapelit. Näiden sotilaalliset opetukset liittyvät yleensä pienryhmätoimintaan. Rakennetun alueen hyväksikäyttö, pienryhmätoiminta, erilaisten aseiden käyttö ryhmän osana (esim rynnäkkökivääri + konekivääri + tarkkuuskivääri), radioviestintä, tilannetietoisuus, johtaminen, kaikki tyypillisiä elementtejä taktisissa ampumapeleissä (ja taistelijan toiminnassa tosimaailmassa).
Rainbow Six: Vegas 2 (2006)
Realismin tasoista riippumatta oma kokemus on, että peleillä on annettavaa. Myös tietyissä sotilaallisissa tehtävissä joihin PV:ssäkin asevelvollisia koulutetaan, kuten johtamisjärjestelmäoperaattori tai teknisen asejärjestelmän käyttäjä, oppimiskynnys madaltuu kun varusmiehellä tai reserviläisellä on pelaajatausta. Uskon että joukkojen tai välineiden ominaisuuksien ymmärtäminen pelimaailmassa voi edesauttaa näiden oppimista tosimaailmassa.
Miten tämä sitten saataisiin jalkautettua sotilaskoulutukseen? En ole ihan ensimmäisenä esittämässä, että sulkeisten tilalle alokasjoukkue pitäisikin laittaa pelaamaan tietokoneen ääreen. Pelaamiseen voisi silti kannustaa tai vaikkapa laittaa pelaavat varusmiehet miettimään peliensä sotilaallisia aspekteja. Koulutuskulttuurin muuttuminenkin ottaa aikansa ja jos tätä tekstiä lukiessa heräsi torjuntareaktio päälle (”eihän näistä ole mitään hyötyä”), uskon että samanlainen reaktio heräsi aikanaan osalle lentäjiä, kun lentosimulaattoreita tuotiin osaksi lentokoulutusta. Nykypäivänä ei-viihteelliset simulaattorit ovat kuitenkin yhä kasvavassa roolissa sotilaskoulutuksessa ja ainakin panssariaselaji on onnistuneesti tuonut koulutukseen alunperin pelaajille tuodun simulaattorin, Steel Beastsin. Simulaattorialalla on myös kotimaista työllistävää osaamista, ainakin Insta on PV:lle työstänyt useammankin simulaattorin (esim tulenjohtajien Tulenjohtosimulaattori tai 23 ITK 61 Jaossimulaattori).
Kuten kävi jo ilmi, jätin tarkoituksella pois urheiluelementin sisältävät pelit, kuten pesäpallo (jossa haavoidutaan, poltetaan, kuollaan jne) tai vaikka jalkapallon (jossa hyökätään, puolustetaan jne). En kuitenkaan väheksy niidenkään merkitystä, sillä ne sijaitsevat mainitsemistani peleistä poiketen fyysisen suorituksen, mikä on harjoitellessa sotilaalle aina eduksi. Ajattelua kehittäviä pelejäkään ei fyysisen puolen puuttumisesta huolimatta tule väheksyä, sillä ajattelu on sotilaan tärkein työkalu.
ammattisotilas 
Steel Panthersistahan on myös mukava päivitetty versio Main Battletank http://www.shrapnelgames.com/Camo_Workshop/MBT/MBT_page.html
SPMBT:ssä on mukavasti aikajännettä 50/60-luvulta vuoteen 2020 asti. Nuorena sällinä olen hakannut peliä lähinnä nykykalustolla. Peliin löytyy myös harrastelijan korjailema FDF-modi, josta löytyy mm. hienosti suunniteltu CV-9030 panssarijääkäripataljoonan hyökkäysskenaario.
Sotilaskoulutuksen näkökulmasta pelin myötä moni asejärjestelmä ja taistelutekniikka avautuu aivan uudella tavalla. Vaikka graafinen ilme onkin karu, silti T-90 taistelupanssarivaunun lukuisat omasuojajärjestelmät muuttuvat mielessä paljon konreettisemmiksi, kun vaunua yrittää metsästää omilla NLAW- ja PSTOHJ2000-ryhmillään.
Kuinkahan lienee paintballin ja airsoftin asema tänä päivänä varusmieskoulutuksessa. Olen käsityksessä että ainakin 5-10 vuotta sitten näitä ei saanut käyttää koulutuksessa ainakaan kaksipuoleisissa tst-harjoituksissa, koska pyssykät sinkosivat kuulia, 90-luvun lopulla itse varusmiespalveluksen aikana pelasin innokkaasti airsoftia lomilla ja kieltämättä kyllä armeijan antama taistelukoulutus tuntui aika köykäiselle ja huonolle,
Koulutustausta on AUK/PST (yhdistetty sinko- ja ohjuskoulutus), eli jos koulutus ei ole kaikkein kivääripainotteisin niin aika lähellä kuitenkin mennään. Siihen aikaan ei tietysti tunnettu nykyisen kaltaista (taktista) aseenkäsittelyä ja tasit (=taistelijasimulaattorit) olivat vasta tulossa, jotka muodostivat ehkä suurimman ongelman airsoftin näkökulmasta katsottuna.
Toki vm-palvelus tarjosi kohtuullisen ampumakoulutuksen ja tarjosi puitteet taistelutaidon kehittymiselle mutta vasta airsoft-otteluiden myötä nämä taidot jalostuivat, etenkin ns pelisilmä. Toki onhan nykypäivänä tasit ja kasitkin mutta kovin runsaasti niillä ei yksittäinen taistelija pääse harjoittelemaan, varmaankaan.
