Minne menet, miehistö?

Varusmieskoulutuksessa on epäilemättä otettu merkittäviä edistysaskeleita nykyisen joukkotuotantomallin tultua käyttöönotetuksi 1990-luvun loppupuolella. Koulutuksen painopisteeksi on selkeästi muodostunut johtajakoulutus, johon myös monin eri keinoin panostetaan. Varusmiesjohtajat pyritään valikoimaan mahdollisimman hyvin alokasjoukosta eri mittareita käyttäen (toki aineksen riittävyydestä tai mittareista voi debatoida). Itse johtajakoulun (aliupseerikurssi, reserviupseerikurssi) käytyään varusmiesjohtajat saavat pääsääntöisesti harjoitella 5-6kk oman sodan ajan joukkonsa johtamista ja kouluttamista. Ammattisotilaiden rooliksi on muodostunut kouluttajan kouluttaminen, sillä uskomuksella että koulutustaito kehittää myös johtamistaitoja. Johtamiskautensa aikana varusmiesjohtajia arvioidaan, heidän kanssa käydään palautekeskusteluja, tyypillisesti sotaharjoitusten jälkeen ja perus-, erikois- ja joukkokoulutuskausien päätteeksi. Johtamiskoulutusjärjestelmä on mielestäni aika hyvä väline varusmiesjohtajalle omien kykyjen ja ominaisuuksien tunnistamiseen ja suunnitelmalliseen kehittämiseen. Kotiutuvat varusmiesjohtajat myös kyselyjen mukaan keskimäärin arvostavat saamaansa koulutusta. Painopiste on mielestäni oikea, johtaja on joukkonsa tärkein yksittäinen taistelija, oli joukkona sitten jääkäriryhmä tai osakeyhtiön henkilöstö.

Miehistön osalta asia on toisin. Miehistö saa keskimäärin huonompaa koulutusta, koska heille koulutuksen antaa usein varusmiesjohtaja, kouluttajauransa alkutaipaleella oleva nuori sotilas. Miehistön kanssa ei juuri henkilökohtaisia palautekeskusteluja käydä, tai henkilökohtaisia kehittämissuunnitelmia laadita. Ainoastaan palveluksen loppuvaiheessa taistelija saa miehistön palvelustodistuksen, johon kouluttaja on arponut pärstäkertoimen mukaan numeroita. Miehistön työtehtävät ovat sotaväessä tyypillisesti yksinkertaisia, yksitoikkoisia, fyysisesti ja henkisesti raskaita, harvoin kovin palkitsevia. Koska kerma on kuorittu päältä, myös aines on heikompaa. Miehistökoulutuksessa on siis parantamisen varaa, mikä heijastuu myös loppukyselyissä, miehistö antaa sotilaskoulutuksestaan huonomman arvosanan kuin varusmiesjohtajat. Miehistö on (ehkä syystäkin) helpommin levittämässä yhteiskunnassa sanaa asepalveluksen epäkohdista, luoden palvelukselle negatiivisia mielikuvia.

Epäkohtien havaitseminen on helppoa, asioiden korjaaminen vaikeampaa. Miehistökoulutuksen kehittäminen on epäilemättä haasteellista. Meitä ammattisotilaita on suorittavassa portaassa valitettavan usein niin vähän, ettei jokaisen soturin kanssa ole aikaa istua pöydän ääreen ja miettiä toiminnan kehittämistä. Jotain olisi silti syytä tehdä, jotta miehistön jäsenet voitaisiin paremmin sitouttaa yhteisen tavoitteen, sotakelpoisen joukon kouluttamisen taakse.

Koulutuksellisesti olisi syytä kehittää miehistön osaamisen hallintaa. Nykyisin taistelija suorittaa peruskoulutuskaudella sotilaan perustutkinnon ja erikoiskoulutuskaudella erikoistutkinnon oman toimialan tehtäviin. Voisiko näiden kahden ”tutkinnon” lisäksi / sijaan olla olemassa neljä kuukautta kestävä tehtäväkohtainen kehittämissuunnitelma? Tässä suunnitelmassa olisi merkitty viikoittain tavoitteet tarvittavasta osaamisesta. Mikäli kouluttajaresursseja ei riitä, taistelijan pysymistä suunnitelmassa voisi koulutuskausittain tarkastella esimerkiksi joukkueen kokelas  tai taistelijan ryhmänjohtaja, joka voisi kouluttajansa kanssa tarkastella taistelijoiden osaamisen kehittymistä.

On myös syytä tarkasti pohtia mikä miehistölle annettava koulutus tehdään varusmiesjohtajavetoisesti, mikä ammattisotilaiden toimesta. Tästä on monilla eritoten nuorilla kouluttajilla epäselvää, mitä koulutan itse, mitä jätän kokelaalle tai alikersantille? Mennään metsään jos kaikki koulutus on varusmiesjohtajan vajavaisesta työkalupakista, toisaalta jos ammattisotilaskouluttaja antaa kaiken koulutuksen varusmiesjohtajat eivät saa tarpeellista harjoittelua.

Paljon on kiinni kouluttajan suhtautumisesta miehistöön. Tunnen paljon kouluttajia, jotka hoitavat kaikki asiat joukon varusmiesjohtajien kautta eivätkä puhu miehistölle juuri koskaan. Toisaalta jos kouluttaja käskee suoraan sotamiestä, jää jälleen varusmiesjohtajalta tarpeellinen johtamisen harjaantuminen väliin. Asiat eivät voi olla näin mustavalkoisia. Miehistöön ei tule suhtautua välinpitämättömästi tai ylimielisesti.

Miehistölle, kuten mille tahansa ihmisryhmälle, asiat on perusteltava. Kun taistelija ymmärtää oman tehtävänsä merkityksen suuremmassa kokonaisuudessa, luo se uskoa oman tehtävän tärkeyteen ja kannustaa tekemään työnsä paremmin. Asioiden perusteleminen on usein ammattisotilaille vaikeaa. ” Turpa kiinni ja teette nyt kuin minä sanon” on usein annettu vastaus, joka ei sitouta ihmistä työhönsä.

Miehistölle on harvoin kannusteita oman osaamisen kehittämiseen tai tehtävän hyvään suorittamiseen. Palkitsemisjärjestelmää olisi syytä kehittää. Mikäli miehistön osaamisen kehittämisen suunnitelmassa onnistutaan, voisi se tarjota mahdollisuuksia laatia nykyistä paremmin oppilaitosten hyväksymiä todistuksia sosiaalis-kognitiivisista taidoista. Tämä on vain yksi esimerkki kannustamisesta. Myös mahdollisuutta päästä ns. parempiin tehtäviin olisi syytä selvittää. Hyvin hoidettu miehistöpalvelus ja osaamisen kehittäminen voisi mahdollistaa hyväksilukuja esimerkiksi ns. jälki-aliupseerikurssille tai avata ovia palvelustehtäviin puolustusvoimissa, joihin yleensä vaaditaan johtajakoulutus.

Nyt kun johtajakoulutus on saatu varusmieskoulutuksessa kohtuullisen hyvään kuosiin ja syväjohtamisen kulmakivet ovat tulleet tutuiksi, voisi seuraava koulutuksen kehittämiskohde olla miehistö.

 

 

About these ads

22 thoughts on “Minne menet, miehistö?

  1. IsoT kirjoitti:

    Terve,

    Kiitoksia taas erittäin valaisevasta ja mielenkiintoisesta kirjoituksesta!

    Tosi on, että se miehistö kaiketi on ratkaiseva elementti vielä, tai erityisesti, nykyaikaisessakin taistelussa. Ei selviäisi Sven Dufva enää Koljonvirran rannalla pelkkä pistin tanassa. Kyllä sen joku poppaa pois kukkoilemasta…

    (Perus)koulupuolella törmään usein samaan ilmiöön, ja ongelmat ovat myös hieman samankaltaiset. puuttuvat ne osoitetut varusmiesjohtajat, joskin hyviä oppilaita kannattaa käyttää, joskus, apuna.

    Itse ajattelin tuossa palkitsemisessa ihan niiden korpraalinnatsojen, kuntoa, ammunta, ja muiden palvelusmerkkien käyttöä. Natsat eivät maksa juuri mitään valtiolle, joten niitä kannattaisi, kuten ainakin muinaisella 90-luvulla oli, käyttää kannustusmielessä. Tietenkin jos olisi mahdollista laittaa se vaikuttamaan ”palkkaankin” niin sehän olisi vielä lisää motivaatiota kohottavaa. (Käytetäänhän yksityiselläkin puolella mitä ihmeellisimpiä palkkioita: saa firman mukeja, ajaa viikon urheilu-autolla, saa firman T-paitoja, jne). Ilmeisesti ”uudessa taistelutavassa” kun tulee ne kolmimiehiset solut niin korpraalin vakansseja aukeaa mukavasti, eli kaipa joka kolmas, noin, olisi ^ merkillä varustettu taistelija, se vähän nohevampi.

    Reserviläistoiminnassa sama näkyy siinä, että ei reserviläisissä ole ”paljoa” miehistöä mukana, suurin osa on aliupseereita. Samoin maakuntakomppanioihin on helppo saada ups ja AU vakansseille porukkaa, mutta miehistöä on paljon vaikemapi rekrytoida. Minkähanlainen territoriaalisysyteemi pitäisi olla että saataisiin riittävästi myös sitä tärkeintä porrasta mukaan.

  2. Monsteri kirjoitti:

    Kyllähän se miehstö aines on huonoa kun paras mahdollinen sotilasaines potkitaan pois heti kättelyssä. Huonommista sosiaalisista oloista tulevat ovat parempia sotilaita, vaistot ovat paremmat, kun on pienestä pitäen vältelty poliiseja ja juostu karkuun vartijoita sekä tapeltu kadulla.

    Itsekkin aikoinaan jouduin heti tarkkailuun kun olin nuorempana syyllistynyt mm. ampuma-ase rikokseen ja tästä oltiin kovin kiinostuneita komppanian päällikköä myöten.