Jos vielä saa jaaritella niin nyt myöhemmin reserviläisenä on tullut osallistuttua vapaaehtoiseen maanpuolustuskoulutukseen ja yhtenä ongelmana on olleet omat pahasti ruostuneet taistelutaidot, Omasta mielestäni airsoft ja paintball tarjosivat erinomaisen tavan opetella asioita uudestaan, Kun vielä pääsi ”opiskelu-urakan” päätteeksi tasilla harjoittelemaan niin tuntui että ei ne airsoft ja paintball nyt niin pahasti väärinkään ole opettaneet, systeemit tuntuvat täydentävän heikkouksiaan.
Itse en ole nähnyt paintballia tai airsoftia käytettävän koulutusmenetelmänä. Kun itse aikanaan kysyin ”miksi ei”, sain vastauksen ”koska aseet eivät vastaa oikeaa asetta”. Airsoftista ei henkilökohtaisia kokemuksia ole, mutta paintballia voin omasta kokemuksesta suositella monen sotilastaidon harjoittamiseen. Maaston ja rakennuksien käyttö, taistelijan liikkuminen, tiedustelu, tilannetietoisuus, toiminta taistelijaparina / partiona / ryhmänä, paljon hyviä elementtejä. Kaiken lisäksi se on kivaa ja vaikka sotilaskoulutus ei aina voi olla (eikä tule olla) kivaa, on mielekkäällä tekemisellä merkittävä motivoiva vaikutus. Itse voin ainakin suositella paintballia kaikille viime viikolla kotiutuneille ja vanhemmille reserviläisille sekä omille kollegoillenikin.
Paintball voisi olla myös yksi keino korvata taistelijan simulaattorien vähäisyys joukoissa. TASI:t ovat nykyään keskitetty pääosin jalkaväkiaselajille jolloin niitä on vähemmän käytössä muilla aselajijoukoilla sekä ilma-ja merivoimien koulutuksessa. PV:n ei ehkä olisi edes pakko hankkia, huoltaa ja korvata rikkinäisiä välineitä vaan palvelu voitaisiin ostaa jo olemassaolevilta kaupallisilta toimijoilta mikäli sellaisia varuskuntapaikkakunnilla on.
Ainakin USAF ja Etelä-Korean ilmavoimat käyttää Starcraftia, osana pilottiensa koulutusta.
”Multiplayer networked commercial real-time strategy simulationStarcraft is played to reinforce application-level learning of two corecompetency areas, with an emphasis on the Air Force core com-petencies, joint service teamwork, integration of theory and doctrineconcepts, crisis-action planning under stress, and decentralizedexecution. Flights are broken up into two teams, with each teamplaying against its sister flight”
http://www.scribd.com/doc/1485717/US-Air-Force-catalog
En siis ollut yksin ajatusteni kanssa, kiitos linkistä!
Mielenkiintoista, että mainitset gon. Olen harrastanut gota parikymmentä vuotta. Vaikka go on toki hyvin abstrakti peli, pelilaudan valtaamisen ja vastustajan kiviryhmien saartamisen ja vangitsemisen kaltaisten selvien yhteneväisyyksien lisäksi sillä on ainakin maallikon näkökulmasta katsottuna taktisten ja strategisten peruskäsitteistöjensä ja -periaatteidensa osalta yhtäläisyyksiä sodankäynnin perusperiaatteisiin. Siitä löytyy analogiat perustaistelulajeille hyökkäys, puolustus ja viivytys. Pelissä keskitetään voimaa hyökkäyksiä varten, varaudutaan useisiin skenaarioihin yhtä aikaa, otetaan tai menetetään aloite, käytetään hyökkäystä puolustuksellisesti, käynnistetään syviä operaatioita vastustajan selustassa (pelinappuloita eli ”kiviä” asetetaan pelilautana olevan ruudukon viivojen leikkauspisteisiin eikä niitä liikuteta pelin aikana) ja niin edelleen. Go on mielestäni parempi analogia modernille liikkuvalle sodankäynnille kuin shakki. Kirjahyllystäni löytyy pari englanniksi käännettyä kiinalaista gon oppikirjaa, joiden esittelysivuilta löytyy hiukan kattavampi lista asioista, joihin viittasin yllä.
http://www.yutopian.com/go/bookeg/PAY17.html
Suoraa koulutuksellista merkitystä sillä ei tietenkään ole. Go kuitenkin sopii mielestäni yhtä hyvin ammattisotilaan vapaa-ajan harrastukseksi kuin vaikkapa metsästys tai suunnistus, jotka ymmärtääkseni ovat aika suosittuja kantahenkilökunnan harrastuksia. Mitä sinun kollegasi yleensä harrastavat?
P.S. Tämä on hyvä blogi, joka täydentää julkista keskustelua oivallisesti eikä mene maallikon ymmärryksen yli.
Kiitos palautteesta ja Go-tietämyksestä!
Kollegojeni harrastusten kirjo on varmaankin yhtä suuri kuin minkä tahansa ammattiryhmän, ja kuten muussakin yhteiskunnassa, asuinympäristö vaikuttaa harrastusvalintoihin ja -mahdollisuuksiin. Sotilaissa on ehkä keskimääräistä enemmän metsästäjiä, ampujia ja aktiiviliikkujia, mutta onpa yhtälailla urheiluseura-aktiiveja, liveroolipelaajia, moottoriurheilijoita tai lukemista harrasteleviakin. Yleistyksiä lienee mahdoton tehdä, enkä tiedä onko sotilaiden harrastuksista tutkimustietoakaan.