    Sain lähtöpassit varusmiespalvelukseta jo kolmen viikon kuluttua, kun olin osallisen tappelussa 3 kertaa, syy ei ollut minun vaan olin tupalaisteni silmissä outolintu ja jouduin kiusatuksi. Maalaispojat eivät pitäneet Itä-Helsingin katujen kasvatista, olin kuulemma ylpeä kaveri.

    Palveluksessa olisin mielelläni jatkanut mutta siihen ei annettu mahdollisuutta.Hankin sotilaallista koulutusta sitten ulkomailta, palvelin legioonassa 2. vuotta kunnes karkasin, se oli hyvä kokemus. On se kumma kun ei kelpaa varusmiespalvelukseen, mutta ammattisotilaaksi kyllä kelpaa. Toisaalta siitä ei taida olla paljoakaan hyötyä puolustusvoimissa. Päätin vain hankkia sotilastaitoja muualta, kun puolustusvoimat eivät olleet kykeneviä huomioimaan yksilöllisiä tarpeitani, mutta halusin hankkia maanpuolustuksellisia taitoja.

    • Eräs reserviläinen kirjoitti:

      Oman rajoittuneen alokkaana ja varusmiesjohtajana saamani kokemukseni mukaan parasta sotilasainesta ovat maalaispojat ja – seuraavaksi &nsdash; keskiluokkaisten kotien lapset. Kovin yläluokkaisista kodeista tulevat ovat helposti vähän liian hemmoteltuja, ja kaikkein alaluokkaisimmilla on kuvaamiasi sopeutumishäiriöitä. Lisäksi tällaiset yksilöt ovat oppineet ”poliisia pakoon juostessaan” ja ”kaduilla tapellessaan” suhtautumaan elämäänsä tietyllä tapaa nihilistisesti. Ne psykologiset keinot, joilla varusmiehiä hallitaan, eivät heihin kovin hyvin tehoa.

      Minullakin oli omassa jaoksessani yksi mies, jonka asenne oli ihan kuin alikersantti Lehdolla ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Tosi hankala tapaus. Kun jutteli palveluksen loppupuolella kahden kesken, kävi ilmi, että miehen elämä oli niin perseellään: ei kotia, ei koulutusta eikä kykyä käydä koulua. Ja valitettavan realistinen tulevaisuudenkuva oli, että elämä jatkaa samaa alamäkeä armeijan jälkeen.

      Sen kyllä sanoisin, että miehellä, joka joutuu armeijassa tappeluun kolme kertaa kolmessa viikossa, on ongelma. Meillä ei ollut omassa yksikössäni edes yhtä tappelua, joka olisi johtanut päivystystapahtumamerkintään enkä muista omista tuvistani edes pientä käsikähmää.

    • Syltty kirjoitti:

      Vittu mitä paskaa koko kirjoitus.

      ” Huonommista sosiaalisista oloista tulevat ovat parempia sotilaita,”!

      Paskapuhetta, noista ei sotilaita tule kun eivät pysty ottamaan komentoja vastaan.

      ”Sain lähtöpassit varusmiespalvelukseta jo kolmen viikon kuluttua, kun olin osallisen tappelussa 3 kertaa, syy ei ollut minun vaan olin tupalaisteni silmissä outolintu ja jouduin kiusatuksi.”

      Paskapuhetta tämäkin. Vika löytyy peilstä.

      ” palvelin legioonassa 2. vuotta kunnes karkasin, se oli hyvä kokemus. On se kumma kun ei kelpaa varusmiespalvelukseen, mutta ammattisotilaaksi kyllä kelpaa.”

      Joo, se karkuri onkin aivan vitun hyvä ammattisotilas. Paitsi etten jaksa uskoa moista sontaa. Legioonassa muka, hah!

  3. mosurit kirjoitti:

    Ammattisotilas kirjoittaa jälleen kerran täyttä asiaa. Mitään oikotietä onneen ei ole.

    Ensinnäkin miehistölle on annettava parempaa koulutusta.

    Toiseksi on ryhdyttävä arvostamaan miehistökoulutusta sekä puolustusvoimissa, että muuallakin yhteiskunnassa.

    Toki aikaisemmat kommentoijat ovat jo ehdottaneet tuttuja puliveivauksia. Hieman huvitti kommentti jonka mukaan suoritusmerkeillä voidaan ”ostaa” miesten parempi motivaatio- eikö noita merkkilöitä ole ihan tarpeeksi jo nykyisinkin ja useammassa eri luokassa?

    Myöskin korpraalin natsojen jakamista on ehdotettu- eli mentäisiin samaan hommaan kuin Yhdysvaltojen armeijassa, missä jalkaväkiryhmässä on usein ehkä 1-2 sotamiestä ja muut on spesialisteja… Jostain kumman syystä esim. Yhdysvaltain merijalkaväki tai britit eivät ole ihastuneet malliin? Loppujen lopuksi natsa maksaa yhtä paljon kuin kaljapullon korkki. Jos niitä viskoo sinne tänne niin kyllä se arvostuskin alkaa olla pois heitetyn korkin luokkaa. Paljon mielummin näen korpin natsan kyvykkyyden ja halukkuuden sekä johtamiskyvyn merkkinä kuin yhtenä merkityksettömänä harrastusmerkkinä!

    Lisäksi sitten turvataan vanhoihin tuttuihin eli maalaisiin ja kunnon keskiluokkaisiin poikiin joiden isän lärvi löytyy mieluiten vähintään jostain SA-int matrikkelista + kansallisen kokoomuksen jäsenluettelosta. Aika kapeaksi käy pohja ja eikö se 30 hehtaaria per natsa ole niitä vanhan maailman kaikuja?

    • Eräs reserviläinen kirjoitti:

      Lisäksi sitten turvataan vanhoihin tuttuihin eli maalaisiin ja kunnon keskiluokkaisiin poikiin joiden isän lärvi löytyy mieluiten vähintään jostain SA-int matrikkelista + kansallisen kokoomuksen jäsenluettelosta.

      En mielestäni väittänyt, ettei kaupunkilaisesta tulisi sotilasta. Kyllä tulee. Sen sijaan tarkoitin, että kaupungissa kasvanut nuori on nykyaikaisempi ja oppinut kyseenalaistamaan monia asioita, joita intissä olisi tarpeen pitää selviöinä. Tästä poiskasvaminen vie jonkin verran aikaa.

      Keskiluokalla en puolestaan tarkoittanut sitä irvikuvaa, jonka maalaat, vaan ihan tavallista työssäkäyvää perhettä. Olennaista siis on lähinnä, että yksilöllä on tietty positiivinen suhde yhteiskuntaan ja tulevaisuudenhaaveita. Tästä seuraa se, että yksilöllä on jotain puolustettavaa tässä maassa. Sellaiset henkilöt, joille millään ei ole mitään väliä (syrjäytyneet) ja henkilöt, jotka kuvittelevat pärjäävänsä, vaikka Suomelle kävisi mitä (kokoomusnuoret á la Schubak), ovat aika huonoa sotilasainesta. Eli ei 30 ha/natsa vaan pikemminkin tyttöystävä + tulevaisuudensuunnitelma siviilissä = hyvä alokas

    • IsoT kirjoitti:

      Niin no, brittimallissa näyttää se kersantti/alikersanttitasoinen kaveri vetävän sitä fireteamia ja se korpraalitasoinen kaveri on sen kkn tai kranattikiväärin varressa, eli se nohevin jätkä niistä miehistä?
      Mariineillakin näytti olevan se kkmies, taas se nohevin hemmo, siinä varajohtajan paikalla, eli oli taas se korpraalin paikka.

      Eli siinä ryhmässä pitäisi sitten olla ainakin ne kaksi korpraalia. olisi aika hyvä suhde tommonen kolmas/neljäsosa olisi ”parempaa miehistöä”

      Miten tämä nyt on mielestäsi urhoollisuuspullonkorkkien jakoa? Luuletko, että vaikka niitä alikessun natsoja jaetaan siksi että on kiva antaa? Kyllähän ne aina tuo mukaan lisää vastuuta. Minusta pitäisi vielä tuossa varusmierorganisaatiossa tuoda lisää rahaakin. Vaikka €/päivä/kulma noin keskustelun avaukseksi.

      • mosurit kirjoitti:

        No kerrattakoon kaikille, että brittien jalkaväen ryhmässä on johtajana corporal (vastaa SA:n alikersanttia), ryhmän ”kakkosena” on lance-corporal (joka vastaa meidän korpaalia). Lisäksi on kuusi sotamiestä. Ryhmä voidaan jakaa kahteen partioon ( fireteamiin), tuollaisessa tilanteessa lance-corporal toimii toisen partion johtajana.

        Brittien lance-corporal ei muuten käy mitään ”korpsantti koulua” kuten täällä on ehdotettu, vaan tehtävään ylennetään tehtävät hyvin osaava sotamies joka on osoittanut johtajankykyä ja valmiutta kehittymiseen. Lance-corpraalit voidaan sitten määrätä aliupseerikurssille. Näin siis jalkaväessä. Esimerkiksi sotilaspoliiseilla ja tiedustelujoukoilla (intelligence) on erilainen systeemi.

        En nyt oikein käsitä mitä helvetin järkeä tuollaisessa korpsanttikoulussa sitten olisi? Ainakin kun itse olin intissä niin niitä korpraaleja ylennettiin vain vähän. Esimerkiksi eräässä patterissa ylennettiin vain kolme miestä. Näistä kaksi oli suorittanut akateemiset opinnot lähes loppuun ja kolmas oli työnjohtaja siviilissä. Kaikki kolme olivat kieltäytyneet AUK paikasta, mutta olivat osoittaneet johtajankykyjä, tilanteentajua ja vastuullisuutta – lisäksi he olivat erinomaisia sotamiehiä. Kyseisesten heppujen sodan ajan tehtävä muuten oli ryhmänjohtaja. Natsat jaettiin noin kuukausi ennen miehistön kotiutumista. Henkilökohtaisesti luotin noihin kolmeen korppiin paljon enemmän kuin osaan alikessuista joista löytyi mm. matalamielisiä ländeböndejä, amisvajakkeja ja akateemisia kynäniskoja… Korpin natsat eivät ole eikä niiden tule olla palkinto hyvin suoritetusta miehistöpalveluksesta.

  4. Reservisti kirjoitti:

    Koulutus on armeijan keskeisimpiä rauhanajan tehtäviä.

    Mutta puolustusbudjetin ja kantahenkilöstön leikkaukset vaikeuttavat koulutusta – varusmiesjohtajien, miehistön ja etenkin reserviläisten. Kaikkeen ei riitä aikaa, rahaa ja motivoituneita kouluttajia.

    Tulosten mittaamisen luulisi kuitenkin onnistuvan vähemminkin varoin. Tulokset osoittavat, miten koulutus (tai sen puute) vaikuttaa puolustuskykyyn, -haluun ja -valmiuteen. Monenlaista mittausta jo toteutetaankin: lääkärintarkastukset, psykomotoriset testit, fyysisen kunnon mittaukset, tarkkuusammunta ja taisteluradat, subjektiiviset arviot ja kyselyt maanpuolustustahdosta yms.

    Palaset ovat paikallaan. Yksittäiset uutiset kertovat esimerkiksi, että uusien varusmiesten Cooper-testin tulokset (tms.) laskevat kuin lehmän häntä. Mutta mikä on todellisuus? Kokonaiskuva puuttuu.

    Miten koulutus vaikuttaa? Millainen on miehistön ja reservin todellinen taistelukyky?

  5. Huusko-Setä kirjoitti:

    Puolustusvoima uudistuskin tuo näin amatöörin silmissä tarvetta tehostaa miehistön koulutusta. Jos ryhmä ollaan valmiita jakamaan 3 partioon niin nohevimmat miehistön jäsenet voisivat käydä korpraali-kurssin joka pätevöittäisi partion johtamiseen.

    Itselläni aikoinaan aliupseeri/upseeri ura reservissä katkesi parin viikon veksi reissuun alokasaikana. Jäi pari koetta välistä ja sitä mukaa sitten oltiinkin miehistön jäsenenä.

    • Syltty kirjoitti:

      Ei tuossa satunnaisessa ryhmän johtamisessa mitään kursseja tarvi. Kyllä jos osaa miehistön hommat niin osaa kyllä johtaa parin miehen ryhmääkin, joka tekee niitä miehistön hommia.

  6. IsoT kirjoitti:

    Mosurille.vielä

    Näytämme muuten olevan asiasta samaa mieltä.

    En mielestäni ehdottanut missaan vaiheessa mitään korpraalikoulua kenellellään, vaan nimenomaan niitä nohevia sotamiehiä siihen vaativampaan hommaan.

  7. Huusko-Setä kirjoitti:

    Mosurille.

    Tuon korpraalikurssin ideana minulla oli vaikka 1-2 viikon mittainen kurssi jolla annettaisiin valmiuksia johtaa uuden taistelutavan mukaisesti partiota..

  8. James kirjoitti:

    Jälleen yläfemma veli ammattisotilaalle hyvästä kirjoituksesta. Osuu juuri koulutuskulttuurin ytimeen. Itse bloggasin pintapuolisesti (http://fmashiri.wordpress.com/2012/10/17/risktagning-tankar-om-forsvarsreformen/) koulutusvuorokausien vähyydestä ja sen vaaroista.

    Tarkoituksenani ei ole repiä rikki hyvää mielipidettä, mutta toisenlaiset näkökulmat lienevät tervetulleita siinä keskustelukulttuurissa, jota me molemmat olemme kertoneet kannattavamme.

    Olen monta kertaa kuullut, että johtaja on joukkonsa tärkein sotilas ja että joukko joko seisoo tai kaatuu johtajiensa mukana. Olen jopa uskonut hartaasti. Nyt uskallan tarkastella asiaa kriittisesti. Ensin sanon KYLLÄ – johtajien kouliminen ja kasvattaminen on tärkeintä ja heistä periytyy joukkoon se tahto mikä meillä on (tai oikeammin aliupseereilla, jotka heitä enimmäkseen kouluttavat).

    Tahto ei kuitenkaan usein periydy, koska muutama asiaa tökki;

    1) Jako. Sotilashenkilöstö jaetaan päällystöön ja miehistöön. Ei varusmiehiin, reserviläisiin tai palkattuun henkilöstöön (kantahenkilökuntaan). Suurin osa puolustusvoimien päällystöstä asuu punatiilisissä kasarmeissa. Olenpas nyt kerettiläinen ja esitän, että esimerkiksi joukkueenjohtajiksi koulutettavilla kokelailla tulisi olla kouluttajahuoneessa paikka omaa kouluttajaansa vastapäätä ja tehdä mitä sotilaselämään kuuluu. Kaikki. Kahvinkeittämistä ja muuta (vähemmän kivaa) sotilaspäällystön elämään kuuluvaa myöden. Kysymys: Pelkäämmekö?

    2) Esimerkki. Kouluttaja on parhaimmillaan kun hän on joukon sodan ajan esimies. Sitoutuminen, esimerkillisyys ja johtaminen ovat ihan eri luokkaa kun yhtälö RA=SA on tosi. Ellei juuri kouluttamansa joukkueen, niin ainakin saman komppanian johtajia. Aliupseerien ja upseerien kierron on vastattava sodan ajan tehtäviä. Turha tuottaa jääkärikomppaniaa, jos itse on viestikomppanian päällikkö tai prikaatin esikunnassa. Tämä korostuu etenkin aliupseerien kohdalla, kun sa-vahvuuden pudotus 230 000 mieheen mahdollistaa aliupseerien sijoittamisen jjoht/jvarajoht ja jopa rjoht tehtäviin ainakin niissä joukoissa, jotka ovat pitkälti kaaderiperusteisia. Näiden sijoitettujen herrojen pitäisi mennä joukkonsa mukana, muutakin kuin lippis ja karttalaukku päällä. Kysymys: Pelkäämmekö?

    3) Arvostus. Tässä palataan kohtaan 1). Niin kauan kun jaamme päällystöä varusmiehiin ja kapiaisiin, niin kauan myös saamme sitä p**kaa mitä itse tilaamme ja tuotamme. Ryhmänjohtaja on ryhmänjohtaja ja joukkueenjohtaja joukkueenjohtaja, riippumatta siitä onko hän res, vm tai khk. Kaikkia yhdistää kaksi asiaa: sotiluus ja asema päällystössä. Eroja ei pitäisi olla, ei vastuussa, vaatimuksissa tai muissakaan asioissa. Kysmys: Pelkäämmekö?

    Ammattisotilaankin kirjoituksessa näkyy em. kahtiajako. Väitän, että kaikki miehistön koulutus e-kaudesta lähtien on tehtävä oman johtajan vetovastuulla, ammattisotilaskouluttajien (mestarit) tukemana. Oma johtaja voi olla kouluttaja-johtaja ylikersantti, joka on joukon sa-jjoht tai sitten vm-kokelas. Ei väliä. Kunhan on sa-esimies. Kouluttaja, joka ei ole sa-esimies on koulutuksen mahdollistaja, riippumaton arvioitsija ja kaikkien järjestelyjen hoitaja sekä jonkin eritysalan asiantuntija. Kouluttajia tarvitaan tietyillä kausilla enemmän kuin se yksi. Sharing & pooling pätee myös pienemmässä yhteisössä.

    Lopuksi vähän kunnon ”rant”-tyylistä avautumista:

    Hyväkin johtaja on hukassa kun jätkät ei ammu osumia. Vielä pahemmaksi tilanne muuttuu, kun kouluttaja on vm-aikana pitänyt johtajaa syvän koulutuksen pauloissa. Exit, johtaja joka ei tiedä miksi jätkät ei onnistu. Siinä ei paljon syväjohtaminen, radio tai ylivertainen tilannekuva auta, kun kukaan ei tuhoa maaleja. Osaamisen kehittäminen ei miehistöllä ole paljoa muuta kun toistoa. Lukemilla 1000+ voidaan sanoa että asia hallitaan. Johtajalla tulee olla lujuus kouluttaa kovaa (ja motivoida yksinkertaisesti) ja herkkyys kuunnella vedon jälkeen alaistensa palaute ja käsitykset ja parantaa sen perustella ymmärrystä, jotta selvittäisiin ensimmäisellä tuhatluvulla.

    Joukon sa-esimeheksi koulutettava johtaja on avainasemassa. Hän on ehdottomasti ja yksin vastuussa jokaisen taistelijansa edistymisestä ja osaamisesta, ei ainoastaan silloin ”Mikäli kouluttajaresursseja ei riitä”. Virhe on kouluttajan, jos hän ei ole mahdollistanut johtajille tätä.

    Valitettavan usein koulutuksessa vallitseva tilanne on se, että kouluttaja joko estää varusmiesjohtajia johtamasta tai ei ohjaa heitä tarpeeksi. Miten voi ammattisotilailla ote mennä näin laidasta laitaan? Ehkä olisi syytä mieluummin tarkastella itseämme kouluttajina ja sitä miten opimme opettamaan, kuin sotilaitamme johtajina ja miehistönä.

    • adam7 kirjoitti:

      Kun mut noin 30 v sitten ylennettiin varusmiespalveluksen päätteksi upseeriksi ja sen jälkeen vielä koulutettiin suhteellisen usein runkohenkilöstön harjoituksissa ja silloin tällöin joukkoharjoituksissa en varsinaisesti kärsinyt joukon alikoulutuksesta tai palkatun henkilöstön aliarvostuksesta (paitsi kerran, joka oli jo menneen ajan majuri). Päinvastoin, minua sen jälkeen (tuota yhden henkilön poikkeusta lukuunottamatta) kohdeltu aina asiallisesti PV:n palkatun henkilöstön toimesta. Varusmiesaikana oli pari poikkeusta, mutta hekään eivät olleet ammattikuntansa kermaa. .

      Yllä olevat pointsusi ovat täyttä asia, mutta yksi puuttuu.

      Puuttuva linkkki on miehistön motivaatio. Varusmiesaikana se ei toteudu. Niissä kahdessa joukkoharjoituksissa joissa aikanaan toimin vahvennetun jalkaväkikomppanian komppanianpäälikkönä vantaalaispataljoonan motivaatio Lahden lähistön skuugessa ei ollut huippua, Varsinkin kun satoi ja 80-luvun lopussa miehistön kuva mahdolllisesta vihollisesta oli erinomaisen epäselvä. Sitävastoin kun sama pataljoona oli kotimaisemissa muissa tehtävissä, olikin meininki jo ihan erilainen. Viestimehet (tunnetusti löysin osa [*joke*]) kiipesivät ilman oravankenkiä puhelintolppiin ja ryömivät tien alta 50 cm rumpujen läpi tapsia vetäessään. Tämä on vain esimerkki.

      Kun se osa miehiä saadaan motivoitua, jotka eivät halua olla ryhmänjohtajia, joukkuunjohtajia eivätkä komppanianpäälliköitä, ja edelleen, kun hedät koulutetaan kukin omaan hommaansa ja sen ohella lievästi lähihommiin, niin homma skulaa. Noilla lähihommilla tarkoitan just sitä mitä tänäänkin tehdään, eli että rynkkymies osaa ampua kk:lla, singolla ja tyrehdyttämään verenvuodon, ainakin jotenkuten.

      Miehistöä ei voi eikä saa kohdella jämäkamana, edes varusmiesaikana. Niissä joukkoharjoituksissa joissa toimin, sanoin yleensä henkilökunnalle, että kyllä tämä onnistuu, onhan tässä reserviläiset hommissa. Kukaan ei ottanut pahakseen. .

  9. niemine kirjoitti:

    Olen kanssasi hieman eri mieltä miehistön koulutuksesta. Ainakin oman näkökulman mukaan meillä koulutetaan ja keskitytään miehistöön yhtäpaljon ellei jopa enemmän kuin johtajiin. ainut ero johtajalla ja miehistöllä on se että johtaja palvelee pidemmän ajan tekien samaa juttua kauemmin. Varusmiesjohtaja ei saa missään nimessä olla kouluttaja, eikä varsinkaan isojen asioiden johtaja. Mielestäni tarkoituksena on luoda ”kokenut” johtaja ryhmälle joka osaa antaa peruskäskyt ja ymmärtää oman tehtävänsä joukkueen kehyksessä. Miellä on palkattua henkilöstöä sitä varten että he kouluttavat sekä miehistön että johtajat ei varusmiesjohtajat. Jos näin ei ole on syytä kouluttajien katsoa peiliin ja poistua kahvihuoneesta tai mikäli kouluttajia ei ole tarpeeksi ei ole hyödyllistä kouluttaa ”melkein” reserviä. Pahoittelut tekstin katkonaisuudesta tulee tajunnan virtana

  10. Gefreiter kirjoitti:

    Mielestäni ongelma on myös siinä että miehistöosaamista ei arvosteta. Vaikka ko. tehtävissäkin voi kehittyä noviisista expertiksi kuten päällystönkin eri tasoisissa toimissa. Pitää tiedostaa kaikkien henkilöstöryhmien samanveroinen tärkeys kokonaisuuden kannalta.

    Mennään pahasti harhateille jos kuvitellaan, että eteneminen sotilashierarkian arvostuksissa on vain ylenemistä miehistöosaamisesta johtamisosaamiseen. Tällä tavalla heitetään hyvästit motivoituneelle ja osaavalle miehistöreserville – samalla tullaan tärvelleeksi myös kallista maanpuolustustahtoa.

    Saksassa miehistön osaamistasoille on luotu oma arvoasteikkonsa, jossa korpraaliarvoja löytyy viitisen eri tasoista ”noviisista – experttiin” ja esikuntaylikorpraalia pidetään yleisesti kovassa kurssissa omalla alallaan. Kerran sain keskustella tälläisen ”superkorpraalin” kanssa, joka kertoi ylpeänä hallitsevansa syvällisesti kaikki Leopard psv:n käytännön toimet, ko. osaaminen kuulema näkyy myös palkassa. Yleneminen tähän tasoon tietenkin on kestänyt vuosikausia samoin kuten alipäällystön tai päällystön tehtävissä harjaantumisessakin.

    • Reservisti kirjoitti:

      Tosi on. Eteneminen ei ole pelkästään ylenemistä. Ei etenkään miehistön tehtävissä. Niissä koulutuksen ja kokemukset kautta hankitaan erikoisosaamista ja erityistaitoja.

      Uuden taistelutavan ”sisäänajo” esimerkiksi kasvattaa tarvetta kouluttaa enemmän tarkka-ampujia ja kevyiden konekiväärien käyttäjiä (yms.), jos suunnitelmat ja materiaalihankinnat toteutuvat.

      Reserviläisiäkin varten soisi valmisteltavan (erikois)koulutusmoduuleja tai -jaksoja, joilla voi hankkia uusia taitoja tai erikoisosaamista.

  11. m28-30 kirjoitti:

    Mitä miehistön ylennyksiin tulee, löisin kovasti vetoa siitä, että tämäkin taistelija kotiutuu vähintäänkin alikersanttina:

    http://www.youtube.com/watch?v=2eeRx3hyI7g
    Muuhan olisi luonnollisesti epätasa-arvoa.

    Yksittäistapauksia ei tietenkään saa yleistää, mutta mitä mieltä bloggaaja yleisesti ottaen on naisten vapaaehtoisesta asepalvelusta?

  12. baikal kirjoitti:

    Niitä sotamiehiä lienee noin puolet lukumääräisistä vahvuuksista kaikkiaan? Miten on mahdollista, että tuo ”puolikas” antaa aiheen tähän keskusteluun? Melkoista haaskaamista on retuuttaa puolta ikäluokkaa ”työssä, jolla ei ole tarkoitusta”. Ovatko he palveluksessa siksi, että voidaan puhua edelleen ”yleisestä asevelvollisuudesta”? Onko tuo puolikas eräänlainen hinta siitä, että PV saa vuodeksi sen ”paremman” puolikkaan?

    Jos näin on, siis oikeasti ja todella, niin eiköhän ole aika panna pakettiin nykyinen systeemi? Olletikin, että kuka voi väittää sormi kirjan päällä, että 5.5 kk:ssa voitaisiin kouluttaa täyspainoinen sotakentän osallistuja? Minä en sitä usko.

    Mitenkäs taitava sitten on tämä 12 kk lusinut taistelija? Hän on käynyt alokasopinnot, aukin tai rukin ja sitten varuskuntaan kouluttamaan….niitä samoja asioita, joita opiskeli puoli vuotta. Oppiko hän mitään uutta muuta? Hmmmm.

    Kannattaako hommata 15 tuhannen euron valjaita hevoselle, jota on harjoitettu 5 kk? Entäs jos valjaat ovat vieläkin kalliimmat?

    Paljonko nykyinen systeemi tuottaa sijoituskelpoisia taistelijoita? Siis oikeasti. Sotasalaisuus, kuulemma, ja parasta on varmaan pitääkin sellaisena. Veikkaan, että mennään hyvin lähellä ammattiarmeijan hintaa jo nykyisellään. Oikea tapa laskea kustannuksia on verrata käytettyä rahaa per tuotettu sijoituskelpoinen taistelija eikä verrata lukumäärää, joka on ollut 5-12 kk intin kirjoilla ja laahustanut muken ja sotkun väliä sen aikaa.

    Oletan jokaisen vakavasti asioita seuraavan ymmärtävän, että seuraavassa nivelessä aletaan puhua puolustusuudistuksesta. Jos ei ihan ihmeitä tapahdu, niin tämäkin keskustelu käynee vanhanaikaiseksi viimeistään tuolloin.

  13. Panssarikorppi kirjoitti:

    Panssarimiesten koulutuksessa käytössä oleva rivi-AUK toimi oman kokemukseni mukaan erittäin hyvin niin johtajien kuin miehistönkin sitouttamisessa ja motivoinnissa. Johtajat kyllä valittiin jo alokaskaudella (ei aina niin onnistuneesti, valinnat tehdään mielestäni liian varhaisessa vaiheessa mutta se keskustelu on käytävä erikseen) mutta johtajia ei käytetty miehistön kouluttajina. Johtajat jatkoivat palvelusta saman saapumiserän kanssa koko palveluksensa läpi, eli toimivat johtajina niille alokkaille ja panssarimiehille joiden kanssa olivat astuneet palvelukseen.

    Tämä varmasti lisäsi johtamistehtävän haasteita, mutta myös vapautti koulutusvastuusta. Sekä miehistö että johtajat oppivat omat tehtävänsä samanaikaisesti toinen toisiaan tukien ja myös toisiltaan oppien. Koulutusvastuu oli pääsääntöisesti ammattisotilailla. Johtajia ja miehistöä koulutettiin samoilla oppitunneilla ja samoissa harjoituksissa rinta rinnan.

    Varusmiehiä käytettiin kyllä koulutuksen tukena esim. niin että kantahenkilökunta koulutti jonkin asian perusteellisesti muutamalle varusmiehelle jotka sitten kouluttivat asiat edelleen omille ryhmilleen. Varusmieskouluttajina ei kuitenkaan käytetty pelkästään varusmiesjohtajia, vaan tilanteesta riippuen myös miehistölle annettiin koulutustehtäviä. Osaavaksi todettu ampuja koulutti muita ampujia ja hyvä ajaja toisia ajajia, mutta tehtäviä koulutettiin myös ristiin niin että miehistön ampujat, lataajat ja ajajat saattoivat kouluttaa myös omia johtajiaan.

    Vastuu jakaantui tasaisemmin joukon kesken ja joukosta tuli myös itseohjautuvampi, mikä vapautti johtajien aikaa ja resursseja varsinaiseen taktiseen johtamiseen ja päätöksentekoon. Tämä olisi oletettavasti toivottavaa myös muissa SA-joukoissa kuin panssarijoukoissa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